Aihearkisto: Italia

Sisilia 4.-10.4. 2012

Pitkä talvi oli taas tehnyt tehtävänsä ja kevät eteni aivan liian hitaasti, joten maaliskuussa päätimme, että Pääsiäisenä olisi päästävä reissuun. Lyhyeen Pääsiäislomaan ei saanut mahtumaan mitään pitempää reissua ja koska Hanna oli haaveillut tulivuorireissusta jo pitkään, päätimme lähteä Sisiliaan. Kauheasti emme reissua etukäteen ehtineet suunnitella, Birdwatcher’s Guide to Italy -kirjan sentään tilasimme ja otimme yhteyttä paikalliseen kovaan lintuharrastajaan Andrea Corsoon, jonka kanssa sovimme retkeilevämme ainakin yhden päivän. Lisäksi tietysti Hanna tutustui Etnaan ja varasi lauttakyydit sekä opastukset Strombolin tulivuorisaarelle ja Janne varasi liput jalkapallo-otteluun – eli viikoksi oli kyllä ihan riittävästi ohjelmaa, kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ihan pikkusaari. Sisiliassahan on asutusta lähes saman verran kuin Suomessa.

Tiistaina 3.4. lähdimme aamusta pikkuhiljaa ajelemaan kohti Tamperetta. Pysähdyttyämme Rautjärven Simpeleen Kokkolanjoella näin varpuspöllön, joka laskeutui hetkeksi puun oksalle ennen kuin jatkoi matkaansa. Imatran Vuoksella pysähdyimme pikaisesti katsomaan, olisiko joelle saapunut muuttolintuja ja olihan paikalla mm. 5 kanadanhanhea ja naurulokki. Lappeenrannan Toikansuolta bongasimme vielä vuorihempon, joka liikkui 28 hempon parvessa, ennen kuin jatkoimme matkaamme. Lempäälässä pysähdyimme vielä IdeaParkissa, jossa kävimme pizzalla. Pizzeriassa soi taustalla Eros Ramazotti, joten matkatunnelma alkoi kohota. Pian jatkoimme Pirkkalaan Ryan Airin lentokentälle, jossa oli edellispäivän lumimyräkän jäljiltä yhä melkoinen kaaos. Autot olivat paksun lumikerroksen alla ja parkkipaikkoja oli vain muutama aurattu. Onneksi saimme auton toiseksi viimeiseen löytämäämme vapaaseen paikkaan. Myräkkä oli ollut melkoinen, sillä lentokenttähenkilökunta sekä matkustajat olivat joutuneet yöpymään lentoasemalla, kun koneita ei tietenkään ollut lähtenyt ja lentoasemalta ei ollut päässyt teitä pitkin pois. Parin tunnin odottelun jälkeen lähti koneemme kohti Sisiliaa klo 21:05, noin 40 minuuttia myöhässä.

Laskeuduimme Trapanin lentoasemalle edelleen puolisen tuntia aikataulusta myöhässä puoliltaöin. Hanna lähti noutamaan matkalaukkuamme ja itse kävelin suoraan Europcarin tiskille, josta sain nopeasti avaimet Rhinocarin kautta vuokraamaamme Fiat Pandaan. Ostettuani vielä Sisilian kartan, saapui Hanna laukkumme kanssa ja lähdimme etsimään autoamme vuokraamon parkkipaikalta. 10 minuutin etsinnän jälkeen löysin vihdoin automme, joka oli aivan uusi, sillä oli ajettu ainoastaan reilut 500 kilometriä – olisikohan vuokraajan kannattanut harkita, kenelle oikein uutta autoa tarjoaa ;-)

Kello oli jo yli yhden yöllä, kun löysimme onneksemme toimivan navigaattorini sekä tietysti myös Hannan etukäteen tulostamien karttojen avulla majapaikallemme Tradanislaan. Isäntä otti meidät lämpimästi vastaan kyläpöllösparin kuukutellessa taustalla ja pian pääsimme majoittumaan mukavaan huoneeseemme ja eipä aikaakaan, kun olimme unten mailla.

4.4. Heräsimme seiskan aikoihin ja illalla valmiiksi katettu aamiaispöytä notkui erilaisia kakkuja ja muita herkkuja. Hyvästi laihis! Pienen pihalintuihin tutustumiskierroksen jälkeen (italianvarpusia, jotka kyllä näyttivät mielestämme pensasvarpusilta), pikkuvarpusia, turkin- ja sepelkyyhkyjä, harakoita, keltahemppoja, tiklejä, mustarastaita, mustapää- ja samettipääkerttuja, tervapääskyjä ym. tavallista linnustoa sekä leppälintukoiras, lähdimme ajelemaan kohti läheisiä lintupaikkoja.

Suuntasimme ensin Marsalan laguunille ja suola-altaille, joka olikin oikein mukava aloituspaikka, sillä lintuja oli runsaasti! Heti ensimmäiseltä lutakolta löytyi runsaasti kahlaajia: suokukkoja, liroja, metsäviklo, pitkäjalkoja, muutama lampiviklo, pikkusirrejä, pari lapinsirriä, pikkutyllejä, taivaanvuohi sekä ristisorsia ym. Mustakottaraiset, töyhtökiurut ja harmaasirkut lauloivat, heinäkertut sipsuttivat ja muutamia haara- ja törmäpääskyjä lenteli taivaalla ja keltavästäräkeillä pääsi harjoittelemaan alalajimääritystä – leppoisaa!

Isommilta altailta löytyi sitten isompiakin lintuja: flamingoja, kapusta-, harmaa-, silkki- sekä 3 jalohaikaraa, merimetsoja, etelänharmaalokkeja, kuoveja, tundrakurmitsoita, karikukkoja, muutama avosetti, pari meriharakkaa, suosirrejä ja ylitsemme lensi lapinkirvinen äännellen.

Niemen kärjessä näkyi jokunen silkkiuikku ja kaukana merellä lenteli jokunen keltanokkaliitäjä. Pian kuitenkin jatkoimme kohti pohjoista, seuraavalle lintupaikalle.

Trapanin suola-altaat olivat valtava allaskompleksi, mutta altailla oli vesi aivan liian korkealla, joten kahlaajia oli todella vähän. Lähinnä jokunen rantasipi ja punajalkaviklo nähtiin. Muita retkipinnoja olivat mm. ruskosuo-, tuuli- ja hiirihaukat, riuttatiirat, nokikanat, silkkikerttuset ym.

Suola-altaita

Sitten olikin aika lähteä pitkälle siirtymätaipalelle koko saaren halki. Reilun tunnin ajon jälkeen moottoritie loppui ja jouduimme ajamaan saaren suurimman kaupungin Palermon halki. Liikennettä oli paljon, kuten tuntui olevan kaikkialla muuallakin. Onneksi suuremmat ruuhkat olivat kuitenkin vastaantulijoiden kaistalla, joten pääsimme kaupungin halki ongelmitta ja onneksi pian moottoritie taas jatkui. Sitten olikin edessä vielä reilun 250 kilometrin ajo Siracusaan.

Moottoritie oli kyllä nopea, mutta sitä oli todella tylsä ajaa. Joka sillalla tiessä oli isoja liitoskohtia 50 metrin välein ja pauke oli melkoinen niiden yli ajaessa. Niinpä puolimatkan ylitettyämme, päätimme siirtyä vanhalle tielle, jotta voisimme halutessamme pysähtyä lintuja ja maisemia katsomaan. Heti ensimmäinen pysäys moottoritien alla ollutta jokea katsomaan olikin mitä mainioin, kun mustapäätaskujen ohella löysimme taivaalta keltapäähaukan! Tiesimme lajin olevan erittäin vaikean löytää, joten tuuri oli melkoinen!

Pian ohittamamme Ennan kaupunki oli melkoinen ilmestys, korkean vuoren laella oli korkeita kerrostaloja – paikka ei vaikuttanut kovin lapsiystävälliseltä, sillä talojen olemattomat pihat rajoittuivat pystysuoriin jyrkänteisiin! Reilun puolen tunnin ajelun jälkeen palasimme motarille, jota pitkin pääsimme nopeasti ohittamaan saaren toiseksi suurinta kaupunkia Cataniaa. Noin tuntia myöhemmin käännyimme viimein Siracusaan, jossa ajoimme suorinta tietä majapaikallemme Pazzo di Mazzaan, joka oli vanha viinitila. Saatuamme huoneemme, päätimme lähteä vielä pikaiselle iltaretkelle läheiseen Capo Murra di Porcon niemeen.

Jo kävellessämme kohti majakkaa näimme meren kuhiseva liitäjiä! Idänpikkuliitäjiä oli satoja joukossaan parikymmentä keltanokkaliitäjää. Parven seassa pyöri myös etelänharmaalokkeja sekä jokunen välimerenlokki ja muutama mustanmerenlokki pyöri merellä itsekseen. Hanna plokkasi myös ohitsemme lentäneen merikihun. Pian alkoi kuitenkin hämärtää ja palasimme kämpällemme syömään. Ateria oli sesongin ensimmäinen, joten saimme sen yllättäen ilmaiseksi. Ehkä suurempi syy tähän oli kuitenkin se, ettemme olleet vielä tavanneet paikan englantia puhuvaa emäntää ja niinpä ateria ei sisältänyt mitään muuta Hannalle sopivaa kuin perunaa. Minulle ruoka kuitenkin maistui ja niinpä sain syödäkseni lähes kaksi annosta – myös pähkinäjäätelöä.

Kiirastorstai 5.4. Heräsimme jo ennen seitsemää ja koska en ollut saanut illalla paikalliselle lintuharrastajalle ja -oppaalle Andrea Corsolle lähettämääni viestiin mitään vastausta, oletimme että tapaisimme majapaikallamme aamupalan aikaan eli kahdeksan aikaan, kuten olimme mielestäni sopineet sähköpostitse. Suuntasimme aamustaijille Capo Murra di Porcoon, jossa kävelimme taas majakalle, jonka edustalla kuhisi taas liitäjiä. Nyt plokkasimme idänpikkuliitäjien joukosta myös yhden baleaarienliitäjän ja parven mukaan oli kerääntynyt enemmän välimerenlokkeja kuin illalla.

