Aihearkisto: Georgia

Kaukasuksen helmet 1.-9.7. 2013 – lintumatka Georgiaan

Ihastuin Georgian vuoristomaisemiin vieraillessani maassa ensimmäistä kertaa 2006. Nyt olen käynyt maassa jo viisi kertaa, mutta siitä huolimatta joka reissulla tulee vastaan jotakin uutta. Kiersimme Kontikin 8 henkilön ryhmän kanssa Suur- ja Vähäkaukasuksella, Tbilisin ympäristössä ja laajalla Jevakhetin tulivuoriylängöllä.

Matkamme oli ajoitettu niin, että lintujen lisäksi olisi muutakin nähtävää. Heinäkuun alkupuolella Georgian vuoristojen ja ylänköjen maisemat ovat kauneimmillaan. Kukkaniityt ovat upeimmillaan, joka puolella lentää perhosia ja sudenkorentoja ja lintupoikueet ovat liikkeellä. Kuumilla aroilla ruoho on kuitenkin jo kulottunut ja linnut kertyvät lampien ja järvien ympärille.

Liikuimme nelivetomaasturilla ja pikkubussilla. Majoittumiset olivat pienehköissä hotelleissa lintupaikkojen naapurikaupungeissa. Illalliset ja osan lounaista söimme paikallisia herkkuja tarjoavissa ravintoloissa. Kolmella koko päivän retkellä oli mukana retkieväät ja trangiat veden kuumentamista varten.

Retkipäiväkirja

1.7. Lennot Helsinki-Kiova-Tbilisi

Ryhmämme saapui tuuliseen Tbilisiin illalla yhdentoista maissa Ukraina airlines:in siivin. Lentokentällä saimme ikäväksemme huomata että ainakin 25 matkustajan, meidän mukaan lukien, matkalaukut olivat unohtuneet Kiovaan. Täyttelimme katoamisilmoitukset ja harmiksemme kuulimme, että tavarat tulisivat vasta seuraavana iltana.

Sovimme oppaamme Giorgin kanssa että muuttaisimme matkaohjelmaamme ja retkeilisimme seuraavan aamun Tbilisin ympäristössä.

2.7. Tbilisin ympäristö

Aamiaisen jälkeen suuntasimme Lisi-järvelle Tbilisin länsipuolelle. Matalan järven ympärillä on ruovikkoiset rannat, laajoja ruohoniittyjä ja istutettuja mäntymetsiköitä. Järvellä näkyi vain vähän lintuja, mutta lähimetsissä törmäsimme mm. kuhankeittäjä- ja mustaotsalepinkäispoikueisiin. Näimme myös espanjankilpikonnan, seltopusikin (valtava vaskitsalaji) ja pari pientä käärmettä. Petolinnuista havaitsimme mm. käärmekotkan, ruskosuohaukkoja ja hiirihaukkoja. Tuuli nousi välillä myrskylukemiin, mikä haittasi retkeilyä.

Koska tuuli tuntui vain kiihtyvän, päätimme etsiä tuulensuojaa Tsodoreti kylän takaisesta metsäisestä laaksosta, jossa virtasi pohjalla kirkas puro. Metsässä lauloi kaskaiden lisäksi kaukasianuunilintuja ja runsaasti mustapääkerttuja. Myös perhosia oli valtavasti liikkeellä!


Iltapäivällä kiertelimme ryhmäläisten toiveesta Tbilisin vanhassa kaupungissa, vuoren rinteen linnakkeella ja kävimme kansallismuseossa ihmettelemässä upeita kultakoruja. Kaupungin halkaisevan joen yllä lenteli viitisenkymmentä armenianlokkia, kuumien lähteiden päällä olevien kylpylöiden vieressä näimme palmukyyhkyjä ja virtavästäräkkejä.

