Aihearkisto: Portugali

Madeira 8.-15.9. 2008

Madeira 8.-15.9. 2008

8.9. Matkaan

Isäni heitti meidät aamuseitsemän jälkeen Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja Finnairin lomalentomme Madeiran Funchaliin lähti parikymmentä minuuttia myöhässä hieman ennen kymmentä. Pitkä, lähes kuuden tunnin lento osoitti, että kyllä suomalaiset osaavat käyttäytyä ihan mallikkaasti. Vaikka lento oli varsin puuduttava, Finnairin palvelu pelasi ja lopulta paikallista aikaa klo 14.00 laskeuduimme Funchaliin.

Tavarat saapuivat ajallaan ja suuntasimme tuloaulaan, josta piti löytymän AutoEuropan työntekijä kyltti kourassa meitä vastassa – vaan eipä löytynyt ketään. Odottelimme puolisen tuntia ennen kuin soitimme liikkeeseen, josta luvattiin tulla pian meitä noutamaan. Reilut puoli tuntia lisää odotettuamme soitimme uudelleen ja taas luvattiin, että meitä oltaisiin jo tulossa hakemaan. Vielä tunti lisää ja sitten soitin jo todella tuohtuneena, jolloin meistä ei yllättäen tunnuttu tiedetäävän enää mitään! Nyt kuitenkin luvattiin tulla viidessä minuutissa ja lopulta 15 minuutin kuluttua meitä saavuttiinkin hakemaan. Ajoimme läheiseen kaupunkiin Santa Cruziin AutoEuropen toimistolle, jossa saimme taas odotella puolisen tuntia ennen kuin meitä palveltiin ja eipä henkilökunta vaivautunut edes anteeksi pyytelemään, vaikka hieman heille avauduinkin. Vihdoin kuitenkin pääsimme liikenteeseen uudenkarhealla Toyota Yariksellamme ja lähdimme synkästä autovuokraamosta niin pian kuin mahdollista kohti Funchalia, johon oli reilun vartin ajomatka nopeaa moottoritietä pitkin. Ensimmäisiksi reissupinnoiksi saimme kesykyyhkyn, tuulihaukan ja hiirihaukan.

Suuntasimme suorinta tietä Funchalin satamaan, jossa saimme tovin odotella, ennen kuin saimme automme parkkiin aivan rantatien varteen. Satama-altaan tuntumasta löytyi mukavasti etelänharmaalokkeja (atlantis), jokunen selkälokki sekä kalatiiroja. Vaikka kalatiirojen pukuvaihtelu oli käsittämättömän suurta, ei näistä mikään oikein herättänyt edes epäilystä ruusutiiran suuntaan. Kanarianhemppoja lenteli ylitsemme äännellen, madeirankiitäjiä kierteli taivaalla, muutama virtavästäräkki lensi äännellen ohitsemme ja isolla aallonmurtajalla tepasteli jokunen karikukko.

Kävimme sataman tuntumassa ravintolassa syömässä todella herkulliset pippuripihvit, joten viimein alkoi meininki tuntua hieman lomailulta, kun autovuokraamon sekoilut vielä olivat kiristäneet pinnaa. Soitto MadeiraWindin Hugo Romanolle selvitti, että sateen uhkan takia illaksi sopimamme madeiranviistäjäretki kannattaisi siirtää. Olimme sopineet seuraavaksi aamuksi Ventura do Marin kanssa lähdön 1,5 vuorokauden venereissulle Desertakselle ja soitimmekin Catarina Alvesille, josko tämä osaisi suositella meille hotellia Funchalista. Catarina neuvoi meidät läheiseen Residencial Gordoniin, josta saimme huoneen 50 eurolla. Päätimme jättää auton sataman parkkiin ja ottaa taksin hotellillemme, jotta varmasti pääsisimme helposti perille, mutta yllätykseksemme jouduimme odottamaan jopa puoli tuntia ennen kuin ensimmäinen vapaa taksi osui kohdallemme. Ja tietenkään tämä taksi ei osannut vielä meitä oikealle kadulle, vaikka kirjoitimme tälle niin hotellin kuin kadunkin nimen paperille. Onneksi Hannan kartanlukutaidot ohjasivat meidät nopeasti oikeaan suuntaan ja varsin lyhyen laukkujen raahauksen jälkeen pääsimme hotellihuoneeseemme.

Majoituttuamme Residencial Gordoniin kävimme pikaisella kävelyllä läheisessä St Catarinan puistossa havaiten kanarianhemppoja, madeirankiitäjiä sekä jokusen mustarastaan. Palattuamme hotellille tajusin yhtäkkiä, että voisimme käydä läheisellä Ponto do Garajaun keltanokkaliitäjäkolonialla kuuntelemassa ja äänittämässä liitäjiä sekä koittamassa onneamme madeirankeijun suhteen. Niinpä kävelimme ripeästi satamaan autollemme ja lähdimme matkaan. Auton käynnistys tökki, sillä auto käynnistyi vasta noin viidennellä yrittämällä, mutta muuten se kulki mukavasti, joten vielä ei ollut aihetta huoleen.

Ponta do Garajaulla kävelimme ensin suuren Jeesus -patsaan alapuolelle, jossa emme kuitenkaan kuulleet tai nähneet linnun lintua, paikalliset romanttiset parit vieläpä hieman häiritsivät retkeilyä kutemalla joka nurkan takana. Jatkoimme ajaen todella jyrkkää ja mutkaista tietä alas rantaravintolan edustalle, jossa todella komeiden jyrkänteiden alta löysimmekin yhden keltanokkaliitäjän lentämästä ympyrää. Kuulimme kuitenkin vain pariin otteeseen poikasen kerjuuääntä. Lopulta päätimme lähteä takaisin Funchalia kohti, mutta nyt ei automme suostunut enää käynnistymään lainkaan. Noin kymmenennellä yrittämällä se vihdoin käynnistyi, mutta kaikkein jyrkimmässä ylämäessä pikkuprutkun veto ei riittänyt ja taas kerran sammuttuaan ei kone lähtenyt enää käyntiin ja me olimme tietysti jyrkimmässä ylämäessä, missä olimme koskaan olleet ja vieläpä keskellä mutkaa! Hermot olivat jo aivan riekaleina ja suunnittelin jo koko AutoEuropen toimiston vandalisointia, kun auto vihdoin yskähti käyntiin. Ajoimme suorinta tietä takaisin sataman parkkiin, jossa meidän olisi hyvä pitää autoamme seuraavan parin vuorokauden ajan, sillä seuraavana aamuna lähtisimme satamasta kohti Desertasia. Kello oli jo yksi yöllä, kun viimein pääsimme nukkumaan.

Desertakselle

9.9. heräsimme ennen kahdeksaa ja kävimme aamupalalla, joka tarjottiin hotellin sisäpihalla, jossa havaitsimme reissun ensimmäisen mustapääkertun. Kohta tilasimme taksin, jolla matkasimme pikkumatkan satamaan autollemme. Äkäinen soitto autovuokraamoon paljasti, että Toyota Yarista käynnistäessä ei riitä se, että pitää kytkimen pohjassa vaan myös jarrun tulee olla pohjassa! Olisivat perhana voineet sanoa tämän, ennen kuin lähdimme vuokraamosta!