Löydettyämme kivikosta pari kivitaskua lähdimme tarkastamaan tien varren pusikkoaluetta. Kohta kivitaskujen seasta löytyi myös arotasku, jolle Murra di Porco lie paras paikka koko Euroopassa. Samettipääkerttujen ohella löysimme pari rusorintakerttua ja jaloistamme ponkaisi ilmaan pari nummikirvistä. Meren päältä niemeen saapuivat jo ensimmäiset ruskosuohaukat sekä pari niittysuohaukkaa ja erään puskan latvuksessa päivysti punapäälepinkäinen. Kello alkoi kuitenkin lähestyä kahdeksaa, joten päätimme lähteä palaamaan hotellille, jossa aamupalalla tapaisimme Andrean. Mutta olimme vasta nousseet autoon, kun vastaan ajoi iso Peugeot, jonka kuljettaja vinkkasi meitä pysähtymään. Se oli Andrea, joka oli kuin olikin saapunut majapaikallemme jo seitsemäksi ja oli sen jälkeen etsinyt meitä tuloksetta. Onneksi hän oli lopulta ajatellut kuin orni, että mihin lintuharrastaja suuntaisi heti aamusta ja arvannut, että olisimme Capo Murro di Porcossa. Jotenkin olin ymmärtänyt hänen sähköpostiviestinsä väärin, vaikka näin jälkikäteen asiaa sopii ihmetellä, sillä hänen viestinsä oli ollut hyvin selkeä – meidän olisi pitänyt olla majapaikalla seitsemältä! Minun moka – sori Andrea!

Pahoittelin tietysti tapahtumaa, vaikken tuolloin vielä tiennytkään, olinko minä ollut väärässä vai en ja onneksi heti tuli selväksi, että Andrea oli aivan loistotyyppi! Niinpä alkukankeus oli pian ohi ja pääsimme aloittelemaan retkeä tämän pari vuotta meitä vanhemman, mutta yhden Euroopan arvostetuimman lintuharrastajan kanssa. Ja koskapa olimme jo yhdellä saaren parhaista lintupaikoista, jota olimme edellisillan ja nyt aamun aikana vain hieman raapaisseet, aloitimme tietysti retken saman tien.

Ja ainahan on niin, että vaikka olisit kuinka hyvä ja kokenut lintuharrastaja, niin näet ja koet enemmän, kun saat kaveriksesi lintuharrastajan, joka todella tuntee paikallisen linnuston ja luonnon sekä lintupaikat. Niin kävi nytkin ja Andrea osoitti saman tien olevansa todella kova lintumies! Käveltyämme vain hieman kauemmas tieltä pusikkoalueelle, retkipinnalistamme täydentyi kovaa vauhtia. Harjalintu puputti, haara- ja räystäspääskyjen seurassa langalla istui ruostepääsky, ylitsemme lensi pari kotoisan näköistä selkälokkia, fasaani äänteli ja kohta edestämme ponkaisi ilmaan isokokoinen kirvinen – isokirvinen! Capo Murro di Porco on Euroopan paras isokirvispaikka, mutta mikä erikoisinta, yksi pari on jäänyt jo useamman vuoden ajan paikalle ympärivuotisesti! Kohta löysimme toisenkin isokirvisen, mutta valitettavasti niitä ei päästy näkemään maassa eivätkä ne äännelleetkään kuin pariin otteeseen. Mutta olipahan ensimmäinen kerta, kun näimme nummi- ja isokirvisiä samassa paikassa.

Jatkoimme kohti rantaa tavoitteenamme nähdä yksi talvehtijaerikoisuus lisää, sillä rannan kiville on jo vuosikausia saapunut sama calidus-muuttohaukka talvehtimaan. Valitettavasti lintua ei nyt näkynyt. Pari arotaskua löytyi lisää ja keltavästäräkkiparvesta kuului myös feldeggi-alalajin yksilön sitruunavästäräkkimäistä ääntä. Myös pari paksujalkaa säikkyi lentoon edestämme ja kaukana eräällä muurilla päivysti minervanpöllö.

Seuraavaksi päätimme palailla majapaikallemme pikaiselle aamiaiselle. Ollessamme aivan majapaikkamme lähellä plokkasin tien varressa langalla olleen kyyhkyn – palmukyyhky! Valitettavasti liikenne oli niin kova, ettemme voineet pysähtyä. Heti parkkipaikalle päästyäni, kysyin Andrealta, onko laji ylipäänsä mahdollinen ja Andrea sanoi nähneensä linnun myös! Itse Sisilian pääsaarelta ei monta havaintoa palmukyyhkystä ole, mutta etelän pikkusaarilla laji esiintyy joka vuosi runsaampana, joten laji tulee kyllä yleistymään pääsaarellakin. Ja edellinen havainto pääsaaresta oli syksyltä täsmälleen samasta paikasta, jossa olimme nyt linnun nähneet – eli ehkä linnulla on jopa reviiri paikalla?

Pikaisen aamupalan jälkeen lähdimme kohti Venticarin kosteikkoaluetta. Emmekä olisi paikalle ikinä löytäneet ilman Andreaa, sillä kaksi pääreittiä olivat tietyön alla ja opastukset kiertoteille ihan mitä sattuu – ja kyseessä on kuitenkin Sisilian suosituin linturetkeilykohde. Päästyämme vihdoin perille oli paikalle juuri kurvaamassa iso bussilastillinen turisteja, joten jouduimme hieman kiiruhtamaan, jotta ehtisimme lintukojuille ennen ryysistä.

Piilokojulta näkyi heti mukavasti lintuja – oli silkki-, jalo-, ja kapustahaikaroita, 10 pronssi-iibistä, rääkkähaikara, kaitanokkalokkeja, pitkäjalkoja, mustavikloja, jokunen lampiviklo sekä muita kahlaajia. Pussitiaisia ja silkkikerttusia kuului ruovikoista ja vesilinnustoa edustivat sini- ja lapasorsat, tavi, jouhisorsa, ruskosotkat, jokunen punasotka ja mustakaulauikut. Kohta koju täyttyi turisteista, joten jatkoimme lutakon toiselle puolelle, jossa keskityimme enemmän paikalla juuri heränneisiin korentoihin ja muihin hyönteisiin, jotka Andrea myös tunsi erittäin hyvin. Uusia lintulajeja ei juuri löytynyt. Rannassa katselimme hetken myös merelle ja yllättäen näimme lentoon nousseen karimetson, joka oli Andrean toinen kautta aikain Sisilian pääsaarella! Lajilistalle näkyi myös suula.

Autolle palatessamme kuulimme valtaisaa ukkosen jyrinää tai pommien pauketta muistuttavaa jyrinää, jota hetken ihmeteltyämme tajusimme sen olevan tietysti Etna! Vaikka olimme vuoresta lähes sadan kilometrin päässä, kuulimme reilun tunnin ajan noin 10 minuutin välein tulivuoren purkauksen pauketta!

Jatkoimme seuraavaksi Venticarin isoimmalle lutakolle, jolla vesi oli kuitenkin yllättävän korkealla, joten kahlureita ei juuri ollut. Flamingoja ja haikaroita sentään näkyi. Kävimme myös pikaisesti tutustumassa vanhaan tonnikalatehtaaseen.

Seuraavaksi jatkoimme lähes saaren kaakkoisnurkkaan Longarinin ja Cuban lutakoille, jossa vesi oli myös ennätyskorkealla. Noki- ja liejukanojen seurassa ei valitettavasti ollut vielä yhtään marmorisorsaa. Pajusirkku lensi ylitsemme, rytikerttunen lauloi ja ruokokerttunen säksätti. Korentoja oli taas runsaasti ja Andrea opasti meidän ohella monia paikalle saapuneita paikallisiakin. Kaveri oli kyllä todella asiaansa omistautunut!

Seuraavaksi komppailimme yhtä suurempaa heinikkoaluetta, jolta ei kuitenkaan löytynyt ihmeempiä ennen kuin siirryimme tarkistamaan taas yhtä pienempää lutakkoa. Valkosiipitiira oli mukava lisäys lajilistallemme. Sitten suuntasimme koluamaan niemennokkia, joilta oli odotettavissa taskuja sekä muita muutolla levähtämään pysähtyneitä pikkulintuja. Heti ensimmäisellä paikalla olikin kivitaskujen lisäksi pari rusotaskua. Toinen paikka puolestaan tuotti sitäkin mukavamman yllätyksen, kun löysimme eräästä isosta pensaikosta lännenorfeuskertun! Lintu oli aivan käsittämättömän arka ja piilotteleva, joten emme nähneet yhteensäkään sitä kuin vain pari sekuntia, mutta tarvittavat tuntomerkit nähtiin, jotta pääsimme tuulettamaan uutta WP-pinnaa! Olimme kyllä nähneet parikin kertaa lännenorfeuskerttuja Espanjassa, mutta vielä huonommin, joten nyt vasta saimme tämän ehkä helpoimman WP-pinnapuutteemme kuitattua!

Jatkoimme vielä sisämaahan eräälle pusikkoiselle ylängölle, joka oli aivan käsittämättömän hyvän näköinen lintupaikka. Tätäkin paikkaa uhkasi tuho, sillä paikalle suunniteltiin kovaa vauhtia suurta turistikeskusta. Andrealla ja saaren muutamilla muilla lintuharrastajilla riittäisi siis töitä paikan suojelemiseksi. Metsäkirvisiä, pensaskerttu ja käenpiika nähtiin ja pari etelänsatakieltä lauleskeli jo varovaisesti illan saapumista enteillen. Ehkä lintuja enemmän keskityimme paikalla liskoihin, joka oli Andrean yksi intohimoinen harrastus lisää. Paikallisia vihreitä sisiliskon tapaisia esiintyi paikalla niin italialaista kuin sisilialaista (ala)lajia sekä näiden risteymiä. Kiviä kääntelemällä Andrea löysi myös pari hauskaa silmäskinkkiä.

Lopulta ilta alkoi jo hämärtää ja ajoimme yllättävän pitkän matkan takaisin majapaikallemme. Alustavasti olimme sopineet, että retkeilisimme Andrean kanssa vielä toisenkin päivän, tai ainakin aamun, mutta aikataulumme todettiin lopulta liian tiukaksi. Onneksi Andrea lupautui antamaan meille hyviä vinkkejä linturetkikohteiksi loppureissullemme. Niinpä pääsisimme seuraavana päivänä yrittämään tärkeintä kohdelajiamme, ehkä jopa vielä paremmasta paikasta kuin seuraavan aamun kohde olisi ollut. Karttaa pihalla taskulampun valossa tutkaillessamme kyläpöllöset huutelivat aivan vieressämme pihapuissa ja kertaalleen kuulimme tornipöllön rääkäisyn.

Hyvästelimme ja kiittelimme Andrean sekä tietysti maksoimme oppaan palkkion (Andrean normaali opastustaksa on 75€/henkilö/päivä + bensat). Uskallan väittää, että ihan kenen tahansa luonnosta kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti varata Andrea oppaakseen ainakin yhdeksi päiväksi, ainakin mikäli on lomallaan Syracusan suunnalla, jossa Andrea asuu! Meidänkin lintupäivämme oli ollut aivan loistava! Ilman opasta olisimme osanneet ja ehtineet vierailla ehkä kahdessa retkikohteessa, mutta nyt olimme käyneet lähes kymmenellä paikalla ja nähneet näin todella paljon enemmän! Ja mikä tärkeintä, olimme samalla tutustuneet yhteen mukavimmista lintuharrastajista, jonka olemme missään tavanneet! Ihan varmasti tapaamme Andrean jossain päin Maailmaa uudelleen!