Noudimme matkatavaramme puoli kuudelta lentokentältä ja jatkoimme sieltä suoraan kohti seuraavaa matkakohdettamme Kazbegia, jota nykyisin kutsutaan nimellä Stepantsminda. Ilta pimeni ennen yhdeksää, jolloin olimme lähestymässä vuoristotien korkeinta kohtaa Jvary Pass:ia (2380m). Liikennettä oli yllättävän paljon aikaisempaan verrattuna. Venäjälle menevän raja-aseman avauduttua ovat liikenne määrät ainakin kymmenkertaistuneet ja tien korkeimmalla oleva osa oli remontissa. Suomen mittakaavassa tie olisi ollut ajokelvoton, mutta niin vain jopa isot rekat matelivat kuoppia kierrellen meitä vastaan. Vuoriston ajo-olosuhteisiin tottuneille kuljettajille tie ei näyttänyt tuottavan ongelmia.

Majoituimme yliopiston tutkimusaseman asuntolaan, jossa oli ennestään iso ryhmä tanskalaisia ja pieni porukka suomalaisia lintuharrastajia. Suomalaisryhmän kokemuksista voi lukea täältä.

3.7.- 4.7. Kazbegi

Seuraavat päivät vietimme laaksossa ja vuorten rinteillä retkeillen. Tarkoituksenamme oli yöpyä ylhäällä vuorella, mutta lämpimän kostea ilmamassa suoraan Mustaltamereltä teki suunnitelmastamme mahdottoman. Vielä viikkoa aikaisemmin puhalsivat kuivemmat tuulet, jolloin mitään ongelmia ei olisi ollut. Nyt aamuisin oli hyvä puolipilvinen sää, mutta jo ennen puoltapäivää vuorten rinteet peittyivät pilviin ja iltapäivällä kosteus tiivistyi kaatosateiksi. Lisäksi meillä oli matkatavaroiden viipymisen vuoksi yksi päivä vähemmän retkeilyaikaa.

Kävimme puolen päivän retkillä kylän läheisillä pensaikoilla ja parin kymmenen kilometrin päässä Tsuron laaksossa, jossa uusi tie nousee korkealle vuoren rinteille. Lintujen lisäksi ihmettelimme valtavaa kukkapaljoutta. Havaitsimme mm. partakorppikotkan, 15 hanhikorppikotkaa, kolme muuttohaukkaa, pari maakotkaa, seitsemän alppitervapääskyä, vuorikirvisiä, 15 kivikkorastasta, runsaasti sepelrastaita, 8 kaukasianuunilintua, 30 vuoritiltalttia, alppivariksia sekä parikymmentä kultahemppoa.

Pääretkelle Kazbegin rinteille lähdimme jo ennen auringon nousua. Aivan huiput olivat pilvessä, mutta pääsimme nousemaan rinteen polkua ylös hyvässä säässä. Katseltavaa oli paljon ja hitaampi osa ryhmästä käytti neljän kilometrin matkaan viisi tuntia. Osa ryhmästämme ehti huippukorkeuteen noin 3000 metriin jälkijoukkoa nopeammin. Tee- ja kahviveden keittelyn ja eväiden nauttimisen ohessa he havaitsivat mm. varoittelevan kaukasianlumikanan, rakkapunavarpusia sekä vuorileppälinnun. Hitaampi jälkijoukko kuuli harjanteen ylityskohdassa olevalle kiviselle alttarille useita rakkapunavarpusia ja yksi retkeläisistämme näki vuorileppälinnun. Muita ylhäällä yleisiä lajeja olivat mustaleppälintu, kivitaskut, vuorihempot sekä vuorikirviset, joita arvioimme reitillemme osuneen 140. Rakkakivikoiden reunoilla ja rododendronpuskissa viihtyivät mm. rautiainen, kivikkorastas, sepelrastas ja vuoritiltaltti.

Pilvimassat alkoivat vyöryä vuoren rinteiltä jo lounaan aikana. Aikaisemmin ylös ehtinyt porukka päätti lähteä alaspäin saman tien, kun pilvistä alkoi tulla pisaroita ja lämpötila laski reilusti alle kymmeneen asteeseen. Hitaampi ryhmä jäi vielä kuuntelemaan kuuluisiko lumikanoja. Alttarin kohdalla sateeseen tuli tauko ja saimme viheltämällä ääneen kolme kaukasianlumikanaa, joista yksi oli luultavasti toisen porukan kuulema lintu tai sen pari. Viereisellä lumella piipersi hetken aikaa tunturikiuru. Sateen yllyttyä lähdimme mekin etenemään varovasti polkua alaspäin vitsejä ja hauskoja juttuja kertoillen. Sade teki reitin liukkaaksi ja lopulta olimme alhaalla reilut kaksi tuntia aikaisemmin lähteneen ryhmän jälkeen. Hotellilla kuulimme, että he eivät olleet kastuneet lainkaan!