Heitimme ylimääräiset tavaramme autoon ja testasimme auton käynnistystä ja kyllähän se nyt sitten hurahti kehräämään. Satamaan kävelimme 9.30 ja maksoimme 140€ Ventura do Marin toimistoon (hinta hieman normaalia korkeampi, koska meitä lähtijöitä oli vain 7 normaaliminimimäärä 8 sijaan) ja kannoimme tavaramme purjeveneelle, jossa tapasimme myös veneen henkilökunnan Luis Diasin ja Marco Gamelasin. Pian paikalle saapuivat myös saksalaiset Ingo Weiss ja Marcus Römhild, unkarilaispariskunta Istvan Katona ja Gabi Katona-Urban sekä ruotsalainen harrastelija, jonka nimeä emme koskaan tulleet kysyneeksi. Olin tehnyt aika ison duunin, että olin saanut porukan kasaan tälle retkelle Desertaksen merilintusaarille. Iso kiitos retken onnistumisesta kuuluu Niklas Holmstömille, jonka erinomaisten sivujen kautta sain yhteyden niin saksalaisiin kuin unkarilaisiin sekä tietysti Ventura do Marille, jonka kautta myös ruotsalainen liittyi porukkaamme.

Odotukset retkeä kohtaan olivat meillä kaikilla korkealla. Olihan minullakin tiedossa, kuinka hienoja äänityksiä kaverini Pirhosen Jarmo oli edellisvuonna samaan vuodenaikaan tekemällään retkellä saanut keltanokkaliitäjistä ja tällöin myös useita madeirankeijuja ja muita merilintuja ja -eläimiä oli näkynyt edestakaisilla matkoilla.

10.30 lähdimme matkaan kohti Desertasia. Satamassa ohitsemme lensi pari pulmussirriä ja aallonmurtajalla oli pari mustajalkatylliä sekä tylli karikukkojen kera. Kauan ei tarvinnut seilata, kun kiikareihin osuivat ensimmäiset keltanokkaliitäjät. Näitä isoja liitäjiä oli ilo seurata, sillä tuulta ei ollut liikaa, joten veneessä oli oikein miellyttävä staijata.

Kohta Luis huomasi ensimmäiset valaat ja niinpä suuntasimme parin whalewatching -veneen sekaan kuvaamaan tropiikkivalaita. Nämä valaat päästivät meidät varsin lähelle, mutta aina sukeltaessaan ne katosivat ja saattoivat nousta taas pintaan aivan eri suunnasta kuin olimme odottaneet. Seurailimme näitä valaita aikamme, kunnes jatkoimme taas matkaa kohti Desertasia.

Pian kiikareihini osui ensimmäinen pienempi musta viipottaja – tyrskyliitäjä! Ensimmäinen elis oli totta! Lintu viiletti nopeasti lepatellen aivan aaltojen välissä kadoten välillä näkyvistä ja ilmaantuen taas esiin yllättävän kaukaa, sillä se lensi yllättävän kovaa ja suoraviivaisesti edeten. Pian tyrskyliitäjiä löytyi lisää ja niiden lennon seuraaminen huomattiin yhä vaikeammaksi, sillä ne vaihtelivat yllättäen suuntaa juuri aaltojen takana ollessaan ja ne saattoivat yhtäkkiä löytyä matkaamasta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin ne olivat aaltojen taakse sujahtaessaan olleet matkalla. Keltanokkaliitäjiä alkoi olla runsaasti ja kohta niitä sujahteli aivan veneemme vierestä ja pikkuparvia päästiin kuvaamaan niiden ollessa uimassa ja lähtevän vain toistakymmentä metriä veneemme edestä lentoon. Veneemme kipparit olivat todella taitavia ja niinpä kuvaus onnistui todella hienosti! Meidän ei tarvinnut kuin hieman osoittaa kädellä tai välillä vain katsoa johonkin tiettyyn suuntaan hieman normaalia kauemmin, niin veneemme keula oli jo menossa niitä lintuja kohti.

Aivan keskellä merta ollessamme linnut olivat yllättävänkin vähissä, mutta kun taas lintuja alkoi näkyä, löytyi ensimmäinen kapverdenviistäjä (desertaksenviistäjä). Ja kohta näitä varsin kirjavia taitolentäjiä näkyi lisää, muttei kovin lähietäisyydeltä. Pari pientä parvea pikkuliitäjiä viiletti ohitsemme ja näiden vauhdikkudesta ja suoraviivaisuudesta oli helposti erotettavissa, kuinka ne olivat selvästi muutolla, niin nopeasti ne matkaansa tekivät.

Grande Desertakselle rantauduimme iltapäivällä reiluksi tunniksi. Saaressa ei ollut pientä tasaista aluetta lukuun ottamatta hiekkaista rantaa. Tämän edustalla oli tutkijoiden rakennus. Saarella ei päässyt kulkemaan kuin aivan pienellä alueella, mutta onneksemme tälläkin alueella oli jonkin verran tyrskyliitäjän pesiä ja ainakin parissa pesässä oli vielä poikanen kotosalla. Eräässä kallion kolossa yksi poikanen oli lähes avoimesti esillä ja niin pääsimme kuvaamaan tätä merillä niin vaikeasti kuvattavaa lintulajia. Tutkimusaseman pihamaastosta löysimme myös muutamia kesyhköjä kanariankirvisiä ja kielekkeillä metelöivät etelänharmaalokkiperheet, mutta muuten saaressa ei oikein ollut mitään nähtävää, joten tyydyimme saksalaisten kanssa staijaamaan merelle.

Illalla teimme vielä parin tunnin seilausretken Bugion edustalle, josta löysimme todella runsaasti paikallisena pyöriviä sekä uiskentelevia keltanokkaliitäjiä, jokusen tyrskyliitäjän sekä kapverdenviistäjän. Nyt myös näitä päästiin kuvaamaan, olipa parhaassa porukassa kolmea lajia merilintuja yhdessä, yksi laji kutakin.
Päivän seilauksen saldona olimme lopulta havainneet satoja keltanokkaliitäjiä, 50 pikkuliitäjää, 30 tyrskyliitäjää sekä 15 kapverdenviistäjää.

Yö paatissa

Lopulta parkkeerasimme veneen poukamaan lähelle tutkimusasemaa, jyrkän kielekkeen alapuolelle. Ruokailumme aikana ilta hämärtyi ja kohta aloimme jännityksellä odotella, kuinka kielekkeellä sijaitseva merilintukolonia heräisi eloon. Parin tunnin odottelun tuloksena emme kuitenkaan vielä olleet kuulleet yhtään mitään. Lopulta keltanokkaliitäjä lensi ylitsemme räjähtävästi kiekuen, mutta vastauksia tälle ei kuulunut ja taas oli hiljaista. Pitkällinen odotus palkittiin lopulta, kun kuulimme pari kertaa madeirankeijun äänen, joka oli jopa lopun tuplavinkaisun perusteella tunnistettavissa lämpimän kauden pesijäksi. Mutta sitten ei taas reiluun tuntiin kuulunut mitään. Lopulta simahdimme ja painuimme makuupusseihimme.

Yöllä heräilimme vähän väliä, kun hieman mekastamaan innostuneita keltanokkaliitäjiä lensi huudellen veneen ylitse, näiden hahmot näkyivät hienosti niiden kiitäessä lähes täyden kuun valossa ylitsemme.

Ja takaisin merelle

10.9. Aamulla heräsimme taas pari tuntia ennen auringon nousua, mutta edelleen oli todella hiljaista. Vain satunnaisia keltanokkaliitäjän kiekaisuja, kunnes nämäkin loppuivat ja aamun valjetessa alkoi jo lokkien kailotus.

Aamupalan jälkeen suuntasimme taas Bugion edustalle, jossa oli edelleen runsaasti paikallisia keltanokkaliitäjiä, mutta vain pari tyrskyliitäjää ja kapverdenviistäjää. Paluumatka oli kuitenkin hieman antoisampi, sillä pari parvea atlantintäplädelfiinejä piristivät saapumalla veneemme keulan eteen kiihdyttelemään, pomppimaan ja ruiskuttelemaan vesisuihkujaan. Näitä vekkuleita oli ilo seurailla ja toki niitä kuvattiin gigatolkulla. Taas löytyi valaitakin, kun pallopäävalasparvi löytyi etenemästä keltanokkaliitäjäparvi perässään. Veneemme kipparit ohjailivat taas taidokkaasti valaita seuraillen ja pääsimme ihailemaan näiden uljaiden merinisäkästen etenemistä. Ollessamme jo varsin lähellä Madeiraa, löysimme pari uivaa kapverdenviistäjää, jotka päästivät meidät mukavan lähelle, ennen kuin ne säikähtivät lentoon ja näistä saatiin aikalailla mukavia kuvia.

Sataman jo lähestyessä löysimme meressä kelluneen merikihun ja satamassa näimme paikallisen silkkihaikaran ja kohta parkkeerasimme veneemme paikoilleen. Tapasimme Catarinankin, mutta varsin pian olimme jo intoa täynnä matkaamassa kohti Porto Monizia ja uusia seikkailuja!

Saaren halki länteen

Matkalla kohti saaren länsikärkeä havaitsimme parven maderiankiitäjiä. Vain pikkumatka ennen Porto Monizia pysähdyimme Ribeiro da Janelaan, josta löysimme jokisuistosta helposti paikallisten ankkojen seasta jo lähes juhlapukuun sulkineen amerikantavikoiraan! Kuvailimme tavia hetkisen ennen kuin jatkoimme Porto Moniziin ja hotellillemme Residencial Calhaulle (35€/yö). Saimme jo etukäteen varmistamamme parhaan hotellihuoneen (huoneet 1-4 ovat parhaat) toisesta kerroksesta ja isolla parvekkeella. Näiltä parvekkeilta aukeaa huikea näkymä luonnon muovaamien uima-altaiden yli merelle, jota pidetään yhtenä Länsi-Palearktisen alueen parhaista merilintupaikoista.

Klo 16.30 aloimme parvekkeellamme merilintustaijille ja havaitsimme yhteensä 548 pikkuliitäjää, jotka kaikki etenivät suoraviivaisesti kohti länttä, 15 tyrskyliitäjää, yhden viistäjän ja 7 merikihua, jotka lentelivät huomattavasti vaihtelevammin joko itään tai länteen tippuen välillä paikallisiksikin merelle. Merilintujen lisäksi näimme pikkukuovin, pulmussirrin sekä karikukon. Kahlaajat pyörivät välillä uima-altailla lähes auringonpalvojien jaloissa. Kohtuullisen etelätuulen myötä kaikki merilinnut olivat näkyneet varsin kaukana merellä ja viimeistä iltaansa viettäneet saksalaiset olivat tyytyneet staijailemaan vain leppoisasti pakkailunsa ohessa, sillä olivathan he kokeneet paria päivää aiemmin jopa 5500 pikkuliitäjän muuton ja isoliitäjiäkin oli näkynyt kymmeniä.

Illalla kävimme saksalaisten kanssa syömässä ja vielä yrittämässä madeirankeijuja Ribeiro de Janelan yläpuoleisilta rinteiltä, joilla eräs ruotsalaisorni oli edellisviikolla niitä havainnut. Atrappimmekaan eivät houkuttaneet muita kuin tornipöllöpoikueen kirkumaan, joten lopulta luovutimme ja painuimme nukkumaan.

Endeemijahtiin

11.9. Heräsimme jo pari tuntia ennen auringon nousua ja lähdimme kohti saaren keskiosaa Rabacalia ja Riscon levadaa. Vähän matkaa autolla kiivettyämme nousimme sankkaan sumupilveen, jota riitti aina ylätasangolle saakka. Sumu oli niin sakeaa, että näkyvyyttä oli vain parikymmentä metriä. Niinpä ajovauhti oli vain noin 40 km/h ja tässäkin vauhdissa tiellä nukkumassa ollut lehmä saattoi säikähtää jopa meitä enemmän, kun huomasimme toisemme niin myöhään. Riscon parkkipaikankin missasimme sumun keskellä ja ajoimme vahingossa aina Paul da Serran ylängölle saakka. Niinpä pääsimme näkemään tämän tuulimyllyjä täynnä olevan ihmeellisen tasangonkin ennen kuin palasimme hieman takaisin päin.

Onneksemme sumu hellitti juuri, kun parkkeerasimme automme Riscon parkkipaikalle. Tuuli oli taas yltynyt kovaksi, mutta lähdettyämme klo 8.30 kävelemään alas Ribeira da Janelan solaa, antoivat solaa ympäröivät vuoret hyvän tuulen suojan polun varressa. Heti parkkipaikan vierestä löysimme ensimmäiset madeiranhippiäiset ja kohta perään punarintoja ja pian ihmettelimme paikallisten peippojen omituisia ääniä. Vain alle viiden minuutin kävelyn jälkeen löysimme ensimmäiset madeirankyyhkyt, jotka lähtivät pienen putouksen viereisistä puista lehahtaen lentoon.

Madeiranhippiäisiä piipitti lähes joka puolella kävellessämme vajaan tunnin alas komealle vesiputoukselle, jonka ympäristöstä löysimme yhteensä ainakin 30 madeirankyyhkyä! Osa näistä kyyhkyistä huhuili todella matalaa huhuiluaan, joka hädin tuskin kuului tuulen ja putouksen pauhun yli.

Paluumatkalla pilvipeite oli hieman ohentunut ja päivä hieman valjennut, joten kuvailimme todella kesyjä madeiranhippiäisiä, jotka tulivat matkintaamme katsomaan aivan viereemme. Turistit olivat myös heränneet ja vastaamme tuli bussilasteittain turisteja, yhteensä varmaan parisensataa ihmistä. Onneksi olimme olleet ajoissa! Ylöspäin kävely oli tietysti hitaampaa ja lopulta olimme autolla noin klo 11.30. Kävely tuotti yhä lisää madeiranhippiäisiä, peippoja, punarintoja sekä varpushaukan.

Jatkoimme saaren läntisimpään kärkeen Ponta do Pargoon, jossa tuuli yltynyt todella myrskyisäksi. Farolin majakalle vievän tien varressa näimme runsaasti tiklejä ja kanariahemppoja sekä joitakin hemppoja. Majakalla ihailimme hetken myrskyisiä maisemia ja könysimme sitten lammasaitojen ali koluamaan laidunniittyjä. Kohta jaloistamme pyrähtikin pari suurta parvea, yhteensä noin 50 punapyytä. Muuten ainoat mainittavat havainnot olivat tuulessa hädin tuskin tolpalla pysynyt suuri grönlantilaisen alalajin leucorhoa kivitasku sekä pusikoista löytyneet pari nuorta pikkupensaskerttua. Ajaessamme jo pois niemestä lensi ylitsemme pieni parvi kalliovarpusia; hiirihaukkoja ja tuulihaukkoja näkyi muutamia.

Palasimme mutkaista tietä hotellillemme Porto Santoon, jossa olimme noin klo 14.00. Tuntia myöhemmin klo 15.00 aloitimme taas meristaijin, joka kuitenkin keskeytyi jo puolen tunnin jälkeen, kun taivaalta alkoi tulla vettä. Niinpä päätimme mennä läheiseen ravintolaan syömään.

Vesisade loppui viimein ja klo 18.30 – 20.30 staijailimme aina hämärään saakka. Muutto oli revennyt heti sateen seljettyä hieman ja olimme jo missanneet pari isoa parvea pikkuliitäjiä, mutta myöhemminkin muutto oli ihan mukavaa ja varsinkin lajisto oli laadukasta! Pikkuliitäjiä laskimme yhteensä 222, isoliitäjiä 22, nokiliitäjiä 2, tyrskyliitäjiä 3, kapverden-/madeiranviistäjä 1, merikihu 4 ja pikkukuovi 1.

Tuulee liikaa!

12.9. Heräsimme klo 6.45 ja suunnitelmamme päivän varalle olivat täysin avoimina. Hyvä näin, sillä ulkona oli yhä todellinen myrsky. Niinpä päätimme koluta aamun aikana lähimpiä lintupaikkoja. Ensin suuntasimme Ribeira da Janelan yläpuoleiselle madeirankyyhkypaikalle levadan varteen. Ajomatkalla tiellä näkyi pomppivien mustarastaiden ohella lehtokurppa. Perillä totesimme tuulen osuvan aivan liian kovaa laaksoon, joten nähtyämme yhden madeirankyyhkyn ja pari innokkaasti huudellutta hiirihaukkaa päätimme lähteä rantoja koluamaan. Kolusimme Ribeira da Janelan, Seixalin ja Sao Vicenten rantoja ja jokisuistoja, mutta emme havainneet juuri muuta kuin kalatiiroja ja karikukkoja sekä yhden harmaahaikaran. Hieman Sao Vicenten itäpuolella näimme päätien varressa 6 madeirankyyhkyä, mutta muuten oli todella hiljaista, joten palasimme Ribeira da Janelaan kuvaamaan amerikantavia.

Jo aamukymmeneltä palasimme Porto Santoon, jonka satamasta löytyi mukavasti kalatiiroja, jokunen etelänharmaalokki sekä yksi heikkokuntoinen pikkuliitäjä, jota aallot paiskoivat rantakivikkoa vasten lokkien odotellessa rantakivillä tämän tuupertumista. Kohta palasimme hotellillemme, jossa allasalue oli myrskyn takia suljettu – punainen lippu pysyi hädin tuskin salossa ja lasten liukumäkinorsukin oli pahasti aallokon kourissa.

Staijailimme klo 10.30 – 12.00 mutta hiljaista oli: pikkuliitäjiä sentään 94 sekä yksi isoliitäjä. Keltanokkaliitäjiä oli kaukana merellä paikallisia tuhatkunta, enemmän kuin muina staijikertoinamme.

Käytyämme päiväkävelyllä kaupoilla ja tiiroja kuvaamassa, palasimme hotellille, mutta 13.30 – 14.30 staijilla oli vielä hiljaisempaa: pikkuliitäjä 47, isoliitäjä sekä 2 harmaahaikaraa. Iltastaijimme oli 15.45 – 19.45 välillä, jolloin näimme 313 pikkuliitäjää, 3 tyrskyliitäjää, isoliitäjän, 2 kapverden-/madeiranviistäjää, leveäpyrstökihun sekä muutamia kahlaajia.

Illalla menimme yhdessä unkarilaisten kanssa syömään lähiravintolaan.

Sinnikästä staijia

13.9. Koskapa keli oli yhä surkea, päätimme viettää staijaten koko päivän, jos merellä edes jotain liikkuisi. Aloitimme rupeaman klo 8, mutta muutto oli varsin heikkoa. Pikkuliitäjiä meni ensimmäiseen tuntiin 34, toiseen 43 ja kolmanteen 47 eli yhteensä 124 lintua. Tämän lisäksi nuori suula ohitti meidät todella komeasti aivan rannan kallioita hipoen, mutta muuten näimme vain 4 tyrskyliitäjää ja 2 merikihua.

Porto Monizissa tapasimme vihdoin vanhat ystäväni Hugo Romanon sekä Catarina Fagundesin, joihin olin tutustunut edelliskeväänä Andaluciassa. Kävimme pikaisesti vilkaisemassa hieman Porto Monizin yläpuolella sijaitsevan Porto Lagoan pienen altaan, joka kuitenkin oli aivan liian jyrkkäreunainen, jotta siinä oikeasti olisi potentiaalia kahlaajille tai vesilinnuille; virtavästäräkkejä sekä yksi madeirankyyhky sentään näkyi.

Hugo ja Catarina jatkoivat Ponta do Pargoon ja me Porto Moniziin, jossa aloitimme iltastaijin klo 17.00 ja staijailimme klo 20.00 asti havaiten 230 pikkuliitäjää, 2 tyrskyliitäjää, merikihun, isokihun, jopa varsin todennäköisen madeiranviistäjän sekä sokerina pohjalla kääpiöliitäjän.

Illalla kävimme taas lähiravintolassa syömässä ja pakkasimme kaikki tavaramme.

Saaren itäosiin

14.9. Heräsimme jo 5.30 ja pakkasimme tavaramme autoon ja suuntasimme Ribeira da Janelaan yrittämään keijuja. Keli oli nyt todella upea, oli aivan tyyntä ja kuu oli lähes täysi, joten valoa riitti. Tornipöllöt huutelivat taas solassa ja alhaalla amerikantavipaikalla atrappiimme vastasi pariin kertaan lyhyesti keiju, todennäköinen madeirankeiju (siis kesämuoto).

Tankattuamme Sao Vicentellä ja ostettuamme herkulliset eväät pastellariasta, jatkoimme saaren halki etelään Ribeira Bravaan, josta pikkumatkan länteen Lugar de Baixon altaalle. Altaalta löytyi silkkihaikara, pari tylliä, 5 liejukanaa sekä 12 nokikanaa ja hetken kuluttua ruovikosta löytyi myös noin 20 vahanokan parvi.

Funchalin satama ei taaskaan tarjonnut kuin lokkeja ja kalatiiroja, joten jatkoimme kohti itää. Päätimme ajaa aina itäisimpään kärkeen Ponta do Sao Laurencoon saakka, jossa kävelimme kolmen tunnin kierroksen upeissa rotkomaisemissa kulkevaa levadaa yhdessä muutamien turistiporukoiden kanssa. Tuuli oli taas kohtalaisen voimakas, mutta kanariankirvisiä, kanarianhemppoja sekä kalliovarpusia löytyi reitin varrelta mukavasti.

Päivällä suuntasimme Canicalin satamaan, jossa valtavassa etelänharmaalokkiparvessa oli pari naurulokkia ja iso parvi kalatiiroja pyöri laiturin edustalla. Parvessa oli mukana oudon näköinen ja myös oudolta kuulostanut tiira, josta räiskimme runsaasti kuvia. Lopulta tiira määrittyi kuvista vain meille tavalliseksi, mutta Madeiralla harvinaiseksi lapintiiraksi. Sataman viereisestä ruovikosta löytyi muutamia pensasvarpusia. Jatkoimme seuraavaksi Machicoon, mutta paikka vaikutti sen verran ankealta, ettemme vaivautuneet autosta nousemaan. Ehkäpä emme osuneet oikeaan paikkaan tai sitten kuiva jokivarsi ja suljetut satama-alueet vain edustivat samanlaisia lintupaikkoja kuin Teneriffan eteläosien lintupaikat – ei kiitos.

Iltapäiväksi suuntasimme pohjoiseen Porto da Cruziin meristaijille komean kielekkeen juurelle. Merellä oli kuitenkin todella hiljaista! Vajaaseen pariin tuntiin havaitsimme vain 7 pikkuliitäjää sekä 2 harmaahaikaraa. Niinpä päätimme kierrellä pikkuteitä pitkin saaren keskiosien kautta kohti Funchalia. Santo da Serrassa juutuimme käsittämättömään ruuhkaan. Emmepä olleet arvanneet, että kaikki saaren asukkaat tunkisivat tähän pikkukylään sunnuntain viettoon. Onneksi kuitenkin onnistuimme pujottelemaan ahtaita katuja pitkin pikkuhiljaa alamäen puolelle, jossa eteneminen oli jo vaivattomampaa.

Ajoimme lopulta aina Ponta do Garajauhin saakka, jossa kävimme pizzalla ja suuntasimme Jeesus -patsaan parkkipaikalle lepäämään. Yritimme jopa nukkua reilun tunnin odotellessamme iltaa. Taivaalla pyörivien madeirankiitäjien joukossa oli ainakin pari vaaleakiitäjää, mutta muita lintuhavaintoja ei tullut.

Viimein madeiranviistäjäretkelle

Iltayhdeksäksi olimme sopineet MadeiraWindin Hugo Romanon sekä Catarinan Fagundesin kanssa tapaamisen ja kohta jo ajoimme peräkanaa kohti saaren korkeimpia huippuja. Jätimme automme erään ravintolan parkkiin Poisoon ja jatkoimme MadeiraWindin Transitilla kohti Pico de Arieiron yli 1800 metrisiä huippuja. Iltakymmenen aikoihin olimme jo kävelemässä kaikki vaatteet yllämme verkkaisesti polkua pitkin kohti madeiranviistäjien ainoita pesimäkolonioita. Kuu valaisi maisemaa niin kirkkaasti, että taskulamppuja ei juuri tarvittu. Tuuli oli kuitenkin taas yltynyt ikävän kovaksi, joten tunnelmat eivät olleet kauhean korkealla. Olihan meillä tiedossa, että parikin ryhmää oli jo käynyt paikalla kuulematta tai näkemättä viistäjiä lainkaan. Yleensähän nämä lehtopöllömäisesti huhuilevat merilinnut ovat hiljentyneet syyskuun alkuun mennessä.

Noin puoli yhdeltätoista olimme viimein hirvittävien jyrkänteiden yläpuolella, jossa meikäläisen polvet notkahtivat, kun saimme tietää, että parhaat mahdollisuudet viistäjien näkemiseen olisivat jyrkänteeltä suoraan alas katselemalla. Tuuli oli puuskissa lähes myrskyisä ja vain toista metriä leveän harjanteen reunoilta oli molemmille puolille satoja metrejä syvät rotkot, joiden reunoilla olleisiin hentoisiin vaijeriaitoihin nojailemalla pystyimme katselemaan rotkoon. Hieman hirvitti, mutta pakko oli, mikäli näin reissumme viimeisenä yönä viimein meinasimme saada tämän yhden Länsi-Paleartisen alueen harvinaisimman pesimälinnun pointsattua. Madeiranviistäjiähän ei pesi maailmassa missään muualla kuin juuri täällä, arviolta noin 80-100 paria.

Alkuun emme kuulleet muuta kuin pari tornipöllön rääkäisyä väärältä puolelta polkua, mutta noin puolen tunnin odottelun jälkeen kuulimme ensin pariin otteeseen siipien läpätystä aivan vierestämme. Sitten hetken kuluttua kuulimme ensin lyhyitä kvik -vingahduksia ja lopulta kertaalleen pitkän huhuilun. Onnistuimme myös nähdä yhden vaalean vilahduksen, kun viistäjä lensi kuun valossa alas kololta jyrkännettä pitkin varjoisaan pimeyteen ja pariin kertaan näimme lintujen varjojen vilahtavan rinteitä vasten. Kuitenkin noin puoli tuntia myöhemmin esitys oli ohi. Vaikka silmät vettä valuen tiirailimme alas jyrkänteeltä, emme enää nähneet tai kuulleet reiluun tuntiin yhtään mitään muuta kuin yhä entisestään koventuneen tuulen suhinaa ja ulvontaa. Tyytyväisinä hörppäsimme lämpimät teet lämmikkeeksi, sillä ylhäällä vuorella oli todella kylmä. Vaikka tuuli toki oli lämmin, oli se niin voimakas, että se vain pahensi tilannetta. Lopulta päätimme lähteä kävelemään takaisin autolle ja hieman yhden jälkeen olimme laskeutuneet alas ravintolan parkkiin omalle autollemme, jossa hyvästelimme Hugon ja Catarinan ja painuimme itse autoon nukkumaan.

Loppureissun lomailua

15.9. Heräsimme noin 7.30 ja lähdimme vielä uudelleen käymään Pico de Arieirolla, sillä halusimme nähdä, minkälaiset maisemat madeiranviistäjien pesimämaastossa oikein olivat. Huipulla sijaitsevalta hotellilta otimme muutamat maisemakuvat ennen kuin jatkoimme kohti Ribeiro Frioa, jossa kävimme pikaisesti katselemassa metsäisiä laaksomaisemia.

Aamuyhdeksäksi jatkoimme Funchaliin, jossa suuntasimme Jardimin orkideapuutarhaan, jossa kiertelimme reilun tunnin ennen kuin jatkoimme vielä Jardimin puutarhaan kuluttamaan viimeisiä hetkiämme saaressa eväitä syöden. Puutarhan parkkipaikalla pakkasimme tavaramme huolellisesti ja jatkoimme lentoasemalle, jossa jätimme automme, jolla olimme ajaneet saarta ristiin rastiin viikon aikana 556 km, sovittuun paikkaan ja kävelimme asemalle odottelemaan kello 14.25 lähtenyttä lentoamme Helsinkiin.

Pitkästyttävä lento oli ohi klo 22.00 ja isäni kyydillä jatkoimme Kirkkonummelle syömään ja nukkumaan. Seuraavana päivänä olimmekin sitten jo lähdössä Espanjaan Andaluciaan…

Yhteenvetoa reissusta:

Havaitsimme reissussa yhteensä 54 lintulajia. Koskapa pääpainomme oli meristaijilla sekä tietysti endeemisten lajien pointsaamisella, emme juuri panostaneet eurooppalaisten läpimuuttajien tai amerikkalaisten harvinaisuuksien tonkamiseen. Pyrimme kuitenkin käymään kaikilla tunnetuimmilla lintupaikoilla.

Valitettavasti kelit eivät suosineet, sillä kova etelätuuli tyrehdytti muuttajien etenemisen ja vähentynyt merilintuliikennekin työntyi tämän seurauksena pohjoisrannalla sijaitsevasta Porto Monizista katsoen kauemmaksi merelle. Yhteensä staijasimme merelle 21 tuntia, pari sateista päivää pudottivat tuntimäärää olennaisesti. Havaitsimme lopulta kaikki tavoitelajimme, ruusutiiran tiesimme näinm myöhään olevan jo lähes mahdoton ja keijuja havaitsimme odottamaamme vähemmän, madeirankeiju saatiin kuitenkin varmasti äänestä määritettyä. Mahdollinen tuleva uusi laji eli syyspesivä madeirankeijun muoto ”Grant’s Storm Petrel” jäi kuulematta tai ainakin tunnistamatta. Sen sijaan se, että kuulimme vielä näinkin myöhään madeiranviistäjän, oli mukava yllätys. Muut Madeiran endeemit madeirankyyhky, madeiranhippiäinen sekä jo Kanarialta tutut Macaronesian endeemit, madeirankiitäjä, kanariankirvinen ja kanariahemppo sen sijaan ovat runsaita ja todella helppoja löytää. Merilinnuista tähän aikaan on pikkuliitäjien päämuuttokausi ja niitä näkee varmaan koko valoisan ajan pieniä määriä, isoliitäjä sen sijaan on täysin arvaamaton esiintymisessään, mutta juuri tähän aikaan lajin havaitseminen on todennäköisintä ja mahdollista on päästä todistamaan todellista massamuuttoakin. Viistäjiä näkee varmimmin meriretkillä, mutta myös Porto Monizista – määrittäminen kuitenkin vaatii linnun lähelle. Kääpiöliitäjä, baleaarienliitäjä, suula ja kihut ovat sitten näitä sitkeän merilintustaijarin palkintolajeja.

Suuret kiitokset reissun onnistumisesta: MadeiraWindin Hugolle ja Catarinalle, Ventura do Marin Catarinalle sekä Luisille ja Marcolle, Niklas Holmströmille, jonka loistavat sivut ja apu Desertaksen retkiporukan kasaamisessa oli korvaamatonta, Jarmo Pirhoselle ja Sampsa Caireniukselle, jotka antoivat vinkkejä täällä Suomessa sekä tietysti retkiseuranamme välillä olleille Ingolle, Marcukselle, Istvanille ja Gabille.

J.A.

Portugali 16.-19.12. 2003

Muutaman päivän välilasku Portugaliin 16.-19.12.2003

16.12.2003 Herätyskello vapautti meidät levottomasta unesta jo ennen sian pieremää eli kello 03.50. Olimme jo muutamaa päivää aikaisemmin kulkeutuneet Parikkalasta töiden loputtua Kirkkonummelle vanhempieni luokse valmistautumaan ja odottelemaan tätä aamua. 4,5 kuukautta kestävä ulkomaan turneemme alkaisi.

04.30 isäni lähti heittämään meitä Seutulaan, ja muutamaa tuntia myöhemmin nousimme KLM:n Amsterdamin koneeseen.

08.15. (09.15 Suomen aikaa) laskeuduimme Amsterdamin valtavalle lentokentälle yli käsittämättömän suurten kasvihuonekompleksien. Lentokentällä odottelimme seuraavaa lentoamme, jonka kohteena oli Lissabon. Kentällä näimme lennossa muutamia määrittämättömiä hanhia, pari merimetsoa, sadan matkaa taittavan töyhtöhyypän parven sekä useita nokivariksia. Vain reilun tunnin odottelun jälkeen nousimme taas KLM:n koneeseen. Tämä lento ei kuitenkaan sujunut ihan normaalisti, sillä vajaan puolen tunnin lennon jälkeen eräs vanhempi miesmatkustaja sai pahoja sydänoireita ja jouduimme suorittamaan hätälaskun Pariisiin. Pariisin lentokentälle laskeutuminen oli melkoinen suoritus, sillä lähes heti, kun kone osui kiitoradalle, jarrut olivat pohjassa. Koneemme ohjattiin aivan suoraan terminaaliin, jossa odottaneet ensihoitajat nousivat heti koneeseen. Pian perässä tulivat myös lääkärit, mutta vasta puolen tunnin kuluttua potilas siirrettiin ulos koneesta. Ihmeellistä aikailua mielestäni! Meille pikavisiitti Pariisiin sopi hyvin, tulipahan muutama Ranskan pinnakin, tuulihaukat ja nokivarikset niistä parhaimpina. Kuitenkin paras pointsaus saatiin koneemme noustua taas ilmaan lisätankkausten ja paperisotkujen jälkeen, kun näimme savusumun keskeltä nousevan Eiffel-tornin!

Pari tuntia normaalista aikataulusta myöhässä, kello 13.55 (15.55 Suomen aikaa), laskeuduimme vihdoin Lissabonin kentälle, josta onneksemme löytyivät myös loput matkatavaramme (kaikki arvokas ja särkyvähän meillä oli tietysti käsimatkatavarana). Aulassa meitä odotti yhä, olimmehan pahasti myöhässä, BMW-auton edustaja, joka luovutti meille aiemmin vuokraamamme pienen Renault Micran (61€/4vrk, täysvakuutus). Kävimme vielä lentokentällä TACV:n toimistolla tarkistamassa tulevat Kapverden lentomme. Onneksi, sillä yksi lennoistamme oli muuttunut 10 tuntia aikaisemmaksi.

Kohti Castro Verdeä

Pian jo ajoimme (paniikissa) sekavan liikenteen keskellä Lissabonin kaupungissa etsien pääsyä sieltä pois. Lopulta pääsimme valtavalle A2-tielle, jota pitkin pääsi ajamaan satoja kilometrejä suoraan kohti etelää, ja sinnehän me halusimme.

Ihmeeksemme huomasimme, että automme tankki oli lähes tyhjä joten jouduimme pysähtymään piakkoin tien varressa olleelle bensa-asemalle. Muutaman minuutin pööpöilyjen jälkeen sain takanani jonottaneilta asiakkailta selville, että asemalla pitää ensin käydä maksamassa, ja vasta sitten voi tankata. 40 eurolla tankki tuli täyteen, ja vähän jäi ylikin. Samalla pysäyksellä ruokailimme McDonaldsilla, jonka henkilökunta ei osannut englantia (käsittämätöntä!).

A2-tie oli todellakin aivan kipeä! Onneksi tajusin varsin pian, miten tiellä kannattaa ajaa tukkimatta nopeampien menoreittejä ja joutumatta yht`äkkiä pois tieltä, mikä näytti olevan liiankin helppoa. Parasta oli pysytellä keskikaistalla.

Lintuja tällä highway:llä ei tietenkään paljon näkynyt: haarahaukka, lehmähaikara, kattohaikaroita (myös pesillään) sekä taas nokivariksia.

Pimeä saapui Portugalin sumuiseen iltaan varhain. Lämmintä oli sellaiset keväiset 12 astetta, ja matka taittui nopeasti (mutta ei niin nopeasti kuin kaikilla hulluilla portugalilaiskuskeilla).

Pari tuntia ajettuamme poistuimme A2:lta Castro Verdeen. Tietullissa saimme maksaa valtatien käytöstä 11,30€. Kello 19.00 löysimme Castro Verden kaupungin ainoan huoneistohotellin Apart Hotel do Castron, johon majoituimme (52,35€/2hlön huone). Piha oli todella upea eikä huoneistossakaan ollut valittamista (siis muuta kuin ehkä meille turhan korkea hinta). Pitkän matkan uuvuttamina simahdimme nopeasti ajatustemme jo harhaillessa seuraavan päivän linturetkissä.

Castro Verden trappimailla

17.12. Aamulla heräsimme ennen kuutta. Lopulta jouduimme odottelemaan aamua toista tuntia, sillä aurinko nousi vasta kahdeksan aikaan. Odottelimmekin aamun sarastusta heti Castro Verden kylän ulkopuolella, josta alkoi todella lintuisat maalaismaisemat. Jo hämärässä löytyi ensimmäinen minervanpöllö. Lehmä- ja silkkihaikaroita lenteli ylitsemme pikkuparvissa satoja. Niittykirvisiä, kiuruja, tiklejä, harmaasirkkuja ja mustapäätaskuja näkyi ja kuului joka puolella. Töyhtökiuruja, juoksenteli tien varressa, laidunmaat olivat täynnä töyhtöhyyppiä ja paikoin näkyi suuria kapustarintaparvia. Joka paikan pulujen lisäksi myös turkinkyyhkyjä oli paikka paikoin. Langoilla ja tolpilla päivysteli runsaasti tuulihaukkoja, mutta vielä runsaammin etelänisolepinkäisiä. Kottaraiset, joita oli joka puolella eivät olleet kottaraisia vaan mustasellaisia.

Aamun aikana parhaimpia havaintoja olivat vielä liitohaukka, jokunen heinäkerttu, huuteleva paksujalka, pari isohaarahaukkaa sekä viimein löytynyt rauhattomasti liikkunut 20 siniharakan parvi.

Pikkuhiljaa maisemat alkoivat näyttää täydellisiltä trappeja ajatellen. Apuna meillä oli netistä kaivamiamme ajo-ohjeita parhaille isotrappipaikoille. Piakkoin käännyimme päätieltä pienelle hiekkatielle, jonka varressa olivat ainakin keväisin tienoon parhaat isotrappimestat. Kauas emme ehtineetkään, kun jo ensimmäisellä pysähdyksellä Hanna plokkasi putkella parin kilometrin päässä meistä mäen harjalla patsastelleen isotrappikoiraan! Päätimme ajaa lähemmäksi, mutta ennen kuin ehdimme edes autolle, näimme ilmeisesti samaisen linnun lentävän raskaasti yhä kauemmaksi.

Jatkoimme pikkutietä eteenpäin nuottien mukaan. Pian huomasimme, että tie alkoi käydä hankalaksi. Paikoin tiessä oli suuria lätäköitä sekä syviä uria. Tienoolla oli ilmeisesti satanut todella rankasti. Ensimmäisestä lätäköstä selvisimme kunnialla, ja kun paikallinen äijäkin näytti että antaa mennä vaan, jatkoimme eteenpäin. Toinen paha paikka olikin sitten liian paha! Automme putosi liukkaalla liejuisella tiellä uriin, eikä niistä enää noussut! Olimme jumissa keskellä valtaisaa tasankoaluetta. Kaivoimme mutaa jopa paljain käsin, mutta ei auttanut, auto oli jumissa ja pysyi.

Juuri kun Hanna oli lähdössä hakemaan läheiseltä maatilalta apua, huomasimme että meitä kohti ajoi nelivetomaasturi. Onnemme oli jälleen kerran aivan käsittämätön, sillä tulija oli ilmeisesti Maailman ainoa isotrappitutkija. Hän oli jostain kaukaa nähnyt meidän hätämme! Niinpä pian meidät oli vedetty takaisin kuivalle tielle, ja saimmepa kuulla myös, ettei hän ollut edes maasturillaan löytänyt ainoatakaan trappia. Ja tuskin niitä olisi löydettävissäkään mistään ainakaan normaaliautolla saavutettavilta paikoilta. Hänen mukaansa viime aikoina oli satanut todella paljon, eikä pääteiltä olisi mitään järkeä poistua. Hän oli ollut useamman kerran kiinni maasturillaankin! Olimme siis hänen mukaansa olleet onnekkaita nähtyämme edes yhden linnun. Tämä Pedro antoi meille matkamuistoiksi isotrapin sulatkin, ennen kuin hyvästelimme hänet ja jatkoimme takaisin päätien suuntaan.

Tuuli yltyy – matka jatkuu

Jatkoimme siis ajelua tienoon asfalttiteillä. Koska kaikki Portugalin maapläntit tuntuvat olevan yksityisalueita ja näin ollen myös aidattuja, jouduimme havainnoimaan tien varren levennyksiltä. Haviksia alkoi taas pikkuhiljaa kertyä: punapyitä näkyi muutamia parvia, ja kylistä löytyi mm. keltahemppoja, nokkavarpunen ja mustaleppälintuja. Kattohaikaroita oli lähes joka tolpan nokassa, hiirihaukkoja siellä täällä, ja jo aiemmin mainittujen yleisten pikkulintujen lisäksi näkyi myös hemppoja, peippoja, mustapääkerttuja sekä jokunen samettipääkerttu. Pinnalistaa kartuttivat myös harjalinnut, käpytikka, merimetso sekä sorsaparvi, jossa oli mukana myös harmaasorsia.
Ollessamme jo kierroksemme loppupuolella löysimme putkella kaukaa tasangoilta suuret parvet arokiuruja. Törmäsimme taas Pedroonkin, joka kertoi nähneensä omalla kierroksellaan (mutateillä) ainoastaan yhden isotrapin (sama?) eikä yhtään pikkutrappia, vaikka hän tiesi paikkoja, joissa oli vielä edellisellä kerralla ollut toistasataa pikkutrappia. Ehkä sumuinen keli sekä koko ajan navakammaksi yltynyt tuuli eivät olleet trappienkaan mieleen.

Lähes heti Pedron maasturin kadottua näkyvistämme vierestämme lähti kymmenen pikkutrapin parvi lentoon, joten pääsimme ihailemaan tätäkin seudun tyyppilintua. Samalla aukealla näkyi vielä mukavasti hiirihaukkoja, jokunen isohaarahaukka sekä pari sinisuohaukkaa.

Pääasiassa kelin huonouden ajamana päätimme vaihtaa maisemaa seuraavaksi päiväksi. Niinpä suuntasimme kulkumme netistä löytämämme halvemman majapaikan suuntaan Santa Clara-järvelle.

Suuren koko Portugalin kartan avustamana lähdimme sompailemaan karttaan merkittyjä teitä pitkin rannikon suuntaan. Tiet olivat aivan käsittämättömiä! Välillä karttaan merkittyjä teitä ei ollut lainkaan ja välillä isoksi merkitty tie muuttui aivan kinttupoluksi. Kerrankin erääseen pihaan meni aivan hieno tie, mutta meidän tuli ajaa kuravellitietä, joka oli yhden auton levyinen. Kuitenkin pian tie taas suureni aivan kohtuullisen suureksi hiekkatieksi ja myöhemmin jopa asfalttitieksi. Etäisyydet olivat myös kartassa aivan pielessä. Erästäkin parikymmenkilometristä ajoimme ainakin 60 kilometriä.

Illan jo pimennyttyä eräällä pikapysähdyksellä kuuntelimme eräässä metsänotkelmassa yhtä aikaa kolmen kyläpöllösen kuukuttelua.

Monen mutkan jälkeen löysimme mielettömien pikkuteiden päästä valtaisan hotellikompleksin. Eihän tämä tietenkään ollut se majapaikka, jota olimme etsineet, mutta olimme jo aivan rättiväsyneitä, joten menimme sisään kyselemään huonetta. Hotellissa oli pahaksi onneksemme juuri samana päivänä ollut pieni tulipalo, jonka takia majoittujia ei otettu lainkaan. Säikähdimme aika pahasti, sillä meillä ei ollut mitään aavistustakaan, mistä lähtisimme majapaikkaa etsimään. Respasta meidät kuitenkin neuvottiin paikallisessa kylässä sijaitsevalle vierasmajalle. Pääsimmepähän siten onneksemme halvemmalla (30€)! Kylältä löytyi myös mainio ruokapaikka, jonka annokset olivat niin valtavat, ettemme jaksaneet syödä lähellekään kaikkea.

Metsistä meren rantaan

Seuraavana aamuna (18.12.) yritimme jonkin aikaa löytää Santa Clara-järveä, mutta emme sitä löytäneet, vaikka sompailimme teitä kilometritolkulla. Ilmeisesti tälle tekojärvelle ei monta tietä vienyt?

Metsistä löytyi kuitenkin todella mukavasti pikkulintuja: rautiaisia, punarintoja, tiltaltteja, peukaloisia, mustapää-, samettipää- ja ruskokerttuja sekä jokunen silkkikerttunen saatiin retkipinnalistallemme. Myös kangaskiuruja lauloi joillain mäillä useampiakin ja taas nähtiin tuulihaukan kera matkaa taittanut liitohaukkakin.

Jatkoimme rannikkoa pitkin kartalta valitsemaamme meristaijpaikkaan Almograveen. Ja paikkahan olikin oikein erinomainen. Tyynessä ja lämpimässä kelissä liitohaukan lekutellessa yläpuolellamme ja kivikkokiurujen ruokaillessa aivan edustallamme näimme merellä oikein mukavasti merilintuja. Suulia näkyi satoja, ja näiden majesteetillisten lintujen huikeita syöksyjä on aina ilo seurailla. Etelänharmaa- ja selkälokkeja (graelssii) matkasi merellä tasaisesti koko ajan. Mutta sitten oli niitä hankalampia tapauksia eli liitäjiä. Pikkuhiljaa liitäjiä alkoi näkyä kaukana merellä enemmän ja enemmän, mutta kyllä ne olivat hankalia! Idänpikkuliitäjätyylistä tavaraa viiletti (vähän liian) kaukana merellä kymmeniä, mutta Lintuoppaan ja lähes olemattoman liitäjäkokemuksemme avulla oli hankala sanoa mitä ne olivat. Todennäköisesti ne olivat baleaarienliitäjiä, mutta näytti että seassa olisi ollut useamman näköisiä yksilöitä. Lajilla lienee aikalailla runsaasti vaihtelua puvussaan? Myös jokunen ruokkilintu näkyi kaukana merellä; ainoastaan ruokki saatiin määritettyä.

Ajelimme seuraavaksi taas jonkin matkaa rannikkoa pohjoiseen, ja päätimme pistäytyä uudelleen rannassa Porto Covossa. Nyt merellä oli varsin hiljaista. Paikallisetkin olivat samoja kuin aiemmalla pysäyksellä eli liitohaukka ja kivikkokiuruja. Lajilistalle näkyi myös yksinäinen riuttatiira.

Jatkoimme taivaltamme tavoitteena ehtiä vielä koluamaan Sadon suistoalueen eteläreunaa. Heti alueelle päästyämme Hanna plokkasi vauhdista parven vahanokkia. Kohti dyynin kärkeä (Troijaa) ajaessamme löysimme aivan mielettömät kahlaajalietteet, jotka olivat laskuveden ansiosta juuri parhaimmillaan. Avosetteja, kuireja, kuoveja, sirrejä, vikloja, tyllejä, haikaroita ja sorsia oli aivan mielettömästi! Myös mustakaulauikkuja ui isoina lauttoina keskellä suistoa. Itse Troija oli pettymys, joten päätimme vielä ajaa viimeisen valoisan ajan lähemmäksi seuraavan aamun lintupaikkoja. Lopulta päädyimme yöpymään todella mukavaan Alcacer do Salin pikkukaupunkiin Recidental Cegonhaan (50€ 2hlö/huone + aamiainen). Kaupungin yllä pyörähti reissupinnaksi pronssi-iibis ja illan viimeisiksi haviksiksi saatiin kuunnella pihalle kirkon katolle saapuneiden kattohaikaroiden nokan kalisuttelua. (Huom. Cegonha=kattohaikara portugaliksi.)

Sadolta Lissaboniin

Viimeisenä Portugaliaamuna jatkoimme maineikkaan Sadon suiston koluamista. Korkkitammimetsiköistä löytyi mukavasti reissupinnoja: etelänpuukiipijöitä, pähkinänakkeleita, pikkutikkoja, pensassirkkuja, sepelkyyhkyjä ym. Metsiä piti kuitenkin tyytyä koluamaan pikkuteiltä, sillä kaikki paikat olivat taas aidoilla ympäröityjä. Muutenkin Sado oli lopulta suurehko pettymys. Kyseessä piti olla Portugalin toiseksi linturikkain alue, mutta alueella ei ollut minkäänlaisia opasteita, joten rantaan ei edes löytänyt. Ja silloin kun rantaan löysi, oli siellä aina aidoitettu kalanviljelyalue tms. jonne ei ollut mitään asiaa. Niinpä havikset jäivät varsin vähiin. Kahlaajia toki näkyi taas jonkin verran, muttei mitään edellisiltaan verrattavaa. Pari kalasääskeä sekä ruskosuohaukka ja liitohaukka havaittiin myös. Siniharakoita näkyi siellä täällä, mutta tämä jos joku laji on säikky! Siniharakka oli aivan mahdoton kuvata, mutta kaikki muutkin linnut tuntuivat olevan Portugalissa todella säikkyjä. Eikä ihme, sillä vähän väliä jossain joku ampui haulikolla.

Sadolla pyörimiseen kyllästyttyämme meillä oli vielä muutama tunti aikaa ennen kuin piti olla Lissabonissa lentokentällä palauttamassa autoa ja kirjautumassa Kapverden lennollemme. Niinpä ajelimme McDonaldsin kautta iltapäivämeristaijille Capo Espichelin upeaan niemeen. Keli oli todella tyyni, joten staijaaminen oli todella nautinnollista. Ainoastaan lintuja oli varsin vähän. Parikymmentä suulaa, kourallinen ”baleaarienliitäjiä” sekä isokihu kuitenkin saatiin näkösälle. Kivikkokiurujakin oli taas pomppimassa jaloissamme.

Iltapäivällä välttelimme pahimmat neljän ruuhkat pysähdellen ennen Lissabonia parilla ruovikkoisella vesialueella tuloksena pari Portugalin pinnaa kuten: kuningaskalastaja, kalliopääsky, lieju- sekä nokikana.

Lentokentälle selvisimme kaoottisen liikenteen keskeltä hengissä jopa hieman etuajassa eli 17.00. Pirautimme autonvuokraamollemme, ja sieltä tultiinkin parissa minuutissa noutamaan autoamme. Yllätykseksemme emme joutuneet maksamaan ylimääräistä, vaikka automme oli Castro Verden keikan jäljiltä yltä päältä aivan kurassa. Harvoin oli varmaankaan Lissaboniin palautettu yhtä paskaista autoa!

Meidän ilta jatkui sitten muutaman tunnin odottelulla. TACV:in koneemme Kapverdelle oli määrä lähteä kello 20.30.

J.A.