Ajoimme vielä Siracusaan syömään, mutta koska olimme jo todella väsyneitä, jouduimme tyytymään roskaruokaan McDonaldsilla (hys älkää vain kertoko Andrealle ;-). Nostettuamme rahaa automaatista, olimme valmiit palaamaan kämpille nukkumaan.

6.4. Pitkäperjantai. Heräsimme taas aikaisin ja päätimme vielä kerran käydä Capo Murro di Porcossa. Merellä oli yhä kova kuhina, mutta muuten lintuja oli yllättävän vähän. Isokirviset näimme taas, mutta ne olivat todella arkoja ja lentoon noustuaan ne laskeutuivat vasta satojen metrien päässä. Merellä lensi valtavan kokoinen muuttohaukka – lie ollut se calidus, muttemme nähneet sitä kovin hyvin. Muuten oli kovin hiljaista, joten palailimme majapaikalle pakkailemaan jo kahdeksaksi.

Aamupalaa odotellessa kävelimme vielä hieman pihapiirissä italianvarpusia kuvaillen ja löysimme vielä langalla hetken turisseen turturikyyhkyn. Aamupalan jälkeen lähdimme ajelemaan kohti pohjoista – päivän retkikohteemme oli Euroopan suurin tulivuori Etna!

Ajoimme taas Catanian ohi, jonka jälkeen kurvasimme pienemmälle tielle kohti Etnaa. Muutaman pienemmän kaupungin ja kylän läpi ajettuamme, alkoi tie nousta vuorelle ja lumihuiput näkyä edessämme. Kymmenen aikaan olimme vihdoin Etnan eteläisellä rinteellä turistikeskuksen parkkipaikalla. Laitettuamme kunnon talvivaatteet päälle, kävimme ensin läheisellä vanhalla kraaterilla, jonka jälkeen ostimme liput koppihissiin, jolla pääsimme turistialueen n.1500 metristä 2200 metrin korkeuteen. Täältä olisi ollut vielä kuljetus ihmeellisillä telaketjubusseilla muutama sata metriä ylemmäs, mutta koska edellinen bussi oli juuri lähtenyt ja meidän lisäksemme paikalla oli vain muutama ihminen, päätimme säästää 60€ ja lähdimme kipuamaan ylemmäs kävellen. Matkalla totesimme monet kerrat, miten nappiin oma talvinen vaatepartemme oli osunut. Muut turistit näyttivät säälittäviltä kesäsandaaleineen ja shortseineen kovassa viimassa.

Kävelimme tietä pitkin ja pian tie kulki käsittämättömän korkeiden lumihankien keskellä – tietä reunusivat noin 4-5 metriä korkea lumiseinät! Kun pääsimme eräässä mutkassa tieltä pois, päätimme jatkaa lumihankea pitkin, mutta aika pian polku johti takaisin tielle. Lopulta pääsimme kohtaan, jossa oli kohtuullisen upeat näkymät kohti Etnan huippuja, joista korkein kohoaa 3329 metriin. Valitettavasti huipuille oli kerääntymässä pilviä, joten totesimme, ettei ylemmäs enää ollut tarvetta kiivetä. Yhden huipun laelta nousi selvästi savua, joten näimme hyvin, mikä kraateri viimeaikoina, edellispäivänkin oli purkautunut. Jopa kävelemämme tien kohdalla maa oli selvästi lämmin ja höyrysi. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ollut niitä päiviä, kun tulivuori olisi taas ollut enempi aktiivinen.

Maisemia vielä hetken ihailtuamme, palailimme hissille ja hissillä saman tien alas parkkipaikalle, jossa olikin jo melkoinen tungos. Pizzantapaisen pikaevään nautittuani, olimme valmiita jatkamaan kohti vuoren pohjoispuolta.

Matkalla pysähtelimme Etnan rinnemetsiköissä, joissa kuulimme muutaman kukkuvan käen, pari laulavaa tiltalttia ja pajulintua, kuusitiaisia, peippoja, pari kangaskiurua ja näimme tervapääskyparvessa pari vaaleakiitäjää. Alempaa rinnemetsistä löytyi etelänpuukiipijä, pari pensassirkkua, tali- ja sinitiaisia, punarintoja sekä rautiainen.

Jatkoimme vanhoja laavavirtoja ja vuoren huippuja väliin ihmetellen ja kuvaillen aina Andrean neuvomaan Quota Mille -nimiseen majapaikkaan asti, josta saimme helposti huoneen ja pääsimme pian jatkamaan reissumme pääprojektin etsintään, kivikkopyyjahtiin!

Etsiskelimme jonkin aikaa oikeaa, Andrean meille neuvomaa, pikkutietä, joka nousisi ylös Etnaa kohti. Lopulta ainakin luulimme löytäneemme oikean tien, joka kuitenkin oli niin huonokuntoinen, että hetken ajettuamme, päätimme jatkaa kävellen. Eikä aikaakaan, kun plokkasin kaksi kivikkopyytä lentämässä vuoren rinnettä alaspain! Onneksi Hannakin ehti nähdä linnut, ennen kuin ne laskeutuivat pensaikkoiseen kivikkoon muutaman sadan metrin päähän meistä. Päätimme lähestyä lintuja, mikä ei kuitenkaan ollut lainkaan niin helppoa kuin luulisi, sillä Sisilia on aivan täynnä aitoja ja meidän ja lintujen väliin osui ainakin viisi erilaista piikkilanka-aitaa. Niinpä palasimme hieman alemmaksi, jossa vältyimme aidoilta, mutta meidän ja lintujen väliin jäi sata metriä laavarakkakivikkoa, joka ei todellakaan ollut helppokulkuista! Lopulta kuitenkin pääsimme pensaikolle, johon linnut olivat mielestämme laskeutuneet ja jäimme odottamaan, josko ne putkahtaisivat jostain näkyviin – komppaaminen tässä maastossa oli aivan mahdotonta.

Jonkin aikaa odoteltuamme, päätimme soittaa atrappia. Olin ottanut mukaani mp3-soittimen, johon olin ehtinyt laittaa ainoastaan yhden linnun ääntä, kivikkopyytä. Soittelin ääntä hetken ja kohta edestämme kuului vastaus! Ja pian ääntä kuului ympäriltämme lähes joka puolelta! Ympärillämme huusi kaksi paria sekä näiden lisäksi ainakin kaksi yksittäistä kivikkopyytä! Soittelimme atrappia ja odottelimme, että joku linnuista tulisi näkyviin, mutta edes lähimmistä linnuista ei näkynyt vilaustakaan, vaikka pystyimme hyvin niiden ääntelystä päättelemään, kuinka ne liikkuivat läheisten pusikoiden takana ja keskellä.

Lopulta vuorten rinteelle alkoi kerääntyä todella uhkaavan näköisiä pilviä ja pian alkoi ukkonen jyristä. Sateen alkaessa olimme onneksi jo ylittäneet rakkakivikot ja palailemassa autolle.

Kämpällä käytyämme suuntasimme läheiseen Randazzon kaupunkiin syömään. Pienen etsiskelyn jälkeen löysimme pizzerian, joka oli juuri seitsemän jälkeen aukeamassa. Kaikki muut ravintolanomistajat taisivat olla Pitkäperjantain vietossa kirkossa tai ihan normaalisti vain avaamassa vasta myöhemmin – paikallisethan syövät vasta myöhään illalla. Ukkosen jyristessä ja sateen piiskatessa paikalliset ampuivat pihalla Pääsiäisen kunniaksi joitain ilotulitteita. Onneksi sade taukosi juuri, kun olimme palailemassa autolle.

Majapaikallemme päästyämme pihalla huuteli taas vaikka kuinka monta kyläpöllöstä ja väliin kuului lehtopöllön naukaisuja. Hanna yritti hetken kuvailla viheltämällä houkuttelemiaan kyläpöllösiä, mutta lopulta painuimme aikaisin nukkumaan, sillä takana oli taas kerran todella pitkä Pitkäperjantai! Ja olipa ollut kerrassaan mukava päivä ja mikä tärkeintä reissumme päätavoite kivikkopyy oli nyt hoidettu ja Euroopan suurin tulivuori nähty!

7.4. Heräsimme taas seitsemän aikaan ja ulkona oli yhä varsin märkää yöllä pitkään jatkuneen vesisateen jäljiltä. Kävimme vielä uudelleen kivikkopyypaikalla, mutta atrappiin vastasi vain kaksi yksittäistä kivikkopyytä. Pian lähdimme ajamaan Etnan ympäri kiertävää tietä kohti Cataniaa. Matkalla metsiköissä kuului jokunen tulipäähippiäinen ja peukaloinen ja tien yli lensi kaksi käpytikkaa.

Cataniassa siirryimme taas moottoritielle, jota ajoimme 210 kilometriä pysähtymättä aina Palermoon saakka. Olimme lopulta Palermossa paljon aiemmin kuin olisimme uskaltaneet kuvitellakaan, mutta näin meillä oli hyvin aikaa tehdä kaikki tarvittavat asiat ennen illaksi suunniteltua seuraavaa reissun kohokohtaa. Niinpä ajoimme suoraan Stadio Renzo Barberalle, jonka pohjoiskaarteesta saimme varaamamme liput illan Palermo – Juventus -jalkapallo-otteluun.

Sitten meillä olikin lähes viisi tuntia aikaa tutustua Palermoon. Onneksi kentällä jo olleet turvamiehet neuvoivat meitä jättämään auton tarpeeksi kauas stadionista, sillä lähikadut olisivat suljetut pelin aikaan ja vielä sen jälkeenkin. Saimme heiltä lisäksi varmistuksen siihen, että Hanna saisi ottaa kameransa peliin mukaan.

Parkkeerattuamme auton kymmenen minuutin kävelymatkan päähän stadionista, kävelimme seuraavat tunnit suuren Palermon kaupungin katuja ristiin rastiin, mutta valtaosa liikkeistä oli näin keskipäivän aikaan kiinni. Kävelimme yhteensä varmaan toistakymmentä kilometriä ja lopulta pitkän etsinnän jälkeen löysimme auki olevan ravintolan, jossa kävimme syömässä. Sitten lähdimmekin hyvissä ajoin palailemaan kohti stadionia. Yllättäen aika moni muukin oli jo pari tuntia ennen pelin alkua kävelemässä kohti stadionia ja perille päästyämme oli yllätys melkoinen, sillä stadionin edustalla oli jo valtava määrä porukkaa jonottamassa sisäänpääsyä. Onneksi portit avautuivat juuri sopivasti ja pääsimme mekin etsimään istumapaikkojamme, jotka löytyivät helposti.

Tunnelma stadionilla oli melkoinen, vaikka joukkueet eivät olleet vielä tulleet edes lämmittelemään. Pari kunnon pommia paukahti katsomossa ja vastakkaisessa nurkassa oleva vieraskatsomo oli jo aivan täpötäynnä Juventuksen kannattajia. Takanamme yläparvella olleet Palermon Ultras eli kiihkeimmät kannattajat pitivät kovaa meteliä ja heiluttivat valtaisia vaaleanpunaisia lippujaan. Emme olleet ainoita ulkomaalaisia vaan tässä kulmakatsomossa oli pieni joukko muitakin pitkänmatkalaisia – jopa yksi suomalaispariskunta. Kova Juventus ja Del Piero -fani oli ollut viisas ja pukeutunut Palermon huiviin, jottei saisi katsomossa turpiinsa.

Kohta pelaajat saapuivat kentälle ja aloittivat lämmittelyn. Samalla kannattajat availivat äänijänteitään toden teolla. Lopulta lämmittely oli ohi ja 10 minuuttia myöhemmin joukkueet palasivat kentälle ja klo 18:30 ottelu alkoi!

Aika pian oli selvää, että Juventus vei peliä ja Palermo vikisi. Pari puolittaista paikkaa sai kotijoukkueen tähtipelaaja Fabrizio Miccoli aikaan, mutta Juventuksen taso oli keskimäärin paljon kovempi. Etenkin vanha kettu Andrea Pirlo jakeli hämmästyttävän varmoja ja ovelia syöttöjä, joista kärkipelaajat Mirko Vučinić ja Fabio Quagliarella pääsivät yrittämään maalintekoa. Lopulta kuitenkaan ensimmäinen erä ei tuottanut vielä kovinkaan ihmeellisiä tapahtumia.

Toinen erä alkoi yhä vain kovemmalla Juven painostuksella ja 56. minuutilla Leonardo Bonucci puski Pirlon antaman kulmapotkun komeasti tolpan kautta maaliin. 69. minuutilla Quagliarella laukaisi komean syöttökombinaation päätteeksi pallon tarkasti kierteellä takanurkkaan ja Juven kannattajat saivat lisää riemuitsemisen aihetta. Tässä vaiheessa osalla Palermon kannattajista keitti hieman yli, kun katsomosta löytyi joku Juventuksen kannattaja, joka ei ollut vierasjoukkueen nelimetrisin aidoin ympäröidyssä sikakarsinassa, mutta onneksi isommilta välikohtauksilta säästyttiin, kiitos valtaisan turvamiesjoukon.

Loppupeli olikin sitten pallottelua, kun Juventus varmisteli voittoa eikä Palermosta ollut takaa-ajoon. Juve-legenda Alessandro Del Pierokin pääsi viimeiseksi 12 minuutiksi kentälle hölkkäilemään. Kun AC Milan joutui tyytymään tasapeliin omassa ottelussaan, tasapelejä runsaasti tahkonnut, mutta vielä ilman ainoatakaan tappiota pelannut Juventus nousi Serie A:n piikkipaikalle!

Ottelun jälkeen lähdimme stadionilta aika nopeasti ja kävelimme ihmismassan mukana, kunnes lopulta käännyimme poikkikadulle, jolla automme oli. Valitettavasti emme päässeet tarpeeksi nopeasti isommille teille, joten seuraavat puoli tuntia jonotimme päästäksemme ulos Palermosta. Lopulta pääsimme moottoritielle, joka sekin oli vielä pitkään yllättävän täynnä kauemmas kaupungista matkanneita jalkapallofaneja. Pikkuhiljaa matkavauhti kasvoi ja päästyämme maksulliselle Messinaan johtavalle moottoritielle, saimme jo ajella normaalia 130 km/h.

Ajoimme tasan 200 kilometriä aina Milazzoon asti, jossa onneksi löysimme helposti hotellillemme. Kello oli jo yksi yöllä, kun pääsimme nukkumaan.

8.4. Pääsiäsissunnuntaina herätyskellot soivat ennen kuutta ja klo 6:20 olimme pihalla, jossa taksi jo odotteli meitä. Ajoimme Milazzon satamaan ja lauttalipputoimistoon, jossa jo muutamat muutkin odottelivat toimiston avautumista. Seitsemältä saapui toimistovirkailija ja pian oli selvää, että kaikki ei ollut kunnossa. Pitkän odottelun jälkeen selvisi, että lautta kulkisi ainoastaan Lipariin, muttei sen pitemmälle. Ja me kun olimme matkaamassa kaukaisimmalle Strombolin saarelle, jossa meidän oli tarkoitus osallistua iltaiselle tulivuoriretkelle, jolla näkisimme noin puolen tunnin välein purkautuvan tulivuoren. Lopulta meille kerrottiin, että merellä oli kova myrsky, joka estäisi koko päivän ja seuraavankin päivän lauttaliikenteen Liparia kauemmaksi. Tätä oli vaikea uskoa, sillä keli oli mitä parhain, mutta ollessamme pettyneinä tilailemassa taksia takaisin hotellillemme, alkoi ensin tuulla todella raivoisasti ja kohta satoi vettä vaakasuoraan – oli todella myrsky!

Hotellille päästyämme olivat siellä jo painavat kukka-asetelmat lentäneet pitkin ja poikin pihamaata. Onneksi saimme saman huoneemme takaisin, joten pian olimme jatkamassa aamu-uniamme.

Parin tunnin unien jälkeen tuuli oli yhä raivoisa mutta sateessa oli jo välillä taukoja. Niinpä päätimme lähteä katsomaan Messinan salmea, vaikka toki tiesimme, ettemme tulisi ainoatakaan muuttavaa petolintua, saati juuri muitakaan lintuja vallitsevassa kelissä näkemään. Silti olisi mukava nähdä tämä yksi Euroopan kuuluisimmista petolintukohteista.

Käytyämme ensin läheisessä Capo di Milazzossa toteamassa, että tuuli oli niin kova, ettei ulos ollut mitään asiaan, jatkoimme kohti Messinaa rantatietä, joka kulki lähes koko ajan eräänlaisessa kaupungin keskustassa. Messinaan päästyämme tarkistimme ensin pari aivan salmen kärjessä sijaitsevaa järveä, joissa ei kuitenkaan näkynyt oikein mitään.

Sitten ajoimmekin ylös vuorille, jossa kävimme tutustumassa pariinkin A Birdwatcher’s Guide to Italy -kirjassa mainittuun staijipaikkaan. Dinnammaren mäki olikin todella komea ja sille autolla kivutessamme näimme sentään muutaman kulorastaan. Alas vuorelta ajellessamme meidät yllätti kunnon raekuuro! Muut paikat eivät olleet niin komeita, mutta saattoi hyvin kuvitella, kuinka komeasti petolintuvirta hyvinä päivinä kulkisi vuoria seuraillen pienen salmen takana siintänyttä Italian saapasta kohti. Päivän ainoat muut retkipinnat olivat virtavästäräkki sekä mustaleppälintu.

Jouduimme lopulta palaamaan Mezzinaan samaa rantatietä pitkin, kun missasimme ilmeisesti sen ainoan motarin liittymän, mutta onneksi taajamissa oli ilmeisesti syvennytty Pääsiäisen viettoon, joten pääsimme Milazzoon ilman pahempia ruuhkia. Illalla kävimme vielä kävelemässä Milazzon keskustassa sekä syömässä ennen kuin palasimme aikaisin nukkumaan.

9.4. Pääsiäismaanantai. Aamiainen saatiin klo 7:30 ja pian lähdimme ajamaan kohti länttä. Moottoritien tiemaksu oli taas 8.10€, mikä ei kyllä ole ihmekään, sillä tällä pätkällä Milazzon ja Palermon välillä laskimme 47 tunnelia ja siltoja oli varmaan ainakin saman verran. Vielä maksullisen motarin päätyttyä oli muutama tunneli, joten yhteensä tällä välillä oli 51 tunnelia! Ja muutama tunneli oli vielä matkamme varrella ennen kuin käännyimme pikkutielle kohti Scopellon pikkukaupungin takana olevaa Lo Zingaroa. Lo Zingaro on suojelualue, jolla sijaitsee Sisilian parhaiksi kehutut vaellusreitit – ja lisäksi se on hyvä lintupaikka.

Parkkeerasimme puolen päivän aikaan yllättävän täydelle parkkipaikalle ja portilla maksoimme 3€:n sisäänpääsymaksun alueelle. Heti portin jälkeen kävelimme tunnelin läpi, jonka edustalla minervanpöllö näyttäytyi saalistuspuuhissa. Porukkaa oli alueella todella paljon, mutta onneksi kaikki muut näyttivät lähtevän helpolle alapolulle, joka kulki lähes tasaisesti rantaa pitkin. Me päätimme lähteä heti opastuskeskuksen nurkalta kiipeämään ylös vuorille.

Tuuli oli edelleen varsin voimakas, mutta onneksi vuoret antoivat suojaa ja kiipeäminen oli oikein mukavaa. Lintuja oli todella vähän, mutta kauniit kukkakedot ja maisemat olivat kuvauksellisia. Kiivettyämme noin puolisen tuntia löysi Hanna ensimmäisen kämmekän ja kohta löysimme useita lajeja kimalaisorhoja. Näitä ihmetellessämme, plokkasin taivaalta vuorikotkan! Kotka sai kyytiä tuulihaukoilta ja laskeutui kohta näkyville vuoren laen pensaaseen.

Jatkettuamme kipuamista tuli meitä vastaan muitakin yläreitille lähteneitä ja kohta pääsimme kävelemään poikittain vuoren rinnettä seuraillen, kun alku oli ollut lähes suoraan ylöspäin kiipeämistä. Muutamilta kosteammilta rinnepaikoilta Hanna löysi lisää uudenlaisia kämmeköitä ja kimalaisorhoja, joten vaikka lintuja oli edelleen todella vähän, niin ainakin kukkien kuvaamiseen keskittynyt Hanna oli todella tyytyväinen. Onneksi kohta alkoi näkyä muutamia lintujakin ja lajisto oli mukavaa: pari vuorisirkkua, kolme kalliovarpusta sekä pari pikkupensaskerttua mukavimpina.

Lähes kolme tuntia vuoren rinteitä ylös ja alas kivuttuamme, laskeutui polku vihdoin tasaiseksi tampatulle alapolulle ja lähdimme takaisin kohti autoa. Alhaalla ei lintuja tai mielenkiintoisia kasveja näkynyt juuri lainkaan, tuttuja vihreitä liskoja ja yksi skinkki sentään. Parissa tunnissa olimme takaisin parkkipaikalla. Olipa ollut mukava kävellä oikein kunnolla, sillä tällä lomalla oli stressaavaa autolla ajoa takana jo aivan riittämiin.

Kuuden aikoihin lähdimme ajamaan kohti Trapania. Päätimme ajaa pienempiä teitä, jotta näkisimme vielä hieman uusia saaren länsiosan maisemia. Lopulta päätimme ottaa suunnan samalle majapaikalle Tradanislaan, jolla olimme ensimmäisen yön majoittuneet.

Saimme onneksi majapaikalta pienen mökkihuoneiston ja lopulta päätimme pakkailla ja ottaa loppuillan rennosti. Jo yhdeksän aikaan painuimme nukkumaan kyläpöllösten taas kerran aloitellessa kuukutteluaan pihapuissa.

10.4. Viimeinen retkipäivä. Heräsimme taas seiskalta ja aamiainen oli taas jo valmiina odottamassa. Päätimme vielä lähteä kohti uusia lintupaikkoja ja ajoimme rantaa seuraillen Marsalan ja Mazara del Vallon läpi kohti pientä Granitolan kylää. Yllättäen kartassa näkyneet, mutta lintupaikkaoppaista puuttuneet pikkujärvet osoittautuivat erinomaisiksi lintukohteiksi! Suurimmalla Lago della Priolalla sekä sen viereisellä pikkulutakolla, näimme runsaasti vesilintuja: ruskosotkia, punasotkan, mustakaulauikun, heinätaveja, harmaasorsia ym. Mukavimpia olivat kuitenkin kymmenkunta sulttaanikanaa. Myös sirittäjä näkyi retkipinnaksi. Läheiset pikkulutakot eivät olleet niin hyviä, mutta etelänsatakielet lauloivat mukavasti.

Päästyämme rannassa sijaitsevaan Granitolaan lähdimme etsimään tietä kohti Campobello di Mazaraa. Yritettyämme ensin paria surkeaa hiekkatietä, päätimme pysyä ns. päätiellä ja näin löysimmekin etsimämme viitan Cavo di Cusan argeologisille kaivauksille. Tänne ei siis pitänyt kirjamme mukaan kääntyä vaan palasimme edelliseen risteykseen, jossa oli kyltti Cave del Capitello. Tätä jatkoimme 500m ja sieltä löysimme Pantano Leonen pienen lutakon, jolla pitäisi pesiä marmorisorsia. Pitkäjalkoja ja muita kahlaajia oli jonkin verran, mutta marmorisorsat eivät vielä olleet palanneet talvehtimisalueiltaan Afrikasta. Mutta löysimmepähän paikan, vaikka kirjamme opasteet olivat todella surkeat.

Meillä oli vielä hieman retkeilyaikaa jäljellä, joten palailimme samaa reittiä Trapanin lentokentän lähistölle Marsalan laguunille. Tarkistimme ensimmäisenä päivänämme parhaiksi toteamamme altaat ja kahlaajia oli taas mukavasti. Pitkälti lajisto oli samaa kuin lähes viikkoa aiemminkin, mutta uutena lajina näimme parven kuovisirrejä. Isolta altaalta löytyi vielä flamingojen ja haikaroiden ohella reissun viimeisiksi pinnoiksi kaksi pikkutiiraa sekä hietatiira.

Lopulta pakkailimme rannassa matkatavaramme huolellisesti valmiiksi ja ajoimme läheiselle lentokentälle, jossa palautimme Fiat Pandamme, jonka mittariin oli kertynyt reilut 1800 km lisää meidän ajoiltamme.

Parin tunnin odottelun jälkeen koneemme lähti ajallaan klo 15:15 kohti Tamperetta, jonne laskeuduimme neljän tunnin väsyneen lennon jälkeen Suomen aikaa klo 20:15 kiitoradalta lentokonetta säikähtäneen ketun ravatessa kuin viimeistä päivää konetta pakoon lumiselle aukealle.

Meillä oli vielä edessä pitkä neljän tunnin ajo kotiin Parikkalaan, mutta lopulta olimme yhden jälkeen kotona ja muutaman tunnin unien jälkeen oli edessä paluu arkeen.

J.A.

Korsika ja Sardinia 4.-14.8. 2005

Korsika ja Sardinia 4.-14.8. 2005

Esipuheen tapainen

Työntäyteisen kesän jälkeen vihdoin koitti se aika, että kiireet helpottivat ja loma alkoi. Olimme jo pitkään suunnitelleet loppukesäksi lintureissua Azerbaitsaniin, mutta keväällä alkoi tuntua siltä, että siellä päässä meitä ei haluta tekemään maan lintupaikkoja tunnetuksi. Kontaktimme pyrivät vain rahastamaan kaiken saatavan pois heti. Niinpä varsin kiireisellä aikataululla suunnittelimme helpommaksi retkikohteeksi Korsikan ja Sardinian, joista ensin mainitussa olisi muutama endeemi laji elikseksi noudettavissa. Niinpä olin kaivanut internetistä kaiken löytyvän tiedon Korsikalla retkeilystä sekä ottanut sähköpostitse yhteyttä useisiin saarella retkeilleisiin lintuharrastajiin. Kun saaren lintutietous alkoi olla hanskassa, Hanna varasi meille halvimmat mahdolliset lentoliput, mikä tarkoitti sitä, että matkaisimme Korsikalle Sardinian kautta. Niinpä hain tietoutta myös Sardinialla retkeilystä, jotta sielläkin saattaisimme retkeillä edes jonkin verran.

Jo retkeä suunniteltaessa olimme tietoisia siitä, että aikataulumme on tiukka, sillä Hannalla ei ollut tietoa, alkaisivatko hänellä työt jo elokuun puolivälissä. Tiukaksi suunniteltu sopi hyvin myös ”Potulle” (Miika Suojarinne), joka jo hyvissä ajoin pyydettiin, ja suostui reissukaveriksemme.

Selviydyttyämme kunnialla Utsjoelle ja Varangille suuntautuneesta Suomen Luonnonsuojeluliiton kurssiretkestä, meille jäi vain pari päivää aikaa järjestellä kaikki valmiiksi lintulomaamme varten. Ihme kyllä onnistuimme järjestämään kaiken valmiiksi, ja 4.8. torstaiaamukymmeneltä lähdimme Hannan kanssa autolla Parikkalasta kohti Mikkeliä, josta nappasimme Potun kyytiin hieman puolen päivän jälkeen.

Ei taaskaan helpoimman kautta matkustamista

Koska meillä ei ollut kiirettä Tampereelle Ryan Airin lennollemme, retkeilimme matkan varrella paikoissa, joissa emme Hannan kanssa ennen olleet käyneet. Kangasniemen Pukkiselän ja Joutsan Keskisenlammen lintutornit eivät kuitenkaan kovin ihmeellisiä lajeja tuottaneet. Homma eteni ja illalla kävimme pikaisesti Tampereen Tarastejärvellä ihmettelemässä lokkejakin, mutta aroharmaalokkia emme kyenneet valtaisasta lokkimassasta määrittämään. Tampereen-Pirkkalan lentokentälle saavuimme hyvissä ajoin ennen kuin lentomme kohti Lontoon Stanstediä lähti klo 22.35.

23.30 laskeuduimme Stanstedille, jossa levitimme telttapatjamme odotusaulan lattialle ja nukuimme sen minkä hälinässä kykenimme, ennen kuin lentomme Sardinian Alcheroon lähti klo 6.25. Ehdimmepä lentoa odotellessa nähdä muutaman Englanti-eliksenkin, mm. yarrellii-västäräkin sekä nokivariksen.

Pitkän matkapäivän päätteksi vihdoin Korsikalle

9.40 laskeuduimme vihdoin Sardiniaan Alcheron lentokentälle, jossa muodollisuuksista selvittyämme selvitimme loistavasta informaatiopisteestä, kuinka pääsisimme mahdollisimman nopeasti Sardinian pohjoiskärjessä sijaitsevaan Santa Teresa de Galluran kaupunkiin, josta tiesimme lauttojen lähtevän Korsikan eteläkärjen Bonifacioon.

Kohta istuimmekin linja-autossa, joka kuljetti meitä rantareittiä kohti satamakaupunkia. Pinnalistan raapustus oli tietysti alkanut heti, kun lentokoneen renkaat olivat osuneet kiitoradalle. Joka paikan varisten, (italian)varpusten, tiklien, turkinkyyhkyjen ja etelänharmaalokkien lisäksi listalle saatiin, tarkkoina kun olimme, harvinaisempiakin lajeja, mm. ruostepääsky, pikkutuulihaukka, välimerenhaukka sekä badius-punapäälepinkäinen.

Iltapäivällä linja-automme parkkeerasi vihdoin päätepysäkilleen Santa Teresalla, ja me kävelimme, mustakottaraisia ensin hetken katseltuamme, kantamuksinemme satamaan hankkimaan lippuja seuraavaan lauttaan, joka lähti vain tunnin odotuksen jälkeen.

Tunnin lauttamatkalla staijasimme tietysti ahkerasti ja emme aivan turhaan, sillä jokunen 25 keltanokkaliitäjästä eksyi aika lähietäisyydellekin.

Korsikan Bonifaciossa meitä eivät enää auttaneet oppimamme muutamat italiankieliset fraasit vaan nyt piti alkaa opetella ranskaa. Evästettyämme pikaisesti satamakahvilassa suuntasimme taas kävellen kaupunkiin, jossa hetimiten autovuokraamoon, josta olimme vuokranneet auton netin välityksellä. Ainoa ongelma oli, että olimme varanneet auton vasta seuraavaksi aamuksi, sillä Suomessa emme voineet olla ollenkaan varmoja siitä, ehtisimmekö näin pian Korsikalle. Vuokraamossa ei oltu lainkaan yhteystyökykyisiä (kuulemma muutenkin yleistä Korsikalla), joten tyydyimme talsimaan lähimmälle leirintäpaikalle teltan pystytykseen – paikalliset hotellit kun olivat poikkeuksetta todella kalliita.

Illalla kävelimme tutustumaan upeaksi osoittautuneeseen Bonifacion kaupunkiin, jonka mäen päällä linnoituksen suojassa sijainnut vanha kaupunki paljastui todella vilkkaaksi. Lintujakin tietysti näkyi – kalliopääskyjä, alppi- ja vaaleakiitäjiä, sekä monia lajeja, joista paikallinen alalaji erosi enemmän tai vähemmän meikäläisestä kuten harmaasieppo, sinitiainen, mustarastas ja mustapääkerttu. Illalla söimme vanhassa kaupungissa paikallisen menun, jonka ruokien sisältö ei meille oikein paljastunut, mutta ainakin annokset olivat miehekkäitä ja Hannakin selvisi ruoastaan hengissä, vaikka lähes kaikelle allerginen onkin.

Retkeily alkaa – hyvin

6.8. heräsimme aamuseitsemältä pyrstötiaisten ääntelyyn ja peukaloisen lauluun ja kahdeksalta autovuokraamon auetessa olimme jo oven takana odottamassa. Komeaa Renault Meganeamme tutkaillessamme pointsasimme samettipääkertun ja rusorintakertun reissupinnalistalle ja kohta matkasimme kohti sisämaata innokkaina – oli jo aikakin päästä kunnolla retkelle!

Alkuun pysähtelimme varsin tiuhaan retkipinnojen takia, joista valtaosa oli potulle eliksiä. Vuoristojen lähestyessä oli listalla uusina lajeina mm. pensassirkkua, isohaarahaukkaa, hiiri- ja varpushaukkaa, korppia jne.

Tarkoituksenamme oli ehtiä iltapäiväretkelle saaren keskiosissa sijaitsevaan Restonican laaksoon. Matkan varrelle oli kuitenkin suunniteltu muutamia tärkeitä pysähdyksiä netistä kaivamieni nuottien pohjalta. Lopulta emme kuitenkaan olleet nuoteista riippuvaisia. Ajettuamme tarpeeksi vuoristoisille seuduille meille selvisi yksi reissumme tärkeimmistä arvoituksista, millainen puu on korsikanmänty. Kun viimein löysimme tätä odottamaamme kookkaampaa puuta, pysähdyimme Col del Sorbassa heti ensimmäiseen hyvältä näyttäneeseen paikkaan löytääksemme ensimmäisen endeemin, korsikannakkelin. Uskomatonta tuuriako, vai onko nakkeli sitten oletettua yleisempi, mutta me löysimme heti nakkelipariskunnan atrapin suosiollisella avustuksella.

Tyytyväisinä tarkkailimme pitkään näitä paria nakkelia, jotka liikkuivat pääasiassa korsikanmäntyjen latvuksissa piilotellen. Hannan onnistui saada joitakin kuvia linnuista, meidän potun kanssa todettua digiskouppaamisen näiden otusten osalta mahdottomaksi.

Seuraavan pysäyksen teimme löydettyämme biotooppia, joka mielestämme vastasi englanninkielisissä retkiraporteissa kuvattua maquishia. Tällaisessa alle metrin korkuisessa rinnepensaikossa piti asustaman seuraava endeemi, sardiniankerttu. Niinpä kaivoimme taas atrappivehkeet esiin ja aloimme soittaa tämän ääntelyä. Hetken ehdimme ihmetellä paikallisen alalajin puukiipijöitä, kunnes kuulimme korkealta rinteen pensaista samanlaisen kertun kutsuäänen, jollaista olimme nauhalta soittaneet. Löysimme pian tämän nuoren sardiniankertun ja saimme sen myös hyvin kuvatuksi. Kaksi kolmesta endeemistä oli siis jo löytynyt, vaikka retki oli tuskin alkanut!

Muutamaa kilometriä myöhemmin yritimme löytää lisää sardiniankerttuja perinteiseltä paikalta Vizzoniasta, mutta kun lintuja ei helposti löytynyt, päätimme jatkaa kohti Restonicaa.

Restonica-laaksossa

Restonica-laakson tie oli jotain aivan käsittämätöntä! Vaikka itsekin olen ajanut monenlaisia teitä aikaisemmilla reissuillamme, voin suoraan sanoa, että onneksi Potu oli kuskina, sillä itse en olisi uskaltanut tätä aivan käsittämättömän kapeaa tietä ajaa. Vastaantulijoitakin oli aivan järjettömästi ja osa näistä oli tyypillisiä Korsikanrallaajia. Joku hullu tuli kapeassa, juuri ja juuri yhden auton levyisessä mutkassa meidän puolellamme meitä vastaan eikä kolari ollut kaukana. Potu kuitenkin hallitsi auton lisäksi hermonsa ja pitkän ja äärimmäisen mutkikkaan ja hitaan ajon jälkeen olimme Restonica-laakson päässä.

Laaksossa päätimme lähteä kiipeämään retkeilyreittiä pitkin ylemmäs vuorille, ja vaikka alkuun näytti siltä, ettei laaksossa ollut lintuja lainkaan, pikkuhiljaa illan saapuessa ja ihmisten vähetessä alkoi lintujakin löytyä. Ensimmäinen kunnon havainto olikin sitten järisyttävä, kun plokkasin kaukaa vuorten rinteiden päältä vanhan partakorppikotkan! Ehdimme alkuun nähdä lintua korkeintaan kaksi sekuntia, kun se liisi vuoren huipun taakse. Onneksemme muutaman sekunnin kuluttua kotka tuli taas esiin juuri odottamastamme kohdasta vuoren huipun toiselta puolen, mutta jostain syystä lintu näytti muuttuneen… Lintu olikin nuori maakotka! Mitä #€£>€{{|:ä! Onneksi Hanna päästi meidät hädästä sanoen: ”Se partakorppis tuli takaisin samalta puolelta, mihin se katosi ja liitää nyt tuolla”. Ja siellähän tämä Euroopan komein lintu liiti laakson yllä kohti toisen puolen vuoria. Ehdimme katsoa linnun liitoa pitkään ennen kuin se katosi tällä kertaa pysyvästi vuorten taakse.

Hetkeä myöhemmin löysimme vuorten huippuja kierteleviä alppinaakkoja ja täytyy myöntää, että elis ei lämmittänyt aivan yhtä paljon kuin elämän toinen partakorppikotka. Lopulta alppinaakkoja näkyi noin sata ja havikseen kirjautuivat myös pari vuorikirvistä, virtavästäräkki, toinenkin maakotka sekä parkkipaikalle palattuamme ylitsemme lentänyt vuorikotka. Tämä hieman lämmittelyvuorikiipeilyksi suunnittelemamme reissu oli osoittautunut paljon paremmaksi kuin olimme uskaltaneet odottaa.

Illan pimeydessä oli mukava ajella Restonican tie takaisin, kun liikennettä ei enää ollut lainkaan. Cortessa kävimme syömässä erinomaisen aterian, jota nauttiessamme näimme useita kehrääjiä pörräämässä keskustan kirkon tornin valoissa perhosia ja muita hyönteisiä metsästäen.

Myöhään yöllä ajoimme vielä Haut Ascon laaksotien, joka ei ollut aivan niin kapea kuin Restonican, päähän saakka. Matkalla näimme tieltä lentoon pompanneen viiriäisen sekä todella hauskan kyläpöllösperheen. Lopulta päädyimme nukkumaan hotellin parkkipaikalle taivaan alle makuupusseihimme kääriytyneinä, sillä leirintäalueelta ei pilkkopimeässä löytynyt vapaita telttapaikkoja. Viileässä ja tuulisessa kelissä saimme kuitenkin nukutuksi – toiset enemmän – eräs vähemmän. No, valveilla saattoi kuunnella kolmen kyläpöllösen huutelua.

Vuoristopäivä

7.8. Kömmimme kosteuden kastelemista makuupusseistamme auringon noustessa ja istuttuamme hetken lämmittelemässä lämpimässä autossa, olimme valmiit lähtemään vuoren valloitukseen. Päätimme kiivetä eri reitin kuin mitä suurin osa paikalla aiemmin käyneistä lintuharrastajista. Totta kai halusimme päästä kiipeämään myös niin ylös kuin mahdollista. Niinpä lähdimme kulkemaan hotellin takaa kaikkein jyrkimmin ylös lähtenyttä polkua.

Heti kivuttuamme korsikanmännikköön kuulimme runsaasti kuusitiaisia sekä joitakin hippiäisiä. Virtavästäräkki lensi ylitsemme ja ylhäällä vuorten huippuja kierteli pari suurta alppinaakkaparvea. Toistakymmentä minuuttia kiivettyämme näimme vilauksen pienestä linnusta erään männyn latvuksessa; nopeasti kiikarit silmille ja siinä oli taas korsikannakkeli. Tällä kertaa lintu ei reagoinut atrappiimme millään lailla, mutta aikamme sitä seurailtuamme huomasimme, että lintuja oli enemmänkin. Perheellinen korsikannakkeleita kolusi mäntyjen oksien tiheimmissä kohdissa kieppuen mitä ihmeellisimmissä asennoissa. Kuvattavaksi nämä veijarit eivät oikein nytkään suostuneet.

Jatkettuamme kiipeämistä, joka alkoi osoittautua todella rankaksi, linnut vähenivät mutta tiesimme, että milloin tahansa saattaisi löytyä jotain kovia vuoristolajeja. Maasto muuttui todella karuksi ja kohta emme havainneet enää muita lintuja kuin alppinaakkoja, joita alkoi väliin laskeutua lähellemmekin. Yhden vilauksen näimme mahdollisesta kalliovarpusesta, mutta valitettavasti tämä lintu näkyi aivan liian kaukaa.

Kiivettyämme noin neljä tuntia ylöspäin, Hanna tunsi pientä kipua polvessaan ja päätti, ettei uskalla nousta enää ylemmäksi, jotta alastulossa ei tulisi suurempia ongelmia. Hetken mietittyämme päätimme Potun kanssa jatkaa vielä huipulle, sillä matkaa ei enää näyttänyt olevan kuin noin tunniksi. Vain hetken lisää noustuamme näimme naaraskivikkorastaan, ja noin tunnin kuluttua valloitimmekin noin 2000 metrin korkeudessa olleen huipun ja istahdimme pitämään lyhyttä lepotaukoa. Juuri tällöin kuulin hemppomaista ääntä ja ohitsemme lensi kolmen korsikanhempon parvi, joka laskeutui tuulen puoleisen rinteen lyhyeen pusikkoon. Näimme linnut vielä toistamiseen lyhyesti lennossa, mutta pensaikosta emme lintuja enää löytäneet.

Alas laskeuduimme häkellyttävän nopeasti, joten Hanna, joka oli havainnut parkkipaikalla ensimmäiset pikkukäpylinnut, ei joutunut kauan meitä odottelemaan. Pian ajelimmekin taas kapeaa tietä kohti Ponte Lecciaa.

Ohitimme Ponte Leccian, jossa emme päässeet siestan takia edes täydentämään huventunutta juomavarantoamme ja jatkoimme kohti saaren länsireunaa ja Bastian lähellä sijaitsevaa Etang de Bigulgian laguunia. Ja laguunin lähestyessä pääsimmekin lisäämään runsaasti rehevämmän maaston lintuja reissupinnalistallemme.

Bigulgialla kellui sadoittain nokikanoja ja silkkiuikkuja, runsaasti pikku-uikkuja, muutamat harmaa-, silkki- ja lehmähaikarat kalastelivat rannoilla ja löytyipä pari ruskohaikaraakin. Heinäkertut ja silkkikerttuset piipittivät rantakasvustossa ja myös badius-punapäälepinkäinen, pari meriharakkaa, mustatiiraa ja pikkulokki havaittiin ennen kuin nestehukka ja väsymys ajoivat meidät kaupan kautta läheiselle leirintäalueelle majoittumaan.

Leirintäpaikalla telttaa pystyttäessämme ylitsemme lensi välimerenhaukka ja männikössä äänteli jokunen pikkukäpylintu peippojen, mustapääkerttujen, tali- ja sinitiaisten, mustarastaiden ja turkinkyyhkyjen lisäksi.

Capo Corse

8.8. olimme päättäneet herätä aikaisin mutta aamulla satoi varsin rankasti, joten saimme nukkua hieman pitempään. Onneksi sade loppui hyvissä ajoin, joten pian suuntasimme vielä uudemman kerran Bigulgian parhaille paikoille. Aamutuimaan uusia lajeja oli odotettavissakin, mutta tarjonta oli jopa parempaa kuin odotimme: välimerenlokki, mustanmerenlokki, maakotka, kuningaskalastaja, kuusi mustakaulauikkua, ruskosuohaukka, rytikerttuset lauloivat ja läheiseltä viljelyalueelta ja sen ojista löytyi vielä välimerenhaukka, mehiläissyöjiä, harjalintuja, liejukanoja, turturikyyhkyjä sekä kaksi huudellutta viiriäistä.

Hyvissä ajoin pääsimme jatkamaan matkaamme kohti Korsikan pohjoisinta “nyppylää” Capo Corsea. Potu, joka oli jo tottunut mutkikkaisiin teihin, kuskasi meidät nyppylän itäreunaa kiertäen aivan koillisimpaan kolkkaan kohti Macinaggiota. Matkalla pysähtelimme ihastelemaan maisemia ja tietysti havaitsimme lintujakin: sinirastaspoikue lenteli erään jyrkänteen seinustalla ja samettipää- ja rusorintakerttuja tuntui olevan joka paikassa.

Viimein pääsimme Macinaggioon, joka osoittautui sekin (kuten kaikki muutkin rantapaikat) rantaturistikohteeksi. Me vähät välitimme puolialastomista nahan käristäjistä vaan nappasimme optiikan kantoon ja lähdimme rantapusikkoa seuraillen kävelemään kohti saaren koillisinta nurkkaa.

Tiesimme, että alueella oli hyvää pensaikkoa sardinian- ja ruskokertuille mutta alkuun löysimme vain samettipää- ja rusorintakerttuja. Pian löytyi ensimmäinen lähes täydessä sulkasadossa ollut sardiniankerttu ja kohta myös ensimmäinen ruskokerttu. Korkeammasta pusikosta molempien ääniä kuului lisääkin, mutta tästä yli metrisestä tiheästä kasvustosta lintujen löytäminen oli mahdotonta.

Kierrettyämme rantaa pitkin parin helteisen tunnin ajan olimme havainneet myös karimetsoja, välimerenlokin, keltanokkaliitäjän, neljä nummikirvistä, pikkulepinkäisen sekä useita kerttuja.

Iltapäivällä päätimme ajaa takaisin Haut Ascoa kohti, sillä meidän piti päästä vielä vuoristoon. Vuoristoista ei suomalainen koskaan saa tarpeeksi, ja olihan meidän löydettävä korsikanhemppo Hannallekin elikseksi.

Capo Corsen länsireunaa pääsi varsin nopeasti kohti Bastiaa, ja näimme matkalla pari kallion kielekkeitä seuraillutta suulaa. Ohitimme Bastian kiertoteitse ja jatkoimme Bigulgian laguunin ohitettuamme kohti sisämaata. Syötyämme Ponte Lecciassa jatkoimme taas Ascon laaksotietä. Tällä kertaa emme tehneet samaa virhettä kuin viimeksi vaan päätimme jäädä jo ensimmäiselle leirintäpaikalle, joka tuli vastaan noin kolmasosamatkan laaksotietä ajettuamme Moltifaossa.

Toinen vuoristopäivä

9.8. Aamulla heräsimme varhain, joten pääsimme ajamaan Haut Ascoon ennen kuin muut turistit olivat tukkimassa kapeaa tietä. Potun saatua aamukahvit ja –sauhut olimme valmiit lähtemään taas vuoristoon. Päätimme lähteä helpommalle reitille kiipeämään vanhaa laskettelurinnettä ylöspäin. Heti alkumatkasta lensi ylitsemme seitsemän korsikanhempon parvi, joten tavoitteemme oli nyt täyttynyt täydellisesti – kaikki olivat nähneet kaikki endeemit lajit!

Jatkoimme kiipeämistä muutaman tunnin todella hyvässä kerttupuselikossa, josta löytyikin sardinian-, rusko- ja samettipääkerttuja, mustapäätaskuja, punarintoja ja peukaloisia. Männikössä piipittivät taas kuusitiaiset, ylitsemme lensi pari pikkukäpylintua ja vuorten lailla parveili taas lukuisia alppinaakkoja.

Kiivettyämme ränsistyneiden hissien päätepisteeseen ympärillämme kohosivat täydellisen näköiset kalliokiipijäkielekkeet. Viheltelimme ja tuijottelimme kielekkeitä mutta ainoastaan Potu kuuli kerran mahdollisen vastauksen vihellyksiini. Korsikanhemppojen ääntä kuului useaan otteeseen kaikkein korkeimmalla sijaitsevista pensaikoista, mutta emme löytäneet muita lintuja näkyville kuin muutaman kivitaskun ja mustaleppälintupoikueen. Palattuamme takaisin parkkipaikalle kuulimme vielä korsikannakkelin piiskuttavan rinteen korsikanmännikössä.

Olimme puhelimitse olleet reissun aikana yhteydessä vanhaan ystäväämme Mike Schaadiin, sveitsiläiseen rengastajaan, johon olimme tutustuneet Eilatissa ollessamme. Hän oli tyttöystävänsä Lean kanssa myös Korsikalla, ja olimme sopineet tapaavamme heidät illalla aivan toisella puolella saarta Proprianossa, jossa he majoittuivat leirintäalueella.

Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme kokeilla olisiko saaren länsireunan tie nopea, sillä muut tiet olivat olleet mutkikkaita ja täten todella hitaampia. Niinpä ajoimme yhtä kyytiä rantaa pitkin alas aina Etang d’ Urbinolle. Urbinon laguunilla retkeilimme pikaisesti havaiten mustanmerenlokin, muutamia meikäläisiä kahlaajia, kalatiiran jne. ennen kuin jatkoimme rantaa seuraten kohti saaren eteläosaa.

Ajaessamme huomasimme, ettemme millään ehtisi sovitusti iltakahdeksaksi Proprianoon. Soitettuamme Mikelle saimme selville myös, ettei meitä päästettäisi lainkaan leirintäalueelle, sillä heillä ei ollut vettä riittävästi edes nykyisille majoittujille. Korsikalaiseen tapaan meitä ei siis päästettäisi edes käymään leirintäalueella, vaikka Mike oli kovasti yrittänyt tehdä kaikkensa.

Niinpä Proprianoon päästyämme kävimme ensin majoittautumassa toiselle leirintäalueelle ja syömässä ravintolassa ennen kuin ilta yhdentoista aikaan tapasimme Miken ja Lean heidän leirintäalueensa ulkopuolella. Muutaman tunnin vaihdoimme kuulumisia ja kerroimme Mikelle lintunuotteja läheisellä rannalla ennen kuin kaikki olimme liian väsyneitä jatkaaksemme. Meilläkin oli seuraavana päivänä tiedossa taas rankka matkapäivä siirtymisineen taas Sardinian puolelle. Kyläpöllösen huudellessa hyvästelimme Miken ja Lean ja ajoimme leirintäalueellemme väsyneinä mutta tyytyväisinä. Kaikki mikä Korsikalla oli pitänyt tehdä, oli nyt tehty!

Sardiniaan

10.8. Aamulla ajelimme hyvissä ajoin Bonifacioon, joka oli nyt entistäkin ruuhkaisempi. Palautimme auton vuokraamoon ja talsimme taas kantamuksinemme satamaan odottelemaan lauttaa.

Olimme suunnitelleet lähtevämme klo 14.30 lautalla, mutta nyt ehdimmekin jo klo 12.00 lauttaan. Lautalla staijasimme taas kunniakkaasti koko matkan, ja vaikka nyt keltanokkaliitäjiä oli huomattavasti vähemmän, osui nyt silmiimme myös kaksi idänpikkuliitäjää.

Sardinian Santa Teresassa klo 16.00 lähtevä bussimme oli jo linja-autoasemalla odottamassa, joten saatoimme jättää kantamuksemme autoon ja lähteä tutustumaan kaupunkiin. Kävimme paikallisessa meriruokaravintolassa syömässä, ja täytyy sanoa että mustekala-katkarapu-simpukkapasta oli oikein maittavaa.

Minä ja Hanna nukuimme koko bussimatkan Algheron lentokentälle, kun Potu jaksoi tuijottaa ikkunasta nähden taas pari välimerenhaukkaa samassa paikassa kuin tulomatkalla.

Algheron lentokentällä painelimme saman tien autovuokraamoon ja vuokrasimme kahdeksi päiväksi suurehkon Ford Mondeon ja ajoimme (nyt olin vuorostani minä kuskina) läheiseen Fertilian kylään hommaamaan telttapaikkaa laguunin rannalla sijaitsevalta leirintäalueelta.

Leirintäalueelle saavuttuamme kaunis neitokainen selvitti meille italiaksi, josta emme juuri ymmärtäneet mitään kuin arvaamalla, leirintäalueen käytännöt ja samalla selvitimme häneltä tärkeimmän eli sen, että aivan järkyttävää meteliä puiden latvuksissa pitävät kaskaat hiljenisivät yöksi. Mittasin kännykkäni desibelimittarilla telttamme suuaukolta 81 desibelin edestä kaskaiden tahdikasta säksätystä.

Iltapimeässä vielä tyhjentelimme muistikortteja ja totesimme, ettei akkujen lataaminen onnistunut, sillä taas töpselit olivat uudenlaisia. Kehrääjä kävi pyörähtämässä telttapaikkamme päällä, kun olimme lähdössä leirintäpaikan ravintolaan pizzalle. Onneksi kaskaat hiljenivät auringon laskettua ja saatoimme taas nukkua perinteiset kuuden – seitsemän tunnin yöunet raskaan päivän päätteeksi.

Lähiseuturetkeilyä

11.8. Aamuvarhain suuntasimme autolla parin kymmenen kilometrin päässä sijainneelle Capo Caccian niemelle, josta löysimme helposti etsimämme eli kalliopyitä. Koska olimme aamun ensimmäinen auto matkalla niemeen, näitä hauskan näköisiä kanalintuja juoksenteli pari parvea tieltä kivikkoon autoamme pakoon.

Niemeen ajettuamme totesimme hienoimmat paikat sotilasalueeksi, joten jouduimme sumuisessa ja synkeässä kelissä katselemaan maisemia kakkosluokan paikoilta. Muuttohaukkaperhe rähisi ja esitti taitolentoa yläpuolellamme. Kerttuja rätisi pensaikossa, peukaloinen lauloi ja kalliopääskyt vilahtelivat vieritsemme.

Me jatkoimme pikkumatkan pohjoiseen Baratz-järvelle, jonka tiesimme olevan makea järvi ja siksi hyvä vesilintupaikka. Järven rantaa lähestyessämme kuulimme jo noki- ja liejukanojen sekä pikku-uikkujen jatkuvaa ääntelyä, ja järvi olikin sakeana vesilinnuista. Järveltä löytyi myös mm. viisi pitkäjalkaa, pari harmaahaikaraa, viisi punasotkaa, kaksi naaras punapäänarskua ja ylitsemme viiletti tumman muodon välimerenhaukka.

Seuraava retkikohteemme olivat Stintinon pienet suola-altaat saaren luoteisnurkassa. Odotettavissa olleiden kaitanokkalokkien ja mustajalkatyllien lisäksi juuri muuta ei kuitenkaan löytynyt.

Koskapa aamun retkikohteet oli paljon nopeammin koluttu kuin olimme ounastelleet, päätimme ajella pikkuteitä väliin erilaisilla biotoopeilla pysähdellen takaisin kohti Fertiliaa. Törmäsimme erääseen kaatopaikkaankin, josta napsahti selkälokki reidariksi. Viljelysalueilta löytyi myös mukavasti lintuja: keltahemppoja, mustapäätaskuja, heinäkerttu, ruskosuohaukka, mehiläissyöjiä ja vasta nyt retken ensimmäiset harmaasirkut.

Palattuamme Fertiliaan kolusimme läheisen laguunin, jolta löysimme pari pikkutiiraa, riuttatiiran, kuningaskalastajan sekä muutamia kahlaajia. Illalla olimme todella väsyneitä ja päätimme ottaa rennosti, jotta jaksaisimme vielä revittää seuraavan, viimeisen retkipäivän.

Viimeinen retkipäivä

12.8. Viimeisen retkipäivän aloitimme varhain ja ajoimme ennen kuin muuta liikennettä oli lainkaan Algheron kaupungin läpi kohti etelää. Muutaman kymmentä kilometriä rannikkotietä ajettuamme kohosivat edessämme Bosan kukkulat, joilla emme kuitenkaan olleet vielä suunnitelleet pysähtyvämme. Auton editse juosseet kalliopyyparvet saivat meidät kuitenkin toisiin aatoksiin ja kohta kiikaroimmekin Bosan huipuilla kaarrelleita hanhikorppikotkia peukaloisten ja kerttujen rätistessä pensaikoissa.

Jatkoimme kuitenkin pian kohti sisämaata ja Ottanaa, jossa tiesimme olevan pikkutrappeja. Trapit eivät meitä niin kovasti kiinnostaneet, sillä olimmehan kaikki bonganneet pikkutrapin Kiteeltäkin, mutta trappibiotoopissahan on aina paljon muitakin lintuja.

Löysimme monien monimutkaisten risteyssekoilujen jälkeen Ottanaan, mutta trappeja emme löytäneet. Sen sijaan badius-punapäälepinkäisiä oli kymmeniä, kerttuja rätisi runsaasti, heinäkertut piipittivät ja osuipa putkeeni hetkeksi pikkupensaskerttukin. Läheisiltä vihreämmiltä alueilta löytyi harjalintuja, mustapäätaskuja ja mehiläissyöjiä, mutta pian päätimme lähteä paluumatkalle Bosaan, josko onnistuisimme kuvaamaan korppikotkia.

Ajoimme kohti Bosaa pikkuteitä ja sattumalta törmäsimme, keskellä ei mitään, kukkulaan, jolla oli haaskapaikka hanhikorppikotkille. Hanna saikin oikein hyviä kuvia yllämme kaarrelleista linnuista meidän Potun kanssa sohiessa lintuja kohti binoskopingia yrittäen. Paikalla lenteli myös kolmea lajia kiitäjiä, joten kohta saatoimme jatkaa hyvin mielin kohti Bosaa.

Bosan linnut olivat alkuun kateissa, mutta pian hanhikorppikotkia alkoi palata paikalle – ilmeisesti löytämältämme haaskalta. Linnut kuitenkin pyörivät aivan kukkuloiden huipuilla, joten kuvaamisesta ei tullut mitään. Niinpä palasimme vielä iltapäiväksi koluamaan Fertilian laguunia, jolta irtosi viimeiseksi Sardinia-pinnaksi äärimmäisen vaalea kalasääski.

Hyvissä ajoin ennen lentomme lähtöä palautimme auton vuokraamoon ja istuimme odottamaan lentoamme, joka lähti Lontooseen klo 20.40.

Odottelua ja mutka matkaan

Lontooseen laskeuduimme klo 22.10 ja siellä meillä olikin rattoisat 17 tuntia ennen lentoamme Tampereelle! Niinpä levitimme taas telttapatjamme odotusaulaan, eikä meidän untamme häirinnyt aamuyöllä edes se, että kohdallamme ollut check-in avattiin ja ylitsemme kuljettiin välillä jopa matkatavarakärryjä työnnellen!

Päivän kulutimme pääasiassa lentokentällä. Hanna lueskeli ostamaansa englanninkielistä Harry Potteria, joten hänen vahtiessa samalla tavaroitamme saatoimme Potun kanssa käydä hieman kävelyretkellä Sandstedtin lentokentän ympäristössä. Eikä kävely mennyt lainkaan hukkaan, sillä Englanti-pinnaksi löytyi 29 lajia, joista vihertikka, turkinkyyhky, merimetso ja uuttukyyhky eivät olleet odotetuimpien lajien joukossa.

Klo 17.20 lähti viimein lentomme Tampereelle, jonne laskeuduimme klo 22.10. Koskapa olimme niin väsyksissä, että tiesimme, ettemme kykene ajamaan ainakaan yötä myöten kotiin, päätimme tarkistaa, vieläkö Porista pari päivää aiemmin löytynyt sininärhi mahtaisi olla bongattavissa. Onneksemme linnusta oli tullut päivitys vain hetkeä aiemmin, joten tiesimme, että lintu mitä suurimmalla todennäköisyydellä olisi paikalla aamullakin. Niinpä saatuamme tavaramme pakkasimme ne autoon ja lähdimme ajamaan kohti Poria.

Reilun tunnin väsyneen ajon jälkeen haimme Porin keskustasta grilliltä roskaruokaa ja ajoimme Toukariin lintutornin parkkipaikalle majoittumaan. Meitä ei häirinnyt se, että paikka oli vanhaa kaatopaikka-aluetta vaan syötyämme levitimme telttapatjat parkkipaikalle ja aloimme nukkua.

Näkee niitä lintuja Suomessakin

14.8. Minä heräsin muita ennen siihen, että surkea (jo aikaisemmiltakin reissuiltamme surullisen kuuluisa) makuupussini oli taas imenyt rutkasti kosteutta. Niinpä lämmitin auton ja luuni ja ytimeni retkeilykuntoon ennen kuin herätin muut auringon noustessa.

Porin Tuulikylää emme löytäneet alkuun millään ja kirosimme jo kaikki paikalla käyneet bongarit (varsinkin paikalliset), jotka eivät olleet laittaneet ajo-ohjeita Lintutiedotukseen, ennen kuin löysimme ensimmäisen paikallisen ihmisen, joka oli herännyt ja joka neuvoi meidät oikeaan suuntaan. GT:ssä kun Tuulikylä oli merkitty kilometritolkulla väärään paikkaan.

Päästyämme viimein Tuulikylään ja tajuttuamme, että paikalla oli toinenkin hevosaitaus (kirosimme taas ajo-ohjeiden puuttumista), löysimme onneksi sininärhen istuskelemasta langalla ilmeisesti samalta paikalta, jossa se oli jo pari päivää viihtynyt.

Keli oli varsin huono ja valoa niukasti, joten kuvailimme lintu vain jonkin aikaa ja päätimme lähteä käymään välissä pikaretkellä muualla ennen kuin palaisimme päivemmällä kuvaamaan lintua paremmin. Niinpä suuntasimme Kirrinsantaan, jonka Jari Lagerroos oli puhelimessa kertonut olevan nyt veden ollessa korkealla paras kahlaajapaikka.

Kirrinsannassa ei ollut paljon kahlaajia sielläkään, mutta saatoin pointsata sellaiset käsittämättömät vuodaripuutteet kuin räyskän ja pikkutiiran. Seuraavaksi suuntasimme Preiviikiin, jossa oli kuulemma pesinyt niittysuohaukkapari. Löysimmekin poikaset pienen odottelun jälkeen, ja pääsimme jopa ottamaan muutamia lentokuvia neljän linnun poikueen lennellessä erään pellon päällä. Myös kesy valkoposkihankiparvi poseerasi paikalla kuvauksellisesti. Lopulta palasimme Tuulikylään, jossa edelleen huonossa valossa kuvailimme sininärheä, joka juuri kaikkien neljän akun loputtua päätti tulla lähemmäs kuin koskaan! Ei siinä mitään, mutta myös potulta oli akut loppu ja Hannalla juuri muistikortti täyttynyt! Ihan hyviä kuvia saimme kuitenkin, ja lintu oli hieno!

Iltapäivällä lähdimme väsyneinä pitkälle matkalle kohti Itä-Suomea, ja taas kohta ohitimme Tampereen, jonne palaisimme taas muutamaa päivää myöhemmin, sillä olimme pian lähdössä British Bird Fairiin Englantiin.

Lahdessa emme edes hidastaneet, vaikka aivan auton editse lensi punajalkahaukkakoiras. Toki paikka oli sellainen, ettei siinä olisi voinutkaan pysähtyä eikä meillä olisi ollut haisuakaan, mistä lintua hakea. Illalla tipautimme Potun Mikkeliin, kävimme pikaisesti moikkaamassa mummoani ja jatkoimme kohti Parikkalaa, jonne saavuimme kaikkemme antaneina iltayhdentoista aikaan. Olipahan ollut mukava reissu! Mukavaa oli päästä myös sänkyyn nukkumaan kymmenen päivän tauon jälkeen!

J.A.