Ylävuoriston kukkaniityt olivat hienoimmillaan.

5.7. Suurkaukasukselta Vähäkaukasukselle

Aamulla kuulostelimme vielä vuoren rinteen juurella kuuluisiko lumikanoja tai rakkapunavarpusia. Aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan kohti Vähäkaukasusta. Pysähtelimme alkumatkasta hyvillä lintupaikoilla. Suurkaukasuksen tien korkeimman kohdan lähellä meidät ohitti partakorppikotka. Lumivarpusten pesäpaikka oli tuhoutunut tietöissä, joten ne eivät olleet paikalla. “Kansojen ystävyyden” muistomerkillä oli mm. alppikiitäjiä, alppivariksia ja -naakkoja sekä kultahemppoja.

Vähäkaukasuksen reunaan saavuttuamme nousi taivaalle laaja ukkosrintama rankkasateineen, joten retkeily piti unohtaa.

6.7. Vähäkaukasus Akhaltsikhe-Abastumani-Zekari Pass (2182) ja takaisin

Päivän retkikohteena olivat metsäiset Vähäkaukasuksen vuoret. Alarinteillä kasvaa lehtimetsää, joka vähitellen muuttuu jykeväksi sekametsäksi mäntyineen, kuusineen, jalokuusineen ja haapoineen. Matalia pensaita ja pikkupuita on myös kymmeniä lajeja. Vuorten kivisten huippujen ympärillä on laidunnettuja kosteita niittyjä. Karttaan merkittäväksi paikallistieksi merkitty tieura oli jälleen sateiden jäljiltä paikoin hyvin huonokuntoinen. Nelivetomaastureilla pääsi juuri ja juuri läpi huonoimmista paikoista! Nyt tie oli onneksi lähes kuiva eikä niin kuin 2006, jolloin tie muistutti koskea. Vähäkaukasuksen retkellä autoletkaamme liittyi myös toinen suomalaisryhmä.

Pysähtelimme metsässä muutamissa paikoissa, kunnes vastaan tuli kolme tutkijaa, joista yksi oli kamerallaan juuri hetkeä aikaisemmin napannut kuvan kalliolla poseeraavasta kaspianlumikanasta. Päätimme lähteä saman tien ylös kohti huippuja. Ylhäällä jakaannuimme kahteen ryhmään eri puolille vuoren huippuja. Tehtävänämme oli etsiä kallion väreihin hyvin naamioituvia kaspianlumikanoja. Tunnin etsinnän jälkeen saimme radiopuhelimeen viestin, että toinen ryhmä oli löytänyt lumikanat. Ajoimme vuoren toiselle puolelle, missä kolme lumikanaa odotti kaukoputkissa. Ylhäällä lajistoon kuuluivat mm. kaukasianuunilintu, vuoritiltaltti, kultahemppo ja punavarpunen.

Pilvet saavuttivat meidät jälleen lounaan aikana. Suuntasimme takaisin alas metsiin. Pyysimme saada kävellä joitain kilometrejä tietä alaspäin. Autot tulisivat myöhemmin perästä. Reilun parin kilometrin kävelyn jälkeen alkoi kuulua outoja ääniä ja eräästä männystä löytyi punarintanakkeli. Lähipuista kuului vielä kahden muun linnun äänet. Nämä yksilöt eivät olleet lainkaan kiinnostuneita niille soitetusta atrapista, jolla yritimme saada niitä latvuksesta paremmin näkyville. Muita metsälajeja olivat erittäin runsaana esiintynyt kuusitiainen, pikkukäpylinnut, punarinta ja leppälintu.



Palattuamme Akhaltsikheen kävimme katsomassa kolmen uskonnon yhteistä ”kirkonmäkeä”.

7.7. Jevakhetin ylänkö

Jevakhetin ylänkö on noin 2000 metrin korkeudessa oleva laaja loivasti kumpuileva ruohostoinen alue, josta nousee vielä tuhat metriä korkeammalle tulivuorten tuhkakartioita. Laavakenttien päälle on muodostunut paljon järviä, joista vierailimme mm. Khozapini- (Kartsakhi-), Khanchali- ja Burnashenijärvillä.

Järviltä löysimme mm. armenianlokkeja, runsaasti sorsia, uikkuja, merimetsoja, yö-, silkki-, harmaa-, katto- ja jalohaikaroita. Runsain laji oli nokikana, joita oli järvillä tuhansia. Kauempana lietteillä piipersi kahlaajia, joista vain osa oli väreilyn takia määritettävissä. Rantaniityiltä kuului mm. viiriäisiä, keltavästäräkkejä ja hemppoja. Pelikaaneja ja kiharapelikaaneja näimme yhteensä 160. Niityillä viihtyviä jyrsijöitä oli kyttäämässä runsaasti hiiri- ja arohiirihaukkoja, ruskosuohaukkoja, niittysuohaukka, pari pikkukiljukotkaa sekä käärmekotka.


Harvinaisin havainto oli kuitenkin Georgian presidentti, joka ajoi seurueineen ohitsemme kohti tulevaa raja-asemaa.

8.7. David Gareji

Georgian kaakkoisosat ovat kuivaa aroa, jota halkovat kukkularivit. Päätieltä on David Garejin luostarille viitisenkymmentä kilometriä. Pysähtelimme matkalla linturikkaimmilla kohdilla. Tien varren järvillä havaitsimme rastaskerttusia, liejukanoja ja yksittäisiä kahlaajia. Udabnon kylällä ihmettelimme valtavaa punakottaraisten pesimäyhdyskuntaa. Näillä linnuilla on erikoinen tapa lentää hakemaan ruokaa aina muutaman linnun ryhminä.

Luostarin alueelle saavuimme noin puoli yhdeltätoista, jolloin oli jo hyvin kuuma. Keskipäivää kohti lämpötila nousi aina +35°C asti. Pensaikkojen pikkulintujen kiikaroinnin lisäksi kävimme Azerbaijanin puolella staijaamassa. Puskien tuijotus tuotti mm. etelänsatakielen, idänorfeuskertun, vaaleakultarinnan, vuorisirkun, ruostepyrstön ja useita hernekerttuja. Tien varren multakasoilla oli mukavasti idänruso-, nunna- ja arotaskuja.


Lounaan jälkeen ajoimme rajaa pitkin kohti Jandarajärveä. Matkalla näimme sininärhiä, mehiläissyöjiä sekä pikkukotkan ja pikkukorppikotkan. Jandarajärvellä paras havainto oli syyriantikka.

Matkamme jatkui Rustavin teollisuuskaupungin ohi takaisin Tbilisiin.

9.7.

Lentomme takaisin Suomeen lähti jo kuuden jälkeen aamulla. Kiovassa oli parin tunnin vaihto ja Helsinkiin laskeuduimme yhdenmaissa.

Lopuksi:

Vaikka muutamat tavoitelajit jäivät lajilistaltamme yrityksestä huolimatta puuttumaan, saivat retkeläiset minua lukuun ottamatta mukavasti elämänpinnoja. Itse sain nostettua Georgian lajimäärän 213 lajiin.

Päiväkohtainen lajilista havaintomäärineen on ladattavissa tästä

H.A.

Georgia 1.-9.7.2012

Hanna Aalto, Georgira, Kaukasus, Caucasus, Stepantseminda, Kazbegi

Kaukasuksen helmet –Kon-Tikin lintumatka Georgiaan

Georgia on yksi upeimpia, ellei upein maa maisemiltaan missä olen retkeillyt. Kun maassa on vielä mielenkiintoisia lintulajeja, erittäin monipuolinen kasvisto ja eliöstö sekä erittäin pitkä ja monivaiheinen historia, olen alusta asti halunnut viedä muitakin tutustumaan näihin Kaukasuksen helmiin. Tämä matka tehtiin pienellä mutta innokkaalla porukalla. Poikkeuksellisen sateinen sää hieman varjosti ja hankaloitti reissuamme, mutta siitä huolimatta saimme suorastaan yliannoksen tietoa, kokemuksia ja havaintoja sulateltavaksi.

Kokoonnuimme 1.7. Helsinki-Vantaan lentokentälle, valmiina lähtemään kohti jännittäviä seikkailuja. Mukaan lähtivät itäsuomalainen biologian opettaja ja metsäalan kaverukset pohjoisesta. Air Baltic lensi kätevästi Helsingistä Riikan kautta Tbilisiin niin että olimme perillä hieman ennen auringonnousua. Riikassa oli vielä sopivasti aikaa käydä syömässä.

2.7. saavuimme Kazbegiin

Saavuimme Tbilisiin puoli viideltä. Matkatavarat tulivat nopeasti ja pian olimmekin oppaamme Giorgi Rajebashvilin kanssa aamukahvilla. Kun riittävä kofeiiniannos oli hankittu, kannoimme laukkumme ja reppumme parkkipaikalla odottavaan maasturiin. Liikuimme Georgiassa syrjäseuduilla ja teillä, joihin sateet olivat syövyttäneet syviä uria, siksi hyvä maastoauto on välttämätön.

Ensimmäinen varsinainen lintupysähdyksemme oli Kaukasusvuoriston etukukkuloiden tammi- ja pyökkimetsissä. Auringon valaisemilla rinteillä lauloi ja pyrähteli runsaasti kaukasianuunilintuja, tiaisia, leppälintuja, mustarastaita ja jopa palokärkikin. Seuraava pysähdys olikin perinteinen Ananurin linnake 1300-luvulta. Linnake oli vielä aamuvarhaisella kiinni, mutta linnakkeen ympärillä oli helppo kierrellä havainnoimassa pensaikkojen ja metsien lintuja. Linnakkeessa pesii valtava määrä tervapääskyjä sekä räystäspääskyjä, puskissa pyöri mm. pikkulepinkäisiä, musta- ja tavallisia leppälintuja, pensastaskuja ja -kerttuja, etelänsatakieli ja vuorisirkku. Ananurin linnakkeen alla levittäytyvä Zinnvalin tekoallas oli, kuten tekoaltaat yleensä, tyhjä linnuista. Rantakivikossa mekastivat äänekkäät mölysammakot sekä muutama pikkutylli.

AnanuriPikkulepinkäinen

Ananurin pysäyksen jälkeen lähdimme jatkamaan kohti korkeampia rinteitä. Tie nousi jatkuvasti ylöspäin ja mutkaisen serpentiiniosuuden jälkeen pysähdyimme linturikkaaksi tiedetyllä levikkeellä juuri ennen Seturnia. Pensaikkoisen jyrkänteen päälle on rakennettu näköalatasanteet, joilta pystyy hyvin tarkkailemaan alapuolella liikkuvia lintuja. Paikalla oli mm. sinirastas, kaukasianuunilintuja, vuoritiltaltti, hanhikorppikotkia ja punavarpusia.

Ajettuamme kymmenkunta kilometriä eteenpäin ja ohitettuamme osittain uudistuvan, osittain ränsistyvän Gudaurin hiihtokeskuksen, alkoi kunnon vuoristo-osuus. Metsät vaihtuivat alppiniityiksi ja asfaltti kuoppaiseksi hiekkatieksi. Liikennettä ja erityisesti ulkomaalaisia kulkuneuvoja tuntui olevan moninkertaisesti aikaisempiin matkoihin verrattuna. Syy selvisi nopeasti; Georgian ja Venäjän välinen raja-asema oli avattu läpikulkuliikenteelle. Georgialaisille raja ei ole auki.

Pian pysähdyimme ”Kansojen ystävyyden” muistomerkille, joka on rakennettu ehkä yhteen Georgian kauneimmista maisemista. Ympärillä kohoaa vuoria ja alhaalla rotkolaakson pohjalla virtaa jokia vesiputouksineen. Muistomerkin ympärillä pyöri alppinaakkoja, alppitervapääsky, kalliopääskyjä, vuorikirvisiä ja kaukasianuunilintu sekä vuoritiltaltti lauloivat jyrkänteen pensaikoissa. Lintujen lisäksi ihmettelimme paikoin erittäin reheviä vuoristoniittyjä.

Muutaman kilometrin päässä sijaitsee tien korkein kohta Ivari pass, 2370 metrin korkeudessa. Tie laskeutuu tämän jälkeen kahden vuoren välissä kiemurrellen alas laaksoon. Talvisin lumivyöryt peittävät tien jatkuvasti ja siksi tienvieressä kulkeekin vanhoja tunneleita, joita pitkin pääsee kulkemaan talvisin. Vuorten välissä on erikoinen muodostuma, joka syntyy tuliperäisistä vuorista liuenneista rikkipitoisista mineraaleista. Vuoren rinteelle on muodostunut useita kirkkaan oransseja karkeita ”putouksia” kalsiumkarbonaatista ja muista mineraaleista. Georgialaiset pitävät tätä vettä erityisen terveellisenä ja siksi paikalle onkin lähes aina pysähtynyt vedenottajia. Putouksia ja niiden ympärillä rehottavaa rikasta kasvimaailmaa ihmetellessä näimme myös todella komeasti partakorppikotkan ja samassa kiikarin kuvassa lennähtäneen lumivarpusen.

Matkaväsymys alkoi kuitenkin painaa ja ajoimme hotellillemme Stepantsmindan (ent. Kazbegin) kylään. Majoituimme yliopiston tutkimusaseman siisteihin ja lähiaikoina remontoituihin huoneisiin. Tutkimusasema tarjoaa opiskelijoille ja tutkijoille yösijan ja ruokailut, ja jos tilaa on, niin matkailijat ovat myös tervetulleita.

Pienten päiväunien jälkeen lähdimme kiertelemään ja totuttautumaan korkeaan ilmanalaan. Kylä on 1900 metrin korkeudessa, jonka kyllä ensimmäisenä päivänä huomaa hengästymisenä. Kazbegi (Mt. Mkinvartsveri) oli pilvien peitossa eikä näyttäytynyt meille. Päätimme lähteä autoretkelle kohti pohjoisessa olevaa Venäjän rajaa. Seurailimme pohjoiseen laskevaa Tergi -jokea aina uudelle raja-asemalle asti. Maantieteellisesti kävimme Euroopan puolella. Korkeilla jyrkänteillä pesivät kalliopääskyt ja hanhikorppikotkat, joita istuskeli kalliohyllyillä. Niityillä lauloivat rautiaiset, punavarpuset ja pienissä metsiköissä peipot. Vuoren rinteet muodostuvat kivettyneestä tulivuoren tuhkasta, kivistä sekä jähmettyneistä basalttivirroista. Kaukasuksen pohjoisrinteitä peittävät havumetsät ja maasto on hyvin jylhää.

Giorgi ajoi meidät pientä kinttupolkua pitkin hyvin eristyneeseen kylään, jonka pienet kivitalot tuntuivat kasvavan suoraan jyrkänteestä. Tsdon kylän erikoinen nähtävyys sijaitsee kylän yläpuolisella kukkulalla. Ikivanha uhripaikka on yhä käytössä. Mäen laella on pieni pakanallinen kivinen alttari muutettuna georgialaisen ortodoksikirkon alttariksi, mutta sen vieressä kivimuurin päällä on kivestä tehty sammaloitunut pässi- ja uhrauspöytä. Laaksoa pitkin kulkee vanha merkkitulitornireitti, sellainen samanlainen, jota käytettiin Taru sormusten herrasta -elokuvassa. Näköetäisyydellä toisistaan on jono kivisiä torneja, joiden huipulle sytytettiin vaaran uhatessa iso rovio. Uhrauspaikan kivimuuri on todennäköisesti peräisin jo kauan sitten sortuneesta tornista. Kylän ympärillä levittäytyivät upeat kukkaniityt, joita vielä kuvasimme ennen auringonlaskua.

Maittavan illallisen jälkeen nukkuminen oli helppoa. Yöllä heränneet ihailivat kuutamon valaisemaa Kazbegia.

3.7. kiertelimme lähiseuturetkillä

Aamulla totesimme säätilan muuttuneen. Kostea ilmamassa (sama joka aiheutti myöhemmin Venäjällä pahoja tulvia) oli peittänyt vuoret pilvillä. Sääennuste lupasi päivälle sadetta ja ylös vuorille lunta. Saimme vielä vuorilla olleilta kiipeilijöiltä tietoja huonosta kelistä. Jouduimme siis hylkäämään telttayöpymisen yhdessä upeimmista leiripaikoista, joissa olen yöni viettänyt. Koska sääennuste lupasi seuraavalle päivälle parempaa päätimme, että tällä kertaa teemme vain päiväretken ylös Kazbegin rinteille.

Lähdimme aamupalan jälkeen laakson itäpuolisille Kazbegia jyrkemmille mutta matalammille rinteille, joille ei hotelliltamme ollut kuin puoli kilometriä. Näimme runsaasti kultahemppoja, herrat kuulivat kaukasianlumikanat ja jyrkänteen puolivälissä isoilla kivillä liikkui juuri ja juuri tunnistettavalla etäisyydellä rakkapunavarpusia. Pensaissa lennähtelivät sepelrastaat ja niityillä liikkui vuorikirvispoikueita. Lampaiden ja lehmien polut kulkivat rinteessä siksakkia ja kaikkialla oli erilaisia vuoristoniittyjen kasveja pussikämmeköistä noidanlukkoihin. Rotkon toiselta puolelta kuului vähän väliä jylinää, kun veden kostuttaman rinteen kivet lähtivät kierimään maanvyörynä alas koskeen.

Lounaan jälkeen päätimme lähteä tutustumaan käsityöläisten osuuskunnan myymälään, yllättävän monipuoliseen kotiseutumuseoon ja kylän pikkukauppoihin, joissa karkit ja keksitkin myytiin irtotavarana. Muita jännittäviä myyntiartikkeleita olivat myös esimerkiksi kuivatut kalat. Kaupat ovat pieniä, mutta niistä saa riittävästi herkkuja maastoretkille. Hintataso on hieman muuta Georgiaa korkeampi kuljetuskustannusten takia. Hyvällä elekielellä selviää ostoksien teosta mainiosti.

Tunnin kylässä kiertelyn jälkeen suuntasimme viereiseen Snon laaksoon, jonka perukassa sijaitsee Jutan kylä, jota korkeammalla ei ole Eurooppalaisia kyliä. Kylä on talvella lumen takia täysin motissa, jollei sitten halua kävellä umpihangessa. Kylään oli rakenteilla upouusi hotelli, joten voi olla että jatkossa tie aurataan aina tarpeen mukaan. Osa Snon laakson asukkaista polveutuu ihmistä, jotka ovat entisaikoina sovittaneet rikoksiaan muuttamalla ns. korpeen. Lähtemään ei aina joutunut pelkkä syyllinen vaan perhe seurasi usein mukana. Eräs murhamies oli muuttanut asumaan jyrkänteen kielekkeelle tekemäänsä kiviseinäiseen asuntoon, uhrin suvun mielestä se ei kuitenkaan ollut tarpeeksi suuri rangaistus ja hänet tapettiin myöhemmin kostoksi. Talon rauniot ovat vielä selvästi näkyvissä.

Oppaamme kertoi myös tarinoita neidonryöstöperinteestä, johon reilu kolmekymppinen Giorgi oli törmännyt vielä elinaikanaankin. Erityisen hauska oli tarina nopeajalkaisesta tytöstä, joka suuttui kun ryöstetyksi tulikin hänen ystävättärensä. Neidonryöstäjät olivat todenneet suunnittelemansa tytön olevan liian nopea, ja kun paikoilleen jäänyt ystävätär oli kelvollinen, niin ottivat sitten hänet mukaansa. Suurin osa vaimoksi ryöstetyistä jäi uuteen kotiinsa.

Illalla söimme hyvin ja valmistelimme seuraavan päivän vuoristoretkeä kohti Euroopan viidenneksi korkeinta vuorta (5033m).

4.7. Kazbegi-vaelluspäivä

Aamulla taivas oli etelästä valuvien korkeiden pilvien peitossa. Kazbegin rinteet olivat valkoisenaan uudesta lumesta. Aamupalan jälkeen ajoimme mutkaista hiekkatietä koivumetsien läpi Gergeti Trinity kirkolle 2170m korkeuteen. Heti parkkipaikalle päästyämme alkoi kuitenkin sataa ja päätimmekin tutustua kirkkoon ja luostariin heti eikä vasta vuoristokävelyn jälkeen. Naisväen piti pukeutua lainattaviin huiveihin ja hameisiin. Ulkona alkoi jyristä ja päädyimme ihmettelemään kirkon 1400-luvulta peräisin olevia koristeita. Yllättäen huomasimme messun alkavan ja pääsimme seuraamaan kahden munkin suorittamaan ortodoksista Jumalanpalvelusta kaikkine rituaaleineen. Rae- ja kaatosateen loputtua livahdimme messusta pois.

Ilma kirkastui ja aurinkokin pilkahteli välillä. Saimme niskaamme muutaman sadekuuron pienistä vuoren rinnettä ylös nousevista sadepilvistä. Kiipesimme hiljalleen ylös aina 3000 metriin saakka. Kukkaniityillä laidunsi luostarin lehmiä, hevosia ja vuorikirviset, vuoritiltaltit, rautiaiset, mustaleppälinnut ja punavarpuset varoittelivat ja lauloivat. Lähellä polun korkeinta kohtaa lennähteli rakkapunavarpusia, vuorihemppoja, tunturikiuru sekä alppirautiainen. Polulla oli yllättävän paljon porukkaa, kun kymmenet vuoren valloitusta yrittäneet kiipeilijät olivat joutuneet lähtemään alamäkeen lumentulon (kesällä ei pitäisi sataa lunta kuin aivan huipulla) ja myrskyjen takia.

Laskeuduimme vuorten väliselle pienelle tasangolle, josta on upea näköala Kazbegin huipulle sekä yhdelle sen 135 neliökilometrin laajuisista jäätiköistä. Tasangolla kukkivat lukemattomat vuoristoniittyjen kasvit. Lämmin keitto, kahvi ja eväsleivät palauttivat voimat nopeasti ja linturetki saattoi taas jatkua. Vuorileppälintunaaras vilahti mustaleppälintujen joukossa. Juuri kun pääsimme kuuntelemaan kaukasianlumikanojen kiljahtelua ja etsimään kalliokiipijöitä, alkoi selkämme takaa kuulua pahaenteistä jyrinää. Vuoren harjanteen takaa oli nopeasti nousemassa jälleen ukkosmyrsky suoraan meitä kohti. Lähdimme heti laskeutumaan vuorelta alas pienessä notkelmassa kulkevaa polkua pitkin. Saimme niskaamme ensiksi sormenpäänkokoisia rakeita, sitten vettä ja lopulta edellisten kanssa vielä runsasta salamointia. Onneksi salamat olivat pääasiassa pilvisalamia eikä yksikään iskenyt maahan lähelle. Ensimmäistä kertaa elämässäni sähkökentän purkautuminen tuntui. Sekunti ennen salamaniskua otsatukka nousi sentillä ylöspäin ja putosi heti välähdyksen jälkeen alas. Ihmettelimme kovasti, kun vastaamme tuli jyrkässä kivikkoisessa kohdassa turisteja talutusratsastusretkellä. Hevoset pelkäsivät ukkosta, rakeet tekivät niillekin varmasti kipeää ja polku oli niille todella vaikea. Kaatosade teki polusta paikoin todella liukkaan ja askeleita oli katsottava tarkasti. Autolle päästyämme olimme kastuneet gore-texeista huolimatta kunnolla.

Hotellilla alkoikin sitten melkoinen kuivausoperaatio pattereilla ja kuivaustelineillä. Kameravehkeet ja muut sateelle herkät varusteet oli onneksi pakattu muovipusseihin. Kaukoputkeni okulaari imaisi vettä ja sen kuivatus jatkuikin loppureissun ajan, mutta vettä jäi yhden linssiparin väliin niin, ettei putkella oikein nähnyt.

Lämpimän suihkun jälkeen oli taas illallisen vuoro. Harmittelimme kaikki kovasti pilalle mennyttä retkeä, mutta minkäs näille säille mahtaa. Sade ja ukkonen jatkuivat puolille öille asti.

5.7. ajoimme Suurkaukasukselta Vähä-Kaukasukselle.

Kävimme vielä auringon noustua yrittämässä kaukasianteeriä siinä onnistumatta. Niityllä lauloivat ruisrääkät ja viiriäiset, aidoilla istuivat kivikkorastaat ja harmaasirkut. Rakkapunavarpