Aihearkisto: Kanarian saaret

Fuerteventura, Kanaria 24.-31.12. 2017

Aattomatkustelua

24.12. Jouluaatto vietettiin meillä vähemmän perinteisesti. Anivarhain aamulla pakkasimme matkalaukkumme autoon ja lähdimme kohti Helsinki-Vantaata. Edellispäivän lumimyrskyn jäljet oli onneksi aurattu ja tiet olivat hyvässä kunnossa ja liikennettä mukavan vähän. Edelleen oli kuitenkin erittäin kova tuuli. Yhden pikapysähdyksen taktiikalla olimme lopulta Lentopysäköinnissä hyvissä ajoin ja saatuamme kyydin lentoasemalle, oli edessä vielä parin tunnin odotus. Odotusaikakin tuli kuitenkin käytettyä hyväksi, sillä ostin vihdoin uudet aurinkolasit, edelliset kun olivat hajonneet vuosia hyvin palveltuaan.

Lentomme oli lopulta hieman myöhässä, mutta lähti lopulta klo 11:50 kohti Kanarian saarten Fuerteventuraa. Alkumatkasta saimme hieman nukuttua, mutta loppumatka meni kirkkaassa kelissä maisemia ihastellen. Lensimmekin mukavasti niin Alppien, Pyreneiden sekä Atlasvuoristojen yli. Lopulta olimme saaneet hieman aikataulua kiinni ja laskeuduimme lähes ajallaan Puerto del Rosarion lentoasemalle.

Passeja ei sitten kysytty koko menomatkan aikana missään eikä lentolippuakaan laitettu kuin erilaisiin lukulaitteisiin. Hanna meni noutamaan matkalaukkuamme ja itse suuntasin saman tien PayLess-autovuokraamolle, josta olimme varanneet edullisen maastoauton. Automme oli kuin olikin todella edullinen ainakin kokoonsa nähden. Olimmekin jo varatessamme ihmetelleet, kun tämän Jeep Renegaten viikon vuokrahinta oli tässä vuokraamossa puolet edullisempi kuin muilla. Auto löytyi parkkipaikalta helposti ja sehän oli vieläpä melkein uusi! Kyllä kelpasi!

Ja heti maastoon

Laitettuamme oman navigaattorin toimintakuntoon, lähdimme ajamaan kohti kartalle laittamaamme pistettä. Liikenne oli helppoa ja ensimmäiset kesy- ja turkinkyyhkyt, etelänharmaalokit (atlantis) kanariankirviset sekä etelänisolepinkäiset (koenigi) nähtyämme parkkeerasimme parin kymmenen minuutin ajon jälkeen kaatopaikalle vievän tien varren levikkeelle. Laitoimme retkeilyvarustuksen kuntoon ja lähdimme kävelemään puoliaavikon läpi ojavallia seuraten Barranco de Rio Cabraksen rotkolaaksoa kohti. Kävellessämme näimme ensimmäiset korpit (canariensis) (tähän mennessä havaitut linnut olivat muuten pitkälti ne, joita ei tullut reissussa enää myöhemmin merkittyä havikseen, sillä ne olivat ainoita ns. tavallisia lintuja, joita näkyi siellä täällä) ja aavikkotulkut (amantum) sekä pari taivaalla kaarrellutta pikkukorppikotkaa. Rotkolaakson reunapuskissa olivat ensimmäiset pensasvarpuset ja laakson pohjalla näkyneeltä lätäköltä nousi lentoon äännellen pari ruostesorsaa sekä pari harmaahaikaraa. Lätäkössä kahlaili pitkäjalkoja ja alemmas laskeuduttuamme nousi sen reunoilta lentoon muutama pikkutylli, pari taivaanvuohta sekä metsäviklo. Liejukanakin livahti vauhdilla lutakon jyrkkien reunojen alle eikä sitä sen koommin näkynyt. Ollessamme jo lähes rotkon pohjalla huomasin ylitsemme lentävän kalasääsken.

EtelänisolepinkäinenPikkukorppikotka

Olimme etsimässä paikasta todellista harvinaisuutta, sinipikkuhaikaraa, joka oli löytynyt sopivasti pari päivää sen jälkeen, kun olimme buukanneet reissumme. Niinpä olimme jo muutaman viikon ajan jännittäneet, pysyisikö tämä Afrikanvieras yhä aloillaan? Lintu oli vielä ainakin paria päivää aiemmin ilmoitettu havaitun ja olin saanut muutamilta eurooppalaisilta bongareilta tiedon linnun tarkasta paikasta GPS-pisteenä ja kaikki olivat kertoneet linnun olevan helppo löytää. Mutta en oikein ollut saanut linnusta sen enempää tietoa, vaikka olin kysellyt. Nyt kun rotkolaakson koko realisoitui edessämme, alkoi tuntua, ettei pienen piilottelevan haikaran löytäminen näin iltapäivän viimeisinä hetkinä olisi lainkaan itsestään selvää.

Barranco de Rio Cabras

Ajattelimme linnun lempipaikan olevan tämän nyt edessämme olevan lutakon lähellä tai sen alla olevan padon alapuolisten pikkulutakoiden lähistöllä, sillä paikka näytti täydelliseltä. Niinpä odottelimme ensin padon luona sen molempia puolia staijaillen vajaan tunnin, mutta haikaraa ei näkynyt. Muitakin uusia havaintoja tuli todella vähän, mutta parhaimpana näkyi pari Fuerteventuralle endeemiä kanariantaskua, jotka vilahtelivat rotkon seinämän kivillä, mutta eivät oikein tulleet paremmin näytille. Myös pari harjalintua, pari tiltalttia, valkoviklo sekä jo aiemmin mainittuja lajeja näkyi.

Pikkuhiljaa aurinko alkoi painua läheisten vuorten taakse, joten päätimme kompata läheisen alueen puskat, josko haikara olisi jossain piilossa. Laakson pohja oli varsin mutainen ja pian ainakin minulla oli kengät sekä housunlahkeet aivan mudassa, mutta haikaraa ei vain löytynyt. Kun alkoi olla jo vähän turhankin hämärää, kävin vielä katsomassa, miltä hieman ylempänä näytti. Alue ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta, kunnes sitten seuraavan padon alla oli taas pieniä allikoita. Mutta ei haikara täältäkään esiin pompannut.

Lopulta oli myönnettävä, ettei haikaraa tällä ensi yrittämällä löytyisi. Mutta tässä vaiheessa oli selvää, että seuraavalla kerralla meidän tulisi tietää paljon paremmin, mitkä olivat haikaran tarkat havaintopaikat, miten haikara oli käyttäytynyt jne. Niinpä jo rotkosta ylös kävellessämme, laitoin viestiä Suomeen Hannu Palojärvelle sekä Seppo Järviselle, joiden tiesin vasta palailleen omalta Kanarian bongauskeikaltaan. Vaikka oli Jouluaatto, niin mukavasti sain heiltä aika pian vastaukset ja näistä kävi selväksi, että linnun ehdoton lempipaikka oli viimeisen parin viikon ajan ollut juuri se ylemmän padon alapuoleinen alue, jolla olin käynyt vain pikaisesti aivan viimeisenä.

Ilta oli jo pimentynyt, kun ajelimme kohti Lajaresta. Toivoimme löytävämme jonkin avoimen kaupan tai huoltoaseman, sillä vaikka olimme varautuneet siihen, ettemme välttämättä löytäisi ainoatakaan avointa putiikkia seuraaviin pariin päivään. Tarkoituksenamme oli silti ostaa vielä ainakin juomisia sekä retkieväitä seuraaviksi päiviksi. Onneksi lopulta La Olivasta löytyi avoin huoltoasema, jolta saimme pakolliset ostokset tehdyksi.

Iltaseitsemän aikaan löysimme lopulta perille Lajareksesta varaamallemme kämpälle, joka oli pieni omakotitalon päätyhuoneisto. Hanna oli tehnyt varaukset ja sopinut, että isäntäväki olisi paikalla. Kohta kannoimmekin jo tavaroitamme mukavaan kämppäämme ja levitettyämme tavaramme, etenkin seuraavan päivän retkeilyvarustuksen jo valmiiksi, aloimme kokkailla ruhtinaallista Jouluateriaa eli spagettia ja purkkilihaa monipuolisilla mausteilla.

Iltayhdeksän aikaan olimme pitkän päivän uuvuttavina valmiit käymään unten maille, mutta kuten täysin ymmärrettävää oli, ei isäntäväkemme aikataulut olleet aivan samanlaiset. Niinpä kuuntelimme vielä jonkin aikaa Joulunvieton mekkalaa naapurista ennen kuin Nukku-Matti vei voiton.

Joulupäivän juhlaa

Joulupäivänä herätyskellomme soivat kuuden pintaan ja tukevan aamupalan jälkeen olimme jo pimeässä pihalla pakkailemassa autoa. Paksujalka (insularum) huuteli jossain lähistöllä.

Suuntasimme ensin läheisen La Olivan aavikkotasangoille, jonne päästyämme oli vielä aika hämärää. Muutama kani juoksi tien yli automme edestä, mutta lintuja ei vielä näkynyt missään. Pikkuhiljaa alkoivat ensimmäiset kanariankirviset tulla esiin ja kohta löytyivät ensimmäiset hempot (harterti) retkipinnaksi. Mitään muuta uutta emme kuitenkaan tältä alueelta löytäneet, joten päätimme jatkaa kohti Tindayaa, joka oli meidän aamun pääretkikohteemme.

Tindayassa ajoimme kylän läpi ja jatkoimme aavikkotasankoa kohti merta. Ajelimme tietä hiljaa ja tarkkaavaisina. kohta näimme ensimmäiset vilkkaat pikkukiuruparvet, jota välillä laskeutui aivan tien viereenkin, mutta linnut maastoutuivat aivan käsittämättömän hyvin, joten ne näkyivät taas vasta, kun ne lähtivät lentoon. Niinpä emme saaneet kuin pari vaatimatonta kuvaa lajista.

Noin vartin etsinnän jälkeen Hanna huomasi edestämme ensimmäisen lännenkaulustrapin! Ja tämän vierestä löytyi toinen ja kohta kolmaskin. Pari linnuista hiippaili saman tien kauemmaksi tiestä kadoten hyvä suojavärinsä turvin, mutta yksi linnuista tepasteli kaikessa rauhassa aika lähellä tietä piikikkäistä puskista jotain välillä nokkaisten. Lähestyimme lintua autolla tietä pitkin varovasti ja pääsimme lopulta seuraamaan sen touhuiluja hyvin läheltä tietysti samalla kuvia ottaen. Lintu kierteli aina yhtä puskaa hetken, siirtyen sitten seuraavalle. Lopulta se näytti kävelevän suoraan automme vieressä olevan puskan luokse, mutta alle kymmenen metrin päässä se muutti mieltään ja lähtikin kohti hieman edempänä olleita puskia. Tällöin se myös ylitti risteävän tien, jolla olimme tietysti jo passissa ja saimme vielä lisää kuvia eri valoilla ja eri kulmista.

LännenkaulustrappiLännenkaulustrappi

Lopulta jätimme trapin jatkamaan ruokailuaan ja jatkoimme tietä pitkin meren rantaa kohti. Lopulta tie meni kuitenkin sen verran huonoksi, että päätimme kääntyä takaisin päin, kun mitään lintuhavantojakaan ei tullut. Ollessamme taas lähestymässä samaista risteystä, löysimme vielä yhden trapin, joka kuitenkin kipitti aika nopeasti kauemmaksi.

Päätimme kääntyä tälle risteävälle tielle, joka vei aina saaren luoteiskärjessä sijainneelle Faro de El Tostonin majakakalle saakka. Tie oli pikkutieksi yllättävän hyväkuntoinen, joten siinä olisi mainiosti pystynyt ajamaan pikkuautollakin. Havainnot tältä pitkähköltä aavikkosiirtymältä jäivät vaatimattomiksi – korppeja, etelänharmaalokkeja, kanariankirvisiä…

Faro de El Tostonilla oli jonkin verran turisteja katselemassa merta ja majakkaa. Me muutamia kuvia otettuamme käppäilimme hieman mustalla kivikkorannalla, jolta löysimme retkipinnaksi pikkukuovin, pari tylliä sekä silkkihaikaran.

Sitten päätimme lähteä taas ajamaan kohti Barranco de Rio Cabrasta. Matkalla Tetirissä näimme reissun ensimmäisen tuulihaukan (dacotiae) ja lopulta parkkeerasimme pian puolen päivän jälkeen taas tutulle paikalle kaatopaikalle vievän tien varteen.

Nyt kaatopaikalla oli huomattavasti enemmän lintuelämää ja lokkien ohella näkyi ainakin parikymmentä hiirihaukkaa (insularum) sekä jopa 8 pikkukorppikotkaa. Rotkon reunalle päästyämme päätimme ottaa homman varman päälle ja koska olimme saaneet tiedon, että haikara oli yleensä parhaiten nähtävissä ylemmällä padolla iltapäivästä, emme suunnanneetkaan suoraan sinne vaan jäimme staijaamaan ylös alemman padon yläpuolelle.

Kanariantaskut esiintyivät nyt mukavasti ja pääsimme kuvaamaankin yhtä pariskuntaa kohtuullisesti. Alhaalla lutakolla oli taas pari liejukanaa, pitkäjalkoja, naurulokki, västäräkki sekä samat kahlaajat. Aavikkotulkkuja ja pensasvarpusia sujahteli pikkuparvissa ohitsemme ja pikkupensaskerttu kävi rätisemässä allamme olleissa puskissa.

KanariantaskuKanariantasku

Noin tunnin odotettuamme ja tuijoteltuamme alas laaksoon, aloimme miettiä strategiaa, kuinka laskeutua alas laaksoon, jo tässä lutakon kohdalla alemmalla padolla, vaiko vasta ylempänä ylemmän padon yläpuolella? Yhtäkkiä Hanna huudahti: ”Siinä!”. Ja aivan vierestämme, aika korkealla, mutta kuitenkin kallion seinämiä vasten lensi pieni selkäpuolelta sinertävä, keltanokkainen ja aivan kirkkaankeltajalkainen haikara! Lintu lensi niin nopeasti ohitsemme, että kamerat eivät kerinneet mukaan, mutta voi sitä helpotuksen tunnetta, kun lintu oli kuin olikin yhä paikalla!

Sinipikkuhaikara

Haikara näytti laskeutuvat juuri yläpadolle, joten päätimme kävellä ylhäällä padon toiselle puolelle ja laskeutua sitten alas rotkoon. Täällä hiivimme sitten hiljaa kohti patoa ja viimeiset metrit lähes ryömimme ja kuinka ollakaan siinä se haikara oli lätäkössä aivan padon alla. Hanna ehti ottaa muutaman kuvan, ennen kuin haikara äkkäsi meidät ja lennähti lätäkön viereiseen puskaan piiloon.

Päätimme asettautua padolle mahalleen asemiin aivan liikkumattomina odottamaan, josko lintu taas tulisi näkyviin. Ja noin puolen tunnin odotuksen jälkeen se taas alkoi pikkuhiljaa tulla puskasta esiin. Lintu oli kyllä todella varovainen ja arka! Aikamme odotettuamme se alkoi kalastella ensin puskan juurakon alla osin piilossa, mutta lopulta se hypähti kivelle avoimesti näkyviin, siitä seuraavalle ja kameramme raksuttivat. Seurasimme linnun kalastelua hievahtamatta vajaan tunnin ja otimme melkoiset määrät kuvia ja videota, kunnes lopulta itse olin kovalla ja epätasaisella alustalla makaamisesta niin puuduksissa, että minun oli pakko peruuttaa padon taakse, jotta pääsin nousemaan pystyyn. Haikara taas hieman säikähti nähtyään liikettä ja kipitti puskan alle piiloon.

SinipikkuhaikaraSinipikkuhaikara

Hanna päätti vielä mennä padon alle kivien taakse piiloon kuvausasemiin, mutta itse päätin käydä kävelemässä hieman ylempänä laaksossa katsomassa, löytyisikö ylempää vielä lisää lutakoita tai muita lintupaikkoja.

En ehtinyt kuin seuraaville puskille, kun kuulin tiaismaisen äänen ja löysinkin puskasta pari afrikansinitiaista (degener). Nämä olivat kuitenkin erittäin vaikeita kuvata ja katosivatkin pian, joten jatkoin ylemmäksi. Kävin lopulta kävelemässä muutamaa patoa ylempänä ja löysin pari paria kanariantaskuja ja jokusen pikkupensaskertun sekä tiltaltin mutten juuri muuta.

Haikarapaikalle palattuani, oli haikara yhä vain puskan kätköissä, joten Hannakin kipusi varovasti padolle ja hetken onnistunutta kuvaussessiota myhäiltyämme, päätimme jättää haikaran rauhassa ruokailemaan.

Madeirankiitäjä

Kävelimme laakson pohjaa lutakolle, jossa kanariantaskupari poseerasi niin antaumuksella, että kuvailimme vielä niitä jonkin aikaa, ennen kuin kipusimme ylös ja kävelimme autolle, jossa huomasimme kaatopaikan portin tuntumassa lentävät pari kiitäjää. Ajoimme lähemmäs porttia ja pääsimme katsomaan näitä lintuja, joiden määrittäminen ei kyllä ollut helppoa, sillä niiden pyrstösulat olivat sulkimisen takia kasvussa. Linnut olivat kuitenkin siroja ja tummia eikä niillä ollut minkäänlaista kurkkulappua, joten määritimme linnut madeirankiitäjiksi.

Aavikkojuoksija

Koskapa iltapäivä oli vasta nuori, päätimme ajaa takaisin Tindayaan, sillä olimme kuulleet, että trapit usein iltapäivisin kerääntyisivät isommiksi parviksi alueella. Täsmälleen samoilta paikoilta löysimme taas yhden trapin, joka ei kuitenkaan suostunut juuri kuvattavaksi vaan hiippaili saman tien kauemmaksi tiestä. Seuraavalla pysähdyksellä huomasin pari aavikkojuoksijaa (bannermani), jotka nekin kipittivät kovaa vauhtia karkuun, mutta saimme sentään jokusen dokumenttikuvan otettua. Muuten alueella oli kuitenkin hiljaista.

Kalliopyy

Päätimme käydä vielä La Olivan toisella aavikkokohteella, josta löytyi taas isohko noin 50 pikkukiurun vilkas parvi ja sitten stoppasimme vielä Malpais de La Arenan laavakivikkoalueella lähinnä kasveja katsomaan, mutta kohta kuulimme parin kalliopyyn ääntelyä ja yllättäen pääsimme myös näkemään nämä linnut ihan mukavasti. Kivikossa kävellessämme säikäytimme lentoon myös yhden paksujalan. Valitettavasti iso osa alueesta oli aidattu ja kyltein ilmoitettu yksityisalueeksi, joten päätimme kohta jatkaa kohti Lajaresia.

Kämpille päästyämme päätin itse käydä vuoden kestäneen juoksutreenauksen innoittamana lenkillä. Oli aika mukava lenkkeillä hieman reilussa parissakymmenessä asteessa auringon laskun molemmin puolin, kun havaintojakin kertyi vielä samettipääkertusta, tiltaltista, harjalinnusta, tuulihaukoista sekä pimeässä huudelleista paksujaloista. Kämpille palattuani Hanna oli sopivasti saanut valmiiksi taas herkullisen purkkiruokaillallisen.

Kierros saaren länsiosiin

Tapaninpäivänä oli herätys todella aikaisin. Paksujalkojen huudellessa ajoimme vain kylän ulkopuolelle, jossa pysähdyimme taas kerran Hannan jo useammalla ulkomaanreissulla toteuttamaa kuvausprojektia varten. Hanna oli taas selvittänyt ISS:n lentoajat ja -radat ja pienen odottelun jälkeen kansainvälinen avaruusasema ylitti meidät parin kalliopyyn huudellessa taustalla.

Aurinko oli nousemassa, kun jatkoimme tutut La Olivan ja Tindayan ohittaen kohti lounasta ja käännyimme lopulta kohti Los Molinoksen patoallasta. Ajoimme vuohitarhan ohi, jonka aidoilta kuvasimme aavikkotulkkuja sekä pensasvarpusia, kunnes jatkoimme kohti allasta, jossa parkkeerasimme padon viereen. Los Molinoksen tekojärveä kehuttiin kaikissa kirjoissa ja retkiraporteissa saaren parhaaksi lintupaikaksi ja emme olleet vielä ehtineet edes autosta ulos, kun huomasimme edessämme padon aidalla istuvan pyrstöttömän koiras kanariantaskun.

Kohta olimme kävelemässä patoaltaan reunaa, minulla tietysti kaukoputki olalla. Altaan reunoilta löytyi parikymmentä silkkihaikaraa, muutama harmaahaikara, pitkäjalkoja, jokunen rantasipi, taivaanvuohi, pari valkovikloa sekä useita västäräkkejä. Altaalla kellui runsaasti ruostesorsia ja nokikanoja, parikymmentä tavia sekä 3 sinisorsaa ja tukkasotka. Naurulokki lenteli edes takaisin veden yllä ja kohta taivaalta kuuluivat ensimmäiset rullaavat hietakyyhkyn äänet ja näimmekin neljän linnun parven lentävän ylitsemme. Jatkettuamme taas kävelyä hietakyyhkyjen ääntä kuului tuon tuosta, mutta ääni on todella kantava ja emme nähneet lintuja enempää.

RuostesorsaHietakyyhky

Kohta taivaalta löytyi ylitsemme lentävä merimetso, joka laskeutui kivelle altaan pienen sivu-uoman edustalle ja laitettuani taas putken pystyyn löysin haikaroiden seasta 4 kapustahaikaraa ja tavien seasta naaraspukuisen heinätavin. aivan sivu-uoman pohjukasta löytyi yksinäinen mustapyrstökuiri ja rantapuskien selaus tuotti yllätyksen, kun puskissa vilahteli hemppojen ohella koiras mustapäätasku.

Kävelimme aivan altaan toiseen päähän, mistä löytyi vielä pari pikkutylliä kunnes yhtäkkiä jokin säikäytti läheiseltä isolta vuohifarmilta valtavan ruostesorsaparven lentoon ja kohta allas oli lähes täynnä ruostesorsia – niitä oli reilut 200. Altaalle saapui myös etelänharmaalokkeja kylpemään joukossaan yksi selkälokkikin. Lopulta päätimme seuloneemme altaan linnuston tarpeeksi tarkkaan ja palailimme autolle ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti etelää.

Seuraava stoppimme oli vuorten välissä laaksossa sijainnut vanha ja idyllinen Betancuria. Kävelimme kylällä hetken ja löysimme rehevistä puutarhoista pari afrikansinitiaista, samettipääkerttuja, mustapääkertun sekä punarinnan. Aika pian kuitenkin jatkoimme matkaa, sillä halusimme päästä retkeilemään hieman rauhallisempiin paikkoihin.

Seuraavaksi parkkeerasimme Vega de Rio Palmasin kuivaan jokiuomaan, joka paljastui pienen kävelyn jälkeen huomattavasti paremman näköiseksi paikaksi kuin miltä se parkkipaikalta oli näyttänyt. Lintuja ei kuitenkaan ollut näin päivän jo lämmettyä paljon, mutta punarinta, useita afrikansinitiaisia ja runsaasti samettipääkerttuja nähtyämme pomppasi eräästä puskasta yhtäkkiä lentoon pari mustaa rastasta. Epäilimme lintuja mustarastaiksi, mutta kohta löysimme niitä lisää ja ne paljastuivat kaikki sepelrastaiksi! Rastaat ruokailivat taatelipalmuissa ja niitä oli ainakin 6 yksilöä. Retkipinnaksi näkyi myös laulurastas.

Kävelimme lopulta jokilaaksoa aika pitkälle, mutta löysimme enää pikkupensaskertun, pari tuulihaukkaa, hiirihaukan sekä retkipinnaksi virtavästäräkin.

AfrikansinitiainenSepelrastas

Matka jatkui kapeita vuoristoteitä pitkin yhä etelämmäksi Pajaraan, jonka kirkon puistossa tiesimme reilua viikkoa aiemmin olleen yhä vain yllättävämmän lintulajin edustajia. Kiertelimme vain hetken kirkkoa, johon oli pyrkimässä turisteja, kunnes yhtäkkiä yläpuoleltamme kuului tuttu ”tsiyii” – taigauunilintu! Tällä paikalla, jossa kirkon ympärillä on vain kourallinen suuria ikivihreitä puita, on jo muutamia vuosia talvehtinut taigauunilintu tai jopa muutama!

Näimme ”inon” vain vilaukselta eivätkä afrikansinitiaiset tai mustapääkertut esiintyneet tällä turhan vilkkaalla paikalla yhtään sen paremmin. Niinpä päätimme taas jatkaa matkaa ja suuntasimme seuraavaksi Ajuyn luolille. Paikalla oli runsaasti turisteja, mutta maisemat olivat kyllä ihan komeat. Kävelimme polkua pitkin aina sen päähän asti, josta laski portaat alas rantaan, josta pääsi kävelemään sisälle yhteen luolista.

Luolassa

Otettuamme riittävän määrän kuvia niin luolasta kuin rantakallioistakin, tuijottelimme hetken merelle ja kaukaisuudessa näimme muutamia saalistelevia suulia. Lopulta palailimme parkkipaikalle ja lähdimme ajelemaan taas kapeita vuoristoteitä takaisin päin.

Taigauunilintu

Lopulta päätimme syödä Pajarassa kirkon viereisessä ravintolassa ja kuinkas ollakaan taigauunilintu saapui ääntelemään aivan pöytämme viereiseen puuhun, jossa näimmekin linnun aika mukavasti. Ruokailtuamme päätimme tietysti yrittää saada tästä Siperian vieraasta jokusen kuvankin ja pitkällisen yrittämisen jälkeen lopulta Hanna pääsi kuvaamaan lintua ihan kohtuullisesti.

Koska meillä ei ollut kiire mihinkään kuvailimme näköalapaikoilla ensin kesyjä maaoravia ja sitten erittäin kesyä korppia sekä kanariankirvistä. Turistit ruokkivat näitä eläimiä mitä paremmin eväin ja korpilta sujui kuorellisten pähkinöidenkin avaus tottuneella rutiinilla.

KorppiKanariankirvinen

Pöllöilyä

Lopulta kurvasimme taas Vega de Rio Palmaan, jossa ajoimme pikkutietä aina lähes päähän saakka levikkeelle, joka meille oli kerrottu GPS-pisteen tarkkuudella. Aurinko ei vielä ollut laskenut, joten itse kuvailin paikalla etelänisolepinkäistä sekä kaukaisia kalliopyitä ja Hanna keräili opuntioista kokeniilikilpikirvoja itselleen tuliaiseksi. Hän aikoi käyttää näitä luonnollisena kirkkaanpunaisena väriaineena lankoja värjätessään.

Vega de Rio Palmas

Kun aurinko alkoi laskea, kaivoin atrappivälineet esille ja kohta jyrkänteiden ympäröimässä laaksossa raikasi karmea kiljunta! Paikalla oli vain viikkoa aiemmin nähty parin brittiryhmän toimesta endeemi gracilirostris-alalajin tornipöllö, joka oli saapunut atrapille.

Soittelimme atrappia ja kuulostelimme pitkän tovin, mutta ainoat havainnot olivat ympärillämme lennellyt lepakko sekä hiiri, joka välttämättä halusi päästä kiipeämään jalkaani pitkin. Outo tyyppi sinänsä, että kiipeili jalallani samalla kun soitin tornipöllöatrappia! Kun oli jo varsin pimeää, näimme vilauksen laakson poikki lentävästä pöllöstä. Ehdimme nähdä pöllön vain paljain silmin, mutta mielestämme se oli näyttänyt turhan kookkaalta. Hetkeen ei taas näkynyt eikä kuulunut mitään, kunnes yllättäen kohta kuului kaukaa jyrkänteen päältä selvä huuhkajan huhuilu! Ja huuhkajahan alkoi huhuilla oikein urakalla. Mielestämme lintu kuulosti ihan normaalilta huuhkajalta, mutta huhuilu oli ehkä hieman normaalia lyhyempi. Ehdimme jo spekuloida aavikkohuuhkajalla, joita kuitenkin on aika lähellä mantereella Marokossa, kunnes päätin huuhkajan siirryttyä selvästi kauemmaksi soittaa taas pitkän tauon jälkeen tornipöllöatrappia. Ja kuinka ollakaan kohta kuului edestämme omituinen rääkäisy ja toiselta puolelta päällemme saapui aavemaisen vaalea pöllö, joka teki pari kaarrosta ja katosi kauemmas kuivan jokilaakson suuntaan. Tornipöllö oli siis hoitunut, mutta huomiomme kiinnittyi nyt ähkäisevään rääkäisyyn, joka yhä toistui lähipuiden suunnassa. Silloin tunnistimme äänen – se oli sarvipöllön rääkäisy. Paikalla oli siis yhtä aikaa kolme pöllölajia, kun huuhkajakin yhä kuului jyrkänteiden takaa.

Kohta huuhkaja alkoi taas kuulua paremmin ja otimme siitä hieman äänitystä puhelimella. Päätimme kuitenkin, että lajista pitäisi saada vielä paremmin tolkku, sillä lintu todellakin kuulosti yhä vain tavalliselta huuhkajalta, emmekä tienneet oliko moista koskaan tavattu Fuerteventuralla.

Niinpä ajoimme pitkän kierroksen kapeita vuoristoteitä takaisin toiselle näköalapaikalle, jonka suunnassa arvelimme huuhkajan huhuilleen. Autosta noustuamme paljastui, että ylhäällä oli alkanut tuulla todella kovaa! Mutta huuhkaja kuului kuin kuuluikin edessämme olevilta jyrkänteiltä. Niinpä lähdimme otsalamppujen valossa könyämään näköalapaikalta lähtenyttä polkua kaikkein jyrkimmän jyrkänteen suuntaan. Pari kertaa totesimme homman olevan aika vaarallista, mutta pääsimme kuitenkin äänittämään pöllöä kallioiden suojassa aika hyvin. Ja lopulta pääsimme aivan jyrkänteen reunalle asti, josta juuri ja juuri hyvän otsalampun kajo ylsi vastapäiselle kalliolle, jossa pöllö selvästi oli. Emme kuitenkaan onnistuneet nähdä pöllöä edes silhuettina. Aikamme yritettyämme totesimme, ettei se hyödyttäisi, vaikka jonkun hahmon vielä näkisimme ja palailimme autolle.

Kun lopulta olimme takaisin kämpillä iltayhdeksän jälkeen, kuuntelimme huonon WiFi-yhteyden avulla hieman erilaisia huuhkajaäänityksiä ja otin sitten yhteyttä Teneriffalla asuvaan Eduardo Garcia del Reyhin. Eduardo ylläpitää Facebookissa Macaronesian saarten omia lintusivustoja, oma sivusto on siis niin Kanarialle, Madeiralle kuin Kapverdellekin. Kirjoitin tälle, että olimme juuri kuunnelleet pitkän tovin huuhkajaa, jota pidimme ennemmin huuhkajana kuin aavikkohuuhkajana ja kyselin, kuinka kovasta havainnosta oli kyse. Vastaus tuli pian ja se oli lyhyt ja ytimekäs – olisitte kyselleet linnusta aikaisemmin, niin olisitte päässyt helpommalla, se on tarhakarkuri…

Vähän rennompi päivä

27.12. Koska edellispäivä oli ollut todella pitkä, päätimme jo edellisiltana, että seuraavana päivänä ottaisimme hieman rennommin. Heräsimme kyllä ajoissa, mutta hieman hitaampien aamutoimien jälkeen olimme ulkona vasta auringon jo noustessa.

Ajelimme pikkumatkan päähän kylän ulkopuolella oleville tulivuorille ja parkkeerasimme auton lopulta siten, että käveltävää tulivuorille oli noin kilometrin verran. Hanna oli valinnut tulivuoret ilmakuvien perusteella, joten täyttä varmuutta ei ollut, minkälaiset vuoret olivat kyseessä ja pääsisikö niille ylipäänsä helposti edes kiipeämään. Jonkinlaiset polut kuvissa oli kuitenkin näkynyt.

Käveltyämme ensimmäiset tulivuoren juurelle totesimme, että tämä ei näyttänyt sellaiselta, jossa olisi kunnollista kraatteria ja niinpä nousimme sen rinnettä pitkin kohti seuraavaa tulivuorta. Kävellessämme näimme jonkun lenkkeilijän painavan juosten tulivuorten harjanteelta toiselle ja sieltä sitten alas. Eli emmeköhän me samaa reittiä pääsisi ylös? Hattu nousi kyllä päästä lenkkeilijälle, sillä reitti ei todellakaan ollut mikään kevyt eikä loppuosasta helppokaan, mutta parin kymmenen minuutin könyämisen jälkeen edessämme avautui todella komea maisema hienoon kraatteriin ja kaiken kukkuraksi kraatterin takana avautui komea maisema naapurisaarelle Lanzarotelle!

Tulivuorella

Käveltyämme takaisin autolle, päätimme ajaa seuraavaksi tutustumaan saaren pohjoisimpaan kaupunkiin Corralejoon. Täältä oli hieno näkymä Lanzarotelle ja käppäilimme mustia kivikkorantoja tovin kahlaajia katsellen ja kuvaillen. Pikkukuoveja, tyllejä, valkoviklo, karikukko, mustajalkatylli, 3 tundrakurmitsaa, 7 rantasipiä, 4 riuttatiiraa sekä pari silkkihaikaraa nähtiin.

Dyyneillä

Corralejosta jatkoimme läheiseen Parque Natural Corralejoon, joka on todella komea dyynialue. Olimme liikkeellä turhan myöhään, sillä etenkin lähellä hotelleja olleet dyynit tursusivat turisteja. Onneksi vähän kauempana dyynit alkoivat jo näyttää paremmilta, kun ne eivät olleet täynnä jalanjälkiä, piirrettyjä sydämiä ja muita töherryksiä. Käppäilimme dyyneillä tovin kuvaillen maisemia ja ihmetellen, kuinka hiekkarannat olivat aivan täynnä turisteja, vaikka punaiset liput liehuivat eli uimaan ei tuulen ja vaarallisten merivirtausten takia ollut asiaa. Lämmintäkään ei ollut kuin hieman reilut parikymmentä astetta, mutta kaipa siellä nahkaa käristettiin?

Ajettuamme suojelualueen läpi etelään, kävimme El Jabliton satamassa, jossa näimme vain muutaman silkkihaikaran sekä riuttatiiran. Sitten päätimme ottaa suunnan taas Barranco de Rio Cabrakseen, sillä siellä oli luvassa tuttujen tapaamista ja olihan paikka osoittautunut erinomaiseksi lintupaikaksi.

Vanhassa parkissamme oli jo pari autoa, joten jätimme auton hieman kauemmaksi ja kohta meitä vastaan käveli hollantilaispariskunta, joista mies olikin jo ottanut minuun naamakirjan kautta yhteyttä, he kun eivät olleet Joulupäivänä onnistuneet kovasta yrityksestä huolimatta nähdä sinipikkuhaikaraa. Nyt he olivat toimineet juuri samalla tavalla kuin me ja lintu oli lentänyt heidän ohitseen ylemmän padon alapuolelle, jossa hekin olivat päässeet sitä ihailemaan. He kertoivat myös vanhojen belgialaisten tuttujeni olevan nyt haikaraa kuvaamassa.

Me päätimme antaa belgeille kuvausrauhan ja laskeuduimme alas altaan tuntumaan, jossa toivoimme saavamme taas hyviä kanariantaskukuvia, mutta linnut taisivat olla siestalla ja näimme ne vain vilaukselta. Muutenkin altaalla oli aika hiljaista, vain samat pari ruostesorsaa ja harmaahaikaraa sekä kahlaajat olivat paikalla.

Jossain vaiheessa näimme belgit kyyristelemässä patojen välimaastossa, mutta annoimme heidän yhä olla haikaran kanssa rauhassa, ettemme häiritsisi kuvaussessioita. Kun heitä ei ollut enää puoleen tuntiin näkynyt, lähdimme hiipimään kohti ylempää patoa. Ja yllättäen heitä ei näkynyt sielläkään. Lopulta he löytyivät kyyristelemästä padon yläpuolelta erään puskan takaa. He viittoilivat, että voisimme tulla paikalle ja että haikara piilotteli heidän edessään pensaassa. Olimme juuri pääsemässä heidän luokseen ja kättelimme jo David Monticellin ja tämän kaverin ja kun Vincent Legrand kurkotti meitä morjenstamaan, nousi haikara puskasta lentoon ja lensi aika kauas alajuoksulle päin. Niinpä saatoimme alkaa vaihtaa kuulumisia näiden Azorien Corvolta tuttujen WP-bongareiden kanssa.

Kanariantasku

Aikamme juteltuamme hiivimme taas ns. yläpadolle ja siinähän se haikara taas oli aivan erkillä allamme. Se kuitenkin taas säikähti liikettä ja lennähti alemmas, jonne David yhä seurasi lintua kuvaamaan, mutta me muut jäimme padon alle, jossa kanariantasku saapui poseeraamaan meille oikein toden teolla.

Lopulta luovutimme kuvaukset ja lähdimme palailemaan autolle. Kaatopaikan yllä kaarteli taas runsaasti lokkeja, hiirihaukkoja sekä muutamia pikkukorppikotkia. Belgialaiskolmikolla oli jo kiire majapaikkansa avaimia noutamaan ja me puolestaan päätimme ottaa suunnan kohti saaren luoteisrantaa ja tuttua Faro de El Tostonin majakkaa.

Isokihu

Saavuimme majakalle turhan aikaisin, sillä paikalla oli vielä runsaasti turisteja. Pikkuhiljaa käppäilimme kuitenkin rantaan parille kivipenkille, pistimme putken pystyyn ja aloimme staijata merelle. Olin odottanut, että merellä olisi näin keskitalvella hiljaista, mutta lintuliikennettä ei ollut käytännössä lainkaan. Sitäkin suurempi yllätys oli, kun ensimmäiset kaksi ohitsemme lentänyttä lintua olivat isokihuja – tai ainakin jotain sen tapaisia! Linnut menivät kohtalaisen kaukaa, mutta Hannan onnistui saada niistä pari kuvaa, mutta eipä niistä pääse väittämään, että kyseessä olisi voinut olla etelämantereenkihuja…

Tunnin staijilla näimme vielä pari edestakaisin lentänyttä etelänharmaalokkia sekä pari samaa reittiä kihujen kanssa lentänyttä suulaa. Aivan niemen kärjessä näkyi kolme kapustahaikaraa, mutta muuten havainnot jäivät tuttuihin kahlaajalajeihin sekä retkipinnoihin pariin suosirriin sekä punajalkavikloon.

Lopettelimme staijin hyvissä ajoin ennen hämärää ja lähdimme palailemaan kämpille. Juuri ennen Lajaresia lensi aivan edestämme suuri lintu, josta emme alkuun meinanneet yhtään tajuta mikä se on! Kun se oli aivan edessämme, tajusimme sen olevan lännenkaulustrappi – olipahan vielä omituisemman näköinen otus lennossa!

Illalla kävin taas lenkillä, jonka jälkeen suuntasimme läheiseen ravintolaan syömään ja kylläpä saimmekin kunnon herkkuateriat ja vieläpä aivan valtavan isot annokset!

Jandiaan

28.12. Hieman rennomman päivän jälkeen olimme taas täynnä virtaa ja herätyskellot soivatkin jo viideltä. Aamupalan jälkeen lähdimme pitkälle siirtymälle, sillä olimme päättäneet ajaa suoraan saaren aivan eteläisimpään kärkeen Jandiaan saakka toivoen olevamme siellä ennen kuin turistilaumat saapuisivat paikalle.

Navigaattori näytti ajoajaksi reilut pari tuntia ja se pitikin paikkansa, sillä auringon noustua olimme vasta Punta del Jablessa niemimaan tyvellä. Aamun ensimmäinen mainittava lintuhavainto oli sitten sitäkin erikoisempi, kun rantaa pitkin lensi automme yli 16 pyhäiibiksen parvi. Olin kyllä tietoinen, että jossain päin saarta näitä iibiksiä on tarhakarkureista alkunsa saanut populaatio, mutta koska nämä kategorialajit eivät meitä pahemmin kiinnosta, en ollut ottanut selvää, missä päin saarta niitä nähdään. No saatiinpahan tämäkin ”laji” reissupinnoihin. Mutta tämä oli sitten vasta alkua.

Hadadaiibis

Hieman eteenpäin ajettuamme huomasimme olevamme suljetun eläintarhan kohdalla ja liikenneympyrässä tolppien nokissa seisoskeli taas oudon näköisiä lintuja – hadadaiibiksiä! Noustuamme autosta kuului lähipuista kauhea mekkala, puut olivat täynnä munkkiaratteja. Retkipinnaksi näkyi myös joitakin lehmähaikaroita ennen kuin päätimme kiiruhtaa jatkamaan matkaa, joka Morre Jablen kylän ohitettuamme jatkuikin hiekkatienä.

Tie oli täälläkin erittäin hyväkuntoinen, toisin kuin kirjoissa ja matkaraporteissa oli väitetty. Pikkuautollakin olisi pärjännyt mainiosti. Niinpä maisema vaihtui komeassa Jandian kansallispuistomaisemassakin vauhdilla, kunnes lopulta edessämme näkyi saaren läntisin kärki ja Faro de Punta Jandian majakka, jota ennen me kuitenkin käännyimme vielä pienemmälle tielle pohjoiseen ja pian parkkeerasimme niemimaan luoteisnurkkaan Faro Punta Pesebren pienen vilkun viereen.

Meillä oli tiedossa, että tällä alueella oli havaittu viimeisen parin viikon ajan kolmea kirjosiipikiurua sekä hieman lyhyemmän aikaa myös aavikkotaskua. Ja edellisiltana olin saanut tapaamiltamme hollantilaisilta koordinaatit tarkkaan paikkaan, jossa joku oli nähnyt kiurut edellispäivänä. Päätimme aloittaa käppäilyn vilkulta aavikkoa kompaten kohti majakkaa. GPS-piste näytti olevan aika kaukana, mutta maasto näytti hyvältä niin kiuruille kuin taskullekin. Niinpä käppäilimme aika pitkään ennen kuin pääsimme edellispäiväiselle paikalle, mutta havaintoja ei tullut mistään muusta kuin yhdestä kanariankirvisestä ja kohta Hanna löysi maasta aivan vastakuolleen näköisen suopöllön.

Jatkoimme komppailua yhä vain majakkaa kohti, kunnes näin paljain silmin jonkun linnun lennähtävän kaukana edessämme. Nostin kiikarit silmille, mutta en nähnyt kyseistä lintua, mutta näinkin kirjosiipikiurun lennähtävän ja se näytti laskeutuvan tien vierustalle muutaman kiven taakse. Kiiruhdimme paikalle, muttemme löytäneet mitään. Niinpä ylitimme tien ja jatkoimme komppaamista myös tien toisella puolella ja aika pian löysin ilmeisesti sen linnun, jonka olin ensin nähnyt lennähtävän eli aavikkotaskun.

Taskua tovin kuvailtuamme jatkoimme vielä komppaamista jonkin aikaa, mutta kiuruja ei löytynyt. Lopulta päätimme, että minä lähden hakemaan autoa ja Hanna jatkaa komppailua vielä sen aikaa. Auto olikin jo yllättävän kaukana ja lopulta autolle päästyäni ja takaisin päin ajettuani, oli Hanna tullut jo reilusti vastaan, mutta tämän oli kuin olikin onnistunut löytää pari kirjosiipikiurua ja kuvailun ohessa paimentaa niitä edellään aikalailla tien viereen. Niinpä minäkin pääsin napsimaan jokusen kuvan näistä kauniista kiuruista.

AavikkotaskuKirjosiipikiuru

Jandiantyräkkejä

Majakan rannoilta löysimme taas joitakin kahlaajia ja uloimmilla kareilla istuskeli 5 merimetsoa. Lopulta turisteja alkoi tunkea paikalle sen verran runsaasti erilaisilla kulkupeleillä, että me lähdimme palailemaan takaisin päin. Jonkin matkaa ajettuamme stoppasimme erääseen laaksoon, josta bongasimme endeemin kasvin jandiantyräkin, joita kasvoi laakson etelärinteellä runsaasti. Tämä kaktusmainen kasvi oli todella hauskan näköinen. Näitä kuvatessamme kurvasi paikalle tuttu hollantilaispariskunta, joka oli menossa jo toista kertaa yrittämään kiuruja sekä taskua. He saivat meiltä tuoreet GPS-koordinaatit molemmille, mutta myöhemmin saimme kuulla, ettei heidän ollut onnistunut löytää kuin tasku, vaikka he olivat komppailleet alueella jopa 4 tuntia!

MunkkiarattiKauluskaija

Käppäilimme Punta del Jablessa hieman ja Hanna kuvaili niin munkkiaratteja, muutamaa löytynyttä kauluskaijaa kuin hadadaniibiksiä. Majakan suunnalla näimme hetken lennossa pari kiitäjää, mutta ne katosivat, ennen kuin saimme auton taas parkkiin.

Morro Jablen satamassa näimme pari naurulokkia ja Playa de La Barcassa kurvasimme katsomaan valtavien hiekkarantojen keskellä ollutta laguunia. Turisteja oli paikalla aivan liikaa, mutta näimme silti 15 suosirriä, 4 pulmussirriä, 20 tylliä ja 5 mustajalkatylliä sekä pikkukorppikotkan.

Siperialaisia lajeja taas

Pian jatkoimme matkaa seuraavaan kohteeseemme mikä oli Costa Calman kaupungissa sijainnut puisto. Meillä oli taas paikalle vain GPS-koordinaatti ja koska GPS:ssämme ei ollut karttoja, parkkeerasimme vähän turhan kauaksi. Kävellen pääsimme kuitenkin lopulta puistoon ja lintujahan alkoi löytyä varsin mukavasti, vaikka elimme varhaista iltapäivää.

Aika pian olimme löytäneet muutaman laulurastaan, tiklejä (parva), hemppoja, useita harjalintuja, mustapääkerttuja sekä tiltaltteja ja kohta eräästä puskasta löytyi eksoottisen näköinen punaperäbulbuli. Näitä bulbuleitakin tiesin jossain päin saarta olevan, mutta tulipahan nyt sitten sellaisiakin löydettyä. Mutta näitä emme toki olleet etsimässä, vaan löydettyämme puiston eteläreunasta kohdan, jossa kasteluletku kasteli pensaita ja jossa linnut kävivät juomassa, jäimme odottamaan olisiko tämä sattumalta se paikka, jossa odottamamme linnut voisivat oleilla? Olimme kyllä tietoisia, että nämä molemmat lajit olivat olleet erittäin vaikeita löytää.

Emme ehtineet kauankaan odotella, kun Hanna äkkäsi erään puskan juuresta liikettä ja sieltähän hiippaili varovaisesti kolme taigakirvistä jonossa esiin! Linnut pysyttelivät kuitenkin koko ajan puskien varjossa ja vilahtivat puskasta toiseen todella nopeasti. Niinpä emme saaneet niistä kovin kummoisia kuvia, varsinkin kun kohta joku ohikulkija säikäytti ne lentoon ja ne lensivät läheiseen puuhun. Itse onnistuin löytää yhden linnuista puusta istuskelemasta ja sain siitä muutamat kuvat, ennen kuin se lennähti taas alas pensaisiin.

PunaperäbulbuliTaigakirvinen

Pikkusirkku

Jonkin aikaa lisäkuvia yritettyämme, totesimme homman turhan haastavaksi, sillä porukkaa kulki puistossa aika paljon ja niinpä päätimme jatkaa puiston koluamista kohti pohjoista. Pari sataa metriä käveltyämme löysimme ensin hemppojen ja tiklien seurassa olleen naaras peipon, joka oli aivan eurooppalaista coelebs-alalajia ja kohta huomasin samassa parvessa olleen pikkusirkun! Ja samalla kun kuvailimme tätä sirkkua, kuului pikkusirkkujen tiksutusta ympäriltämme enemmänkin. Ainakin kolme sirkkua onnistuimme nähdä, mutta äänien perusteella aiemmin vain yhden havainnoitsijan näkemät viisi lintua olivat varmasti kaikki yhä paikalla. Sirkutkin vain liikkuivat koko ajan varjoissa, joten saamamme kuvat jäivät varsin vaatimattomiksi.

Lopulta lähdimme ajelemaan kohti pohjoista ja pysähdyimme vielä Salinas Del Carmenilla, jolla ei näkynyt ainoatakaan lintua sekä sen läheisellä Barranco de La Torrella, jonne pääsi ajamaan autolla. Pysähdyimme suurimpien palmupuiden kohdalla käppäilemään ja havaintoja kertyikin mm. 2 pikkukorppikotkaa, 2 hiirihaukkaa, 20 kottaraisen parvi, turkinkyyhkyjen ja sen tapaisten (ilmeisten naurukyyhkyjen) ohella nähdyt 4 palmukyyhkyä sekä 6 kalliopyyn parvi.

Meillä oli vielä pitkä ajomatka edessä takaisin kämpille, jossa olimme lopulta auringon jo laskettua aikapäiviä sitten. Ruokailu oli taas purkkieväitä ja nukkumaan mentiin todella aikaisin!

Paikkojen kertausta

29.12. oli aamulla mietinnän paikka, mitä tekisimme, sillä saaressa ei tietääksemme enää juuri ollut käymättömiä lintupaikkoja ja osa käydyistäkin oli ollut huonompia kuin mitä ne kirjojen ja vanhojen retkiraporttien mukaan olivat aikoinaan olleet. Tapaamiltamme muilta harrastajilta olimme kuulleet, kuinka he olivat yrittäneet löytää paria muuta paikkaa onnistumatta eli pari aiemmin hyvää lätäkköä oli mitä ilmeisimmin nyttemmin täysin kuivunut.

Väläytin jopa mahdollisuutta tehdä parin päivän visiitti naapurisaareen tai jopa Gran Kanarialle, jossa tosibongarit olivat käyneet hoitamassa vastikään omaksi lajikseen splitatun (Gran)kanarianpeipon. En ollut ehdotuksessani kovinkaan vakavissaan, sillä mieluummin joskus tulevaisuudessa teen oman retken Gran Kanariallekin… Nyt meillä oli mukava kämppä ja erinomainen auto vuokrattuina, joten päätimme jatkaa retkeilyä ja jos ei muuta niin yrittää löytää joka päivä edes joku retkipinna.

Hannaa houkutteli kuvata lintuja hieman lisää, joten mikä olisi parempi paikka kuvata kuin se, missä lintuja on eniten, niinpä päätimme aamupalan jälkeen ottaa suunnan taas Los Molinokselle.

Vuohitarhalla oli taas aavikkotulkkuja kuvattavaksi ja padolle parkkeerattuamme lähdimme taas kävelemään rantaa pitkin. Hanna laskeutui aika pian rantaan kuvailemaan ja itse jatkoin lutakon päähän ja sieltä vielä Barrancoa pitkin aika pitkälle, kun sielläkin vielä oli pikkulätäköitä, joista löytyi jopa lintujakin, muutamia kahlaajia ja taveja. Lopulta kävin vielä katsomassa suuremman vuohiaitauksen lintuja.

AavikkotulkkuPensasvarpunen

Laskin nyt alueen linnut tarkemmin kuin ensivisiitillä ja havaitsimme mm. 300 ruostesorsaa, 3 sinisorsaa, 32 tavia, heinätavin, tukkasotkan, 35 silkkihaikaraa, 3 harmaahaikaraa, 4 kapustahaikaraa, 63 nokikanaa, 40 pitkäjalkaa, pikkutyllin, 2 mustajalkatylliä, 2 valkovikloa, 4 rantasipiä, 3 taivaanvuohta, 2 naurulokkia, 40 pikkukiurua, 20 västäräkkiä, 100 aavikkotulkkua, 2 pikkupensaskerttua, 2 tiltalttia, kanariantaskun sekä mustapäätaskun. Hietakyyhkyjä näkyi tällä kertaa taivaalla vähän väliä ja löytyipä vuohitarhalta vuohien seastakin kaukoputkella muutamia lintuja – yhteensä arvioimme nähneemme 50 hietakyyhkyä ja ääniä tietysti kuului enemmänkin.

Ruostesorsa

Hannan todettua, ettei aroista linnuista kauheasti kuvia ollut saatavilla, ajelimme läheiseen Los Molinoksen kylään, jonka rannasta aukesivat ihan komeat maisemat. Los Molinoksen Barrancon suulla oli istutettuja myskisorsia, joiden joukosta ei kuitenkaan löytynyt mitään oikeita lintuja.

Lopulta hetken mietittyämme päätimme ajella takaisin pohjoiseen ja siellä saaren luoteisrannan hiekkateitä aika ajoin pysähdellen aina Faro de El Tostonille saakka. Luoteisrannoilta löytyi ihan mukavasti kahlaajia niiltä paikoilta, joissa ei ollut surffareita. Näimme mm. 20 mustajalkatylliä, 25 tylliä, 10 pulmussirriä 3 suosirriä, 8 pikkukuovia, 3 tundrakurmitsaa, 5 karikukkoa, rantasipin, 2 valkovikloa, punajalkaviklon sekä päivän pakollisen retkipinnan eli kuovin. Muita havaintoja olivat 8 silkkihaikaraa, 4 riuttatiiraa sekä etelänharmaalokkien seurassa ollut selkälokki.

Olimme taas majakalla turhan aikaisin meristaijia ajatellen. Yllättäen törmäsimme paikalla Davidiin kaverinsa kanssa, Vincent oli jo lähtenyt kotiin aiemmin. Kuulumisia vaihdettuamme, staijailimme vielä reilut puoli tuntia merelle, mutta koska emme nähneet ainoatakaan lintua, päätimme lähteä kämpille, jossa kävin taas reippaalla lenkillä, jonka aikana Hanna valmisteli taas aterian.

30.12. päätimme aamulla, että menisimme koluamaan Barranco de Rio Cabrasia laajemmaltikin, sillä tiedossa oli, että Barrancohan jatkuisi aina lentoasemalle asti, joten koluttavaa varmasti riittäisi.

Matkalla näimme Tetirissä kanariantaskuparin ja lopulta parkkeerattuamme taas tutulle levikkeelle, huomasin kaatopaikan lokkien seassa käppäilevät 2 kattohaikaraa.

Rotkolaaksossa lätäköllä lenteli kaksi paria ruostesorsia toisiaan jahdaten ja naurulokkeja oli nyt 3 lintua, mutta muuten linnut olivat samoja tuttuja. Niinpä lähdimme aika pian käppäilemään alaspäin ja yllättävän hyvän näköisiä lutakoita löytyi tuon tuosta, mutta lintuhavainnot jäivät useisiin kanariantaskupareihin sekä muutamiin uusiin, mutta tuttuja lajeja olleisiin kahlaajiin. Kun rotkolaaksossa alkoi olla tympeän paljon roskia sekä pari rotkoon ajettua tai työnnettyä autonromua, löysimme retkipinnaksi niittykirvisen sekä reissun toisen virtavästäräkin, päätimme kääntyä takaisin, sillä maisema ei enää houkuttanut jatkamaan pitemmälle.

Sinipikkuhaikara

Niinpä palailimme taas lutakolle, jossa ei oikein ollut kuvattavaa, joten päätimme tietysti vielä käydä tarkistamassa, olisiko sinipikkuhaikara tutulla paikallaan yläpadolla. Ja siellähän se haikara taas kalasteli. Niinpä kuvailimme nyt kaikessa rauhassa kaloja napsinutta lintua lähes tunnin verran, kunnes saatoimme todeta, ettei meidän välineillä enää parempia kuvia lajista voisi saada ja päätimme jättää linnun yksikseen. Ollessamme kiipeämässä ylös, lensi ohitsemme palmukyyhky.

Emme oikein taas tienneet mitä tehdä, joten päätimme lähteä tarkistamaan vielä yhtä kirjoissa esiintynyttä lätäkköä, jota tietääksemme muutkaan eivät olleet vielä käyneet katsomassa eli Rosa de Taroa.

Tämä tien vieressä ollut lätäkkö oli kuin olikin yhä olemassa ja paikka näytti vieläpä varsin lupaavalta! Löysimme pienestä ruovikkoisesta lätäköstä ja sen rannoilta 2 ruostesorsaa, 2 tavia, tukkasotkan, 2 nokikanaa, 6 liejukanaa, 2 taivaanvuohta, rantasipin ja ruovikossa näkyi tiltaltti sekä muutama hemppo. Lokkejakin saapui pesulle lutakolle ja joukossa oli taas pari selkälokkia.

Ajoimme takaisin Lajaresta kohti uutta reittiä ja Casillas del Angelissa näimme lehmähaikara. Lajarekseen pääsimme aikaisin iltapäivällä ja päätimme viettää loppupäivän kotikylällä. Itse kävin taas lenkillä ja Hanna etsiskeli liskoja pihamaastosta niitä kuitenkaan löytämättä. Emme koko reissulla nähneet liskoista kuin muutamia vilahduksia. Viimeisen kokonaisen reissupäivän kunniaksi kävimme taas tutussa ravintolassa syömässä.

Aattotunnelmissa

31.12. Uudenvuoden aatto! Olimme jo illalla pakkailleet suurimman osan tavaroistamme, joten pääsimme aamulla taas aikaisen aamupalan jälkeen maastoon. Päätimme suunnata vielä kerran Tindayaan, jossa ajelimme nyt pariakin eri tietä aavikolla ja löysimme yhteensä 5 lännenkaulustrappia. Ne eivät kuitenkaan tällä kertaa olleet oikein yhteistyökykyisiä. Yhdellä linnuista tuntui olevan jo hieman soidinmeininkiä, sillä se juoksenteli todella vauhdikkaasti edestakaisin, mutta pörhistelemään se ei valitettavasti vielä innostunut. Pikkukiuruja ja aavikkotulkkuja näkyi taas viuhtomassa sinne tänne, mutta muuta mielenkiintoista ei havaittu.

Tindaya

Ajoimme yhtä tietä aivan rantaan saakka, mikä olikin ensimmäinen kerta, kun automme maasto-ominaisuudet tulivat oikeasti tarpeeseen. Nelivetoa ei kyllä vieläkään tarvittu.

Lapinkirvinen

Seuraavaksi suuntasimme La Olivan pelloille, joiden oletimme olevan tälläkin kertaa aivan kuivat, mutta yllättäen kirjoissa mainitun koulun takaa löysimme jätevedenpuhdistamon lätäköt, joita ei ollut missään mainittu. Lätäköissä oli elämää oikein mukavasti. Löysimme ainakin 4 ruostesorsaa, 35 liejukanaa, harmaahaikaran, 5 västäräkkiä, 10 pikkupensaskerttua ja läheisiltä pieniltä peltotilkuilta 5 niittykirvistä sekä lapinkirvisen. Ohitsemme lensi äännellen myös harmaasirkku ja ylitsemme lensi 5 hietakyyhkyn parvi. Joten lopulta paikka oli todellakin ollut käymisen arvoinen.

Kämpille palattuamme pakkailimme tavarat loppuun ja söimme vielä viimeiset eväät ja otimme hetken rennosti. Pihan yli äännellen lentänyt punakylkirastas sai olla reissun viimeinen uusi laji numero 82. Lopulta lähdimme ajamaan kohti lentoasemaa. Matkalla näimme vielä Tetririssä palmukyyhkyn ja lopulta palautimme hyvin palvelleen automme ja edessä oli vielä parin tunnin odotus.

Lentomme oli lopulta hieman myöhässä, mutta itse lento sujui myötätuulessa sen verran nopeasti, että lopulta laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 00:40. Valitettavasti loppumatkasta oli niin pilvistä, ettemme nähneet koneesta kuin ihan muutaman ilotulitusraketin.

Matkatavarat saatuamme saimme kyydin Lentopysäköintiin nopeasti ja sitten ajelimme läheltä varaamallemme hotellille, josta saimme huoneet ja pian olimme unten mailla. Seuraavana aamuna oli edessä ekaekaa-retki!

J.A.

Teneriffa, Kanaria 9.-25.1. 2004

Teneriffalle

9.1. Lissabonin lentoaseman kivilattialla vietetty yö oli taas varsin rauhaton. Vaikka yöpaikaksemme valitsema lentoyhtiöiden toimistojen nurkkaus olikin varsin rauhallinen, oli nukkuminen ollut todella katkonaista. Viiden (Hanna) ja puoli seitsemän (Janne) välillä heräsimme lihakset jäykkinä kuluttamaan aikaa Madridin lentoamme odotellessa.
Madridiin olimme lentämässä sen takia, että juuri silloin kun tilailimme lentojamme, ei ollut olemassa suoraa lentoa Kapverden ja Kanarian välillä (eikä myöskään lauttaa), ja lentäminen Lissabonista suoraan Kanarialle oli todella paljon kalliimpaa kuin koukkaamalla Madridin kautta. Eli vaikka aikaa meillä meni lentoasemilla kykkimiseen, oli meille tärkeää että pennosia (ts. senttejä) säästyi.

11.35 (paikallista aikaa) lähti, hieman myöhässä, Air Luxorin koneemme kohti Madridia ja 13.55 (paikallista aikaa, eli +1 tunti) laskeuduimme Madridin lentokentälle.
Asemalla hankkiuduimme mahdollisimman nopeasti verovapaalle alueelle kiertelemään kauppoja. Aikaa meillä oli taas ruhtinaallisesti ennen 19.15 lähtevää jatkolentoamme Kanarian Teneriffalle. Mitään ostettavaa ei kuitenkaan löytynyt. (Mahtaakohan Helsinki-Vantaan lentoasema olla ainoa asema, jolla on oikeasti halvempaa kuin normaali kaupoissa?)

Lentoaseman ikkunasta pointsasimme ainoaksi Madridissa näkemäksemme lintulajiksi mustakottaraisen – hyvä WP-vuodari! Muuten oli kuitenkin todella tylsää kunnes… Jannen kävellessä, ties kuinka monetta kertaa, katsomaan, milloin check-in suvaitsisi alkaa, käveli häntä vastaan yhtäkkiä tummiin pukeutuneita miehiä. Toinen näistä käveli kengän kärkiään katsellen kuten Jannekin. Tämän ja Jannen kävellessä suoraan toisiaan kohti molemmat hätkähtivät ja väistivät – tietysti samaan suuntaan! Niinpä ilman pysähtymistä yhteentörmäys olisi ollut edessä. Kun näiden, lähes toisiinsa törmänneiden miesten, katseet kohtasivat, levisi molempien kasvoille leveä hymy. Vain Janne kuitenkin tunsi, kuka vastaan tulija oli, se oli Ronaldo! Ja Ronaldon vieressä kulki Raul, ja pian perässä tulivat Roberto Carlos, Zinedine Zidane, Luis Figo, Iker Casillas sekä koko Real Madridin jalkapallojoukkue! Tulipahan ehkäpä reissun kovin sponde! (Ainoastaan David Beckham ei ollut joukossa mukana, sillä tämä oli loukannut edellisessä pelissä jalkansa eikä näin ollut lähdössä tälle reissulle, jolla muuten hävisivät Real Sociedadille 0-1.)

Lopulta koneemme Teneriffalle lähti puolitoista tuntia myöhässä! Koneen kiertäessä kenttää oli huvittavaa huomata kuinka järkyttävä ruuhka kentällä oli. Jopa seitsemän laskeutuvan koneen valot näkyivät jonossa peräkkäin, kun ne olivat laskeutumassa kiitoradalle.

Elikset paukkuu heti

22.35 (taas kellot takaisin Portugalin kanssa samaan aikaan) laskeuduimme Teneriffan pohjoiselle lentokentälle. Tavaramme löytyivät todella nopeasti, ja kiirehdimme lentoaseman pihalle odottamaan linja-autoa, joka tuli hieman etuajassa klo 22.55. Linja-autossa (nro 102) istuimme päätepysäkille saakka eli Puerto de La Cruzin linja-autoasemalle. Asemalta otimme taksin kohti majapaikkaamme, jonka sijainnista emme tienneet juuri muuta kuin osoitteen. Niinpä ei ollut suurikaan yllätys, että taksi ajoi useamman kilometrin samaan suuntaan kuin mistä linja-automme oli juuri tullut. Perillä taksikuskillemme antamassamme osoitteessa, saimme todeta, että kämppämme portti, jonka piti olla auki, olikin lukossa. Niinpä Jannen piti kiivetä 2,5 metrisen kivimuurin ylitse etsimään kämpän avainta, joka löytyi kuin löytyikin lähes sovitusta paikasta. Sitten piti vain löytää jostain portin avain, että Hanna ja matkatavaratkin pääsisivät katon alle yöksi. Noin 20 löydetyn avaimen jälkeen viimein tärppäsi, ja portti saatiin auki, ja pääsimme molemmat tutustumaan vanhempiemme ystävien omistamaan kämppään. Kämppä oli kaksikerroksinen ja siinä oli 6 huonetta, keittiö ja sauna – eli tilaa olisi meille kahdelle aivan riittämiin. (Kämppään kuului kaupan päälle myös auto sekä Teide-kissa, joka oli päättänyt jäädä asustamaan pihaamme.) Enää laitoimme vain jääkaapin päälle, suihkuveden lämpiämään ja kävimme joskus pitkälti seuraavan vuorokauden puolella nukkumaan.

10.1. Aamulla heräsimme kovaan sirkutukseen. Kanariantiltaltti veteli pihalla yksinkertaista lauluaan – täysillä. Kipusimme saman tien kattoparvekkeelle, jossa saatoimme hymyssä suin todeta, että kämppämme sijainti oli ihanteellinen. Sen lisäksi, että Teide-tulivuorelle oli upeat näkymät, oli lintuja todella paljon. Em. kanariantiltalttien lisäksi pihapiiristä löytyi heti useita laulavia mustapääkerttuja (heineken), parvittain kanarianhemppoja seurassaan tiklejä sekä hemppoja (maedewaldoi). Mustarastaita (cabrerae) pomppi pihapuskien alla ja pian pihan hedelmäpuihin ilmestyi myös afrikansinitiaispariskunta. Eliksiä alkoi siis heti tulla liukuhihnalla, sekä alalajipinnoja. Puolen tunnin katolla olon aikana havaitsimme myös kesykyyhkyjä, harmaahaikaran, tuulihaukkoja (canariensis) sekä varpushaukan (granti).

Pian kuitenkin nälkä ja jano alkoivat painaa päälle, ja aloimme suunnitella kauppareissua. Kauppa löytyikin helposti käveltyämme pari kilometriä alas kaupungille. Matkalla näimme ensimmäisen kanariankirvisen sekä tavallisen tiltaltin, selkälokkeja ja turkinkyyhkyjä. Kauppakassit täynnä (pitkästä aikaa kaupasta saikin jotain) kipusimme takaisin kämpällemme.

Kyyhkysjahdissa

11.1. heräsimme 6:00 ja pian olimme jo valmiit lähteäksemme ensimmäiselle linturetkellemme. Lähtömme kuitenkin viivästyi, kun emme päässeetkään pienellä Honda Civicillämme ulos portista, sillä sen avainta ei löytynyt millään. Tunnin avainta etsittyämme Janne kävi vielä kertaalleen purkamassa aggressioitaan porttiin, ja se yllättäen loksahtikin auki. Se ei ollutkaan ollut lukossa, hieman ruosteessa vain. Niinpä reissumme kohti Erjoksen laakerimetsiä saattoi alkaa.

Apunamme lintupaikoille suunnistamisessa meillä oli Tony Clarken ja David Collinsin hieman vanhentunut Birdwatcher`s guide to the Canary Islands. Vanhentunut sikäli, että kaikki tienumerot ainakin ovat vaihtuneet sitten kirjan ilmestymisen. Lisäksi monia uusia teitä on rakennettu ja monet muutkin liikennejärjestelyt ovat menneet uusiksi.

Ihme kyllä löysimme kuitenkin varsin helposti Erjoksen risteykseen, josta lähti varsin hurjassa kunnossa ollut kinttupolku kohti laakerimetsää. Jo matkalla olimme havainneet useita (kanarian)hippiäisiä ja nyt metsän alettua niitä näkyi ja varsinkin kuului vaikka kuinka paljon lisää. Noin kolme kilometriä ajettuamme löysimme ensimmäisen kyyhkyn, joka lensi ylitsemme ja laskeutui onneksemme oksalle lähes eteemme. Lintu vain ei näyttänyt yhtään lintukirjan linnuilta. Oikeastaan se ei näyttänyt oikein miltään: se oli täysin tumma, ilman mitään mainittavaa väritystä! Saimme sen kuitenkin määritettyä kanariankyyhkyksi. Mahtoi olla nuori yksilö, kun oli niin omituisen näköinen.

Pian ympäriltämme alkoi puiden latvuksista kuulua todella matalaa ja karheaa kuukutusta. Ääni muistutti lähinnä kaukaisen lentokoneen jyrinää! Näitä kanariankyyhkyjä mölysi ympärillämme ainakin neljä lintua. Ei niitä vain näkyviin saanut millään! Kun yritimme kävellä lähemmäksi, kuului vain siipien läpsähdyksiä, ja latvuksissa kahahti lintu vain vilahtaen karkuun näyttämättä itsestään minkäänlaisia tuntomerkkejä. Ja samanlaisia havaintoja saatiin myöhemmin runsaasti lisää hiljaisista kyyhkyistä. Kuulimme myös erään jyrkänteen alta kalliopyiden kotkotusta!

Parkkeerattuamme automme kävelimme punarintojen (superbus) ja peippojen (tintillon) ohitse ns. kyyhkystaijipaikalle suurelle kivelle, josta avautui alas laakerimetsiköihin kohtalainen näkymä. Kävellessämme ajoimme useita kyyhkyjä lentoon puiden latvuksista, mutta kaikki, jotka saimme määritettyä, olivat kanariankyyhkyjä.

Tunnin staijauksella näimme ainoastaan yhden laaksossa lennähtäneen kanariankyyhkyn. Ympärillämme pörräsi useita punarintoja, taivaalla kaarteli kuusi hiirihaukkaa (canariensis) ja jostain kantautui korviimme korppien korahdukset. Kuitenkin hieman alkoi jo ahdistaa, kun palmankyyhkyä ei ollut löytynyt. Päätimme, että staijaaminen sai riittää. Paremmin kyyhkyjä oli näkynyt metsätiellä kävelemällä. Nyt tiellä oli kuitenkin ihmeen paljon liikennettä. Autoja ajoi välillä jopa jonoksi asti, ja maastopyöräilijöitä oli useampia liikenteessä. Niinpä palasimme autollemme, ja hetken pähkäiltyämme lähdimme kävelemään autopaikaltamme lähtenyttä vielä pienempää metsätietä, jolla arvasimme, että on rauhallisempaa. (Tien risteyksessä oli kyltti tien suuntaan, jossa luki ”sin salida” = ei uloskäyntiä.) Emmepä ehtineet kävellä kuin sata metriä, kun edestämme pölähti lentoon kyyhky valkoinen pyöreä pyrstönkärki vilkkuen. Lintu vieläpä laskeutui hyvin näkyville, joten pääsimme näkemään tämän palmankyyhkyn oikein hyvin.

Sairaita teitä!

Tyytyväisinä ajoimme, varovaisesti, takaisin metsästä päätielle, jota jatkoimme muutaman sata metriä Erjoksen vesialtaalle. Altaalta kantautui korviimme heti liejukanan kätkätys. Näitä löytyikin kolme kappaletta altaalta uiskentelemasta seuranaan sininokkainen mikä lie ankkapariskunta. Puskista löytyi kanarianhemppojen lisäksi samettipääkerttu, ja taivaalla kaarteli taas useampia hiirihaukkoja.

Seuraavaksi suuntasimme aivan käsittämättömälle Mascan vuoristotielle. Jos oli ollut hirveää olla Kapverdellä aluguerin kyydissä Santa Antaon teillä, oli Mascan teillä itse ajaminen lähes yhtä karmeaa. Vaikka tie oli hyväkuntoinen, ja rotkojen korkeus vain puolet Santa Antaon vastaavista, oli tien kapeus ja mutkaisuus omaa luokkaansa. Vastaantulijoitakin oli varsin paljon, joten sai todella ajaa kieli keskellä kämmentä ja sormi keskellä suuta!

Ponto del Tenoon jouduimme loppumatkasta ajamaan vielä hirveämmän erikoiskokeen kuin Mascan mutkaiset vuoristotiet! Reilut viisi kilometriä ajoimme käsittämättömän jyrkkien, lähes pystysuorien, vuoren rinteiden alapuolella ja toki toisella puolella oli pudotustakin ihan riittämiin. Olihan tien varrella jopa neljällä kielellä taulut, että tie on äärimmäisen vaarallinen varsinkin tuulella ja sateella. Nämä taulut myös ilmoittivat, että tie on suljettu. Mutta koska puomeja ei ollut, ja useampi muukin auto tietä lähti ajamaan, päätimme, että pitäähän perille lintupaikalle päästä, kun olimme jo lähes perille ajaneet.

Päämääräämme pääsimme kuitenkin ehjänä, ja perillä saatoimme kauhuksi todeta, että tuuli oli todella voimakas. Vielä pitäisi ajaa takaisinkin toivoen, ettei jyrkänteiltä tippuisi kiviä päällemme. Tuulen takia pikkulintuja ei näkynyt kaktus- ja kivikkoaavikoilla lainkaan (kuulimme kyllä taas kalliopyyn), joten jatkoimme aivan kärkeen majakan lähistölle staijaamaan merelle.

Reilun tunnin jaksoimme tuulessa staijata, ja kannattihan se. Valitettavasti vain Janne onnistui varsin kaukana suurten aaltojen välissä vilahdelleen kääpiöliitäjän (boydi) näkemään. Muuten merellä oli hiljaista: ainoastaan yksi riuttatiira sekä kourallinen selkä- (graelssii) ja etelänharmaalokkeja (atlanticus) näkyi.

Teidelle

12.1. Seuraava päivä oli kaupunkikiertelypäivä. Lintuhavainnot olivat kuitenkin aivan kohtalaisen kovia. Kävellessämme alas Puerto de La Crutzia kohti, plokkasimme taivaalla puluja ahdistelleen arabihaukan. Ruokapaikkaa etsiessämme taas löysimme puiston, jonka linnusto koostui turkinkyyhkyjen lisäksi pensasvarpusista ja munkkiarateista. Yksi näistä vihreistä veijareista luuli Jannen sormea nakiksi ja se kävi sitä nokkaisemassa, kun Janne sitä tälle tyrkytti. Ravintolassa taas pöytämme yläpuolella palmussa räpisteli mustarastas (cabrerae) siihen malliin, että meidän piti syödä nopeasti, jottei ruoka-annoksemme olleet aivan roskien peitossa. Paluumatkalla kämpällemme näimme useita virtavästäräkkejä (canariensis) sekä taas saman arabihaukan, joka näyttäytyi nyt huomattavasti paremmin kuin aamulla.

13.1. lähdimme varhain aamulla ajamaan ylös Teiden tulivuorta kohti. Mutkaisia teitä noustuamme yli kilometrin korkeuteen merenpinnasta, alkoivat mäntymetsät. Pysähtelimme harvoille levikkeille, joita oli, ja havaitsimme runsaasti kanarianhemppoja ja (–)hippiäisiä (canariensis). Jatkaessamme taas kerran ajoa, lensi tien yli peippolintu jääden lähimännyn latvaan. Pysähdyttyämme ehdimme nähdä vain vilaukselta, kun kaksi kanarianpeippoa jatkoi matkaansa latvusten takana.

Matka jatkui, ja seuraavan kerran pysähdyimme noin parin kilometrin korkeudessa Teiden kansallispuiston opastuskeskuksella. Pihalla oli todella paljon kanarianhemppoja mutta myös runsaasti kanariankirvisiä. Vuoristokasvipuistosta löytyi myös varsin kesy etelänisolepinkäinen (koenigi), joka antoi kuvata itseään edestä ja takaa. Tätä lepinkäistä kuvatessamme meitä tuli häiritsemään kansallispuiston työntekijät, jotka sanoivat, että kansallispuiston alueella kuvattuja valokuvia ei saa julkaista ilman lupaa. Ja mistähän se olisi näkynyt? Ensin vaikutti siltä, että he meinasivat kieltä meitää kuvaamasta lainkaan! Luulivat ilmeisesti ammattilaisiksi?

Välillä pysähdellen matkamme jatkui Teiden huipun juurelle, jossa kulkee köysirata ylös huipulle. Hyppäsimme tietysti vaunuun, vaikka hinta olikin korkea (21€). Näin pääsimme aivan korkeimman huipun juurelle yli 3600 metrin korkeuteen. Aivan huipulle ei sitten pettymykseksemme saanutkaan kavuta, sillä siihen olisi tarvittu erikseen Santa Cruzista jostain virastosta anottu lupa. Tosi hyvin oli tästäkin tiedotettu!

Me tyydyimme sitten käpöttelemään huipun juurella edestakaisin kahta polkua, joilta oli kyllä todella hienot näkymät. Onneksemme taivas oli aivan pilvetön, joten jopa naapurisaaret näkyivät. Jostain käsittämättömästä syystä kaikkia ohjattiin olemaan ylhäällä vain tunnin, mutta meilläkin meni näiden polkujen kiertämiseen noin kaksi tuntia, sillä ohuessa ilmassa alas-ylös kävely otti todella voimille! Tunnissa olisi ehkä toisen näistä poluista ehtinyt kävellä.

Las Lajas

Laskeuduttuamme taas alas autolle, jatkoimme Las Lajaksen leirintäalueelle, jossa kaivoimme eväät esiin ja aloimme odotella lintuja saapuvaksi. Pian löytyivätkin ensimmäiset kanarianpeipot, mutta ne näyttäytyivät vain vilaukselta. Alueelta löytyi myös useita kanariankirvisiä, käpytikkoja (canarienis), afrikansinitiaisia, hippiäisiä sekä tietysti kanarianhemppoja. Myös varpushaukka (granti) ja tuulihaukkoja (canariensis) pyöri taivaalla. Lopulta löysimme paikan, jossa linnut kävivät vesialtaalla juomassa, ja saimme kanarianpeippokoiraan kuvatuksikin. Osa kanarianpeipoista oli värirengastettuja.

Jatkettuamme vielä hieman etelää Vilaflorin suuntaan meitä vastaan ajoi elokuvakuvausryhmä, joka kuvasi lavalla ollutta mersua. Naureskelimme, että näkyisiköhän pieni sininen riemurasiamme lähitulevaisuudessa jossain paikallisessa ”huippu”elokuvassa.

Vilaflorissa katselimme sähkölankoja lähinnä kalliovarpusten toivossa. Löysimmekin mukavia lajeja kuten pari harjalintua sekä reilun sadan linnun parven madeirankiitäjiä, mutta kalliovarpunen jäi edelleenkin löytymättä.

Lähdettyämme ajamaan takaisin samaa reittiä kotia kohti, tuli meitä vastaan taas sama kuvausryhmä lähes samassa paikassa kuin edelliselläkin kerralla. Janne vitsailikin Hannalle, että: ”Katsotaan nyt, jos siellä on ohjaamassa joku Richard Gere”. Yllätys olikin aikamoinen, kun huomasimme, että ohjaamossa istui Kimi Räikkönen seurassaan joku hemaiseva vaaleaverikkö! Mersu siinä kuvasi mainostaan Teiden mutkaisilla männikköteillä. Taas aika kova sponde!

Teiden huipun taas ohitettuamme, ajaessamme jo alas kohti Puerto de La Cruzia, näimme taas sadan linnun parven madeirankiitäjiä. Alamäkiajossa ei muuten paljon muita polkimia tarvinnut kuin jarrua.

Pohjois-osissa

14.1. oli Loro-päivä. Eli koko päivän kiertelimme Loron eläinpuistossa pingviinejä, gorilloja, delfiinejä ym. sekä tietysti papukaijoja katsellen. Villeinä ja vapaina eläintarhan alueella liikkui runsaasti mustarastaita, virtavästäräkkejä, kanariantiltaltteja, munkkiaratteja sekä öljyyn itsensä tuhrinut rantasipi ja joku mystinen vihreänharmaa pitkä- ja keltanokkainen kottaraisen kokoinen lintu. Mikähän lie loistokottarainen?

15.1. emme jaksaneet nousta kellon soidessa, mutta kahdeksan pintaan olimme jo matkalla kohti saaren pohjoisia lintupaikkoja. Ensin etsimme pohjoisen lentokentän läheisiä paikkoja, mutta sekä lintupaikat että lintuhavainnot jäivät todella vähiin. Muutama laulava harmaasirkku ja pikkupensaskerttu sentään löytyi.

Seuraavana kohteena oli Valle Molinan allas, jossa opuksemme ohjeita noudattaen tarkkailimme betonista isohkoa allasta portin lävitse, josta ei kuitenkaan hallinnut kuin osan allasta. Heti ensimmäiset linnut olivat kuitenkin todella mielenkiintoisia: tukkasotkapariskunnalla oli kolmantena pyöränä naarasamerikantukkasotka! Muutenkin lintuja oli mukavasti: harmaa- ja silkkihaikaroita, valkovikloja, rantasipejä, jouhisorsapari ja etelänharmaalokkeja. Kaukaa lähipelloilta kantautui korviimme myös viiriäisen pytpytys.
Hieman tuskastuneina katselimme altaalle, jonka katvealueilta kantautui korviimme nokikanan ääntä. Mietimme mitä kaikkea muuta katvealueilla onkaan, kun portista ajoi autolla ulos nainen, joka kohteliaasti esitti meille, että saamme mennä sisäpuolelle, kunhan laitamme portin kiinni lähtiessämme. Loistava tuuri!

Lintuja löytyikin altaiden reunamilta lisää; nokikanojen lisäksi löytyi pari liejukanaa, pari metsävikloa, haapanapari sekä kuusi taivaanvuohta. Parasta oli kuitenkin, että nyt pääsimme katsomaan ja kuvaamaan amerikantukkasotkaa lähempää!

Tejinassa kävimme katsastamassa pari isointa (naurettavan pientä) allasta. Altaita olisi ollut pienen kävelymatkan päässä lisääkin, mutta totesimme, että nokikanoja ja liejukanoja näkee kesällä Siikalahdellakin.

Viimeisenä etappina meillä oli Punta del Hidalgo, jossa havainnot jäivät yhteen puskassa rahisseeseen samettipääkerttuun. Maisemat olivat kuitenkin komeat, ja paikka todella näytti siltä, että muuttoaikaan se varmasti kuhisee lintuja.

Ja Etelä-osissa

Pari seuraavaa päivää menivät lomaillessa. Pitää kait sitä joskus ottaa hieman rennomminkin, vai? Puertolla näkyi kuitenkin parvi madeirankiitäjiä. Muuten aika meni kaupungilla kierrellessä sekä, aika yllättävää kyllä, tuttuja ja sukulaisia tavatessa. Läheisiä Los Realejoksen altaita kävimme toisena aamuna etsimässä, mutta tietöistä (ja hieman sekavista ohjeista) johtuen emme nähneet vilaustakaan koko altaista.

18.1. Kuuden jälkeen heräsimme puhelimen armottomaan herätykseen. Pian jo painelimme niin kovaa kuin pienellä Civicillämme pääsi (eli alle sataa) kohti etelää ja sen lintupaikkoja. Aamun sarastaessa olimme perillä ensimmäisessä paikassa El Medanon rannoilla, jotka tarjosivat muutamia tavallisia kahlaajia: pulmussirrejä, pikkukuoveja, karikukkoja, tundrakurmitsoita, valkovikloja, mustajalkatyllejä sekä tyllejä. Näkyipä paikalla myös kerrostalojen välissä lennellyt kokoharmaa papukaijakin.

Amarillon golfkentän seutu sen sijaan oli meille suuren luokan pettymys. Miksikään lintumagneetiksi aluetta ei kyllä voinut sanoa. Emme kyllä oikein innostuneetkaan koluamaan golfkentällä vaan kiertelimme kentän reunamilla sekä myös puoliaavikkobiotoopissa kentän lähistöllä. Lintuhavainnot jäivät kouralliseen harjalintuja ja kanariankirvisiä sekä tavalliseen västäräkkiin.

Guargachon säälittävän pieni allas tarjosi yllättävän monta yksilöä kahlaajia. Suurin osa oli vaan turhan samanlaisia, kun altaalla oli toistakymmentä pikkutylliä, sekä yksi rantasipi.

Hieman tympääntyneinä saaren eteläosien lintupaikkojen surkeaan laatuun, saavuimme Roguido del Fraileen, jolta olimme odottaneet aika paljon. Olihan alueen altaalla usein havaittu useampiakin jenkkejä, ja puoliaavikoilla asustelisi useampia kiinnostavia lajeja. Käveltyämme jo kilometrin verran emme olleet havainneet oikeastaan yhtään mitään! Onneksi Hanna huomasi, että etsimämme vesiallas oli todellakin aivan täysin betoniaidan ympäröimä, emmekä näin kävelleet sen ohi.

Aidan pyöreistä raoista näimme yllätykseksemme, että altaalla uiskenteli todella runsaasti lintuja. Oli aika ankeaa tuijottaa nyrkin kokoisista raoista lintuja, mutta vielä ankeampaa oli todeta, että kaikki uivat linnut olivat vain ja ainoastaan nokikanoja. Niitä uiskenteli altaalla 90 kappaletta. Altaan rannoilla piipersi tyllejä, pikkutyllejä, valkovikloja, punajalkaviklo, viisi suosirriä sekä pikkusirri. Myös harmaa- ja silkkihaikaroita seisoskeli betonirannoilla. Paikalle saapui myös parvi selkä- ja etelänharmaalokkeja, mutta valitettavasti mitään parempaa ei paikalle ollut täksi talveksi jäänyt.

Hieman lintupaikkojen tarjontaan pettyneinä ajoimme takaisin Puerto de La Cruziin vuoristoreittejä eli Teiden kautta. Aronassa plokkasimme taivaalla kaarrelleen haarahaukan, joka olikin ehkä päivän paras havainto.

Illalla soitimme paikalliselle ornille Barry Lancasterille, jonka toivoimme kertovan meille rariteeteistä tai paikoista joissa emme olleet vielä käyneet. Olimmehan jo kolunneet kaikki kirjassamme esitetyt lintupaikat, joilla saattaisi olla jotain meille tarjottavana. Mutta ei, saarella oli syksyllä ollut kovia pinnoja (jotka kyllä olivat meille hyvinkin tavallisia lajeja kuten: pulmunen, lapinsirkku, pajusirkku, lapasotka ym.), mutta enää ei hänellä ollut tiedossa kuin amerikantukkasotka, jonka olimme jo spondesti nähneet. Barry kuitenkin kertoi käyneensä samaisena päivänä retkellä Punto del Tenossa, jossa hän oli nähnyt niitä sieltä jo kerran etsimiämme kalliovarpusia.

Ja vielä paukkuu elis

Seuraavan päivän ohjelmaa ei siis tarvinnut kauan miettiä. Parin sadan madeirankiitäjän kierrellessä talomme päällä lähdimme taas kohti Ponto del Tenoa. Pian ajelimme taas kammottavaa ”suljettua” tietä, ja ihan yhtä paljon pelotti kuin ensimmäiselläkin kerralla.

Nyt olimme asennoituneet komppaamaan kivistä ja kuivaa mehikasvikko- ja tyräkkialuetta, kun tiesimme, että nuottimme olivat edelliseltä päivältä eivätkä 90-luvulta. Pitkään kävelimme näkemättä mitään muuta kuin kanarianhemppoja ja –kirvisiä. Lopulta edestämme nousi lentoon noin 30 linnun parvi äännellen, ja onnistumme tunnistaa ne kalliovarpusiksi. Linnut lensivät varsin kauas meistä, mutta viiden minuutin kävelyn jälkeen paikallistimme parven ruokailemasta maasta lyhyen kasillisuuden ja kivikon keskeltä. Niinpä pääsimme katselemaan näitä todella vilkkaasti liikkuneita lintuja paremmin.

Myöhemmin löysimme vielä pari uuttakin kalliovarpusparvea, joten yhteensä näimme noin 60 yksilöä. Hylätyn tomaattiviljelmän takaiselta puoliaavikkoalueelta löysimme myös noin 50 kiurun lajipuhtaan parven.

Eliksestä tyytyväisinä palasimme kämpällemme ottamaan rennosti loppupäivän. Ja lopulta rennosti otimme myös pari seuraavaa päivää. Aikamme kului mm. kasvipuutarhassa, samoja sukulaisia taas tavaten, kaupungilla kierrellen sekä muuten lomaillen. Tietysti aurinkoakin otimme, itsemme tietysti polttaen.

Chanajiga

22.1. Päätimme käydä vielä kertaalleen laakerimetsikössä katselemassa metsälintuja. Tällä kertaa suuntasimme auringon jo noustua Chanajigan virkistysalueelle, jonka tiesimme olevan vaikea löytää. Ja sitä se kyllä olikin! Harhaan ajettuamme jouduimme ajamaan niin jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, ettemme tienneet sellaisia olevan olemassakaan. Ihme kyllä Hanna onnistui paikallistamaan meidät kartalle, vaikkei tietä, jolla ajoimme, ollut karttaamme merkittykään. Niinpä lopulta löysimme kuin löysimmekin perille. Matkalla pääsimme vielä näkemään (tosin todella kaukaa ylhäältä) ne pari allasta, joita emme olleet Los Rejalejoksesta löytäneet.

Metsissä oli taas mukavasti elämää. Heti löytyi hippiäisiä, punarintoja ja jopa ensimmäinen kanariankyyhky lensi ylitsemme. Reilut pari tuntia kävelimme hitaasti jyrkässä rinteessä olevalla tiellä havaiten vielä pari kanariankyyhkyä, yhden palmankyyhkyn sekä yhden jompsis kumpsis. Yllätykseksemme löysimme myös reviirillään omituisesti äännelleen kanarianpeippopariskunnankin. Näiden naapurina asui aivan tavallinen (tai siis semmoinen paikallinen erilainen) peippopariskunta. Lisäksi näimme aivan käsittämättömän pienen (kanarian)tiltaltin, jota ensin luulimme hippiäiseksi ja peukaloiseksi.

Iltapäivällä ajoimme automme helpottuneina talliin, sillä nyt oli autoilumme autoiltu. Laina-autolla, jossa ei ole minkäänlaista vakuutusta ei ole kauhean miellyttävä ajella espanjalaisessa liikenteessä ja varsinkaan kanarialaisilla teillä! Autotallin oven kanssa puoli tuntia tapeltuamme, saatoimme helpottuneina huoahtaa ja ottaa loppuillan rennosti.

Lomailua ja taas reissun päälle

23.1. vietimme täydellisen shoppailupäivän, ja jopa ihan tuloksekkaasti. Kreikassa olleet lumimyrskyt hieman säikäyttivät, joten ostelimme hieman lisää lämpimämpää vaatetta. Sää oli todella tuulinen ja varsin kylmä, joten T-paidassa ei meinannut tarjeta.

Viimeinen kokonainen päivämme Kanarialla oli sitten pakkaus- ja siivouspäivä. Pitihän kämppä saada sellaiseen kuntoon, että sinne saisi ehkä tulla tulevaisuudessa uudelleenkin. Aamulla Hanna sai päähänsä yrittää nähdä endeemikyyhkyjä katoltamme. Matkaa Chanajigan rinteille oli hieman reilut kymmenen kilometriä, mutta käsittämätöntä kyllä Hanna onnistui näkemään vilaukselta kaksi kyyhkyä, jotka pudottautuivat metsään. Ei Hanna kyyhkyjä lajilleen saanut määritettyä, mutta sekin olisi periaatteessa voinut olla mahdollista. Saattaa olla, että paras tapa nähdä näitä metsässä todella vaikeasti nähtäviä kyyhkyjä, voisi ollakin katsella niitä kaukoputkella jostain kauempaa alarinteestä?

Aamupäivä oli todella lämmin, joten hieman ehdimme vielä aurinkoakin ottaa. Kreikassa saisimme sitten kulkea toppatakissa ja pitkissä kalsareissa. Iltapäivällä piti vielä käydä ostamassa eväitä tulevaa reissuvuorokautta varten.

Illalla oli hieman haikea olo, sillä Kanarian lämmössä ja todella erinomaisessa kämpässä olimme tuntuneet olomme kotoisaksi!

25.1. reissaaminen alkoi muutaman tunnin yöunien jälkeen aamuviideltä. Hyvissä ajoin tilasimme taksin Puerto de La Cruzin linja-autoasemalle, jossa hyppäsimme taas bussiin nro 102, joka kuljetti meidät pohjoiselle lentokentälle odottamaan klo 7.35 Madridiin lähtevää lentoamme.

J.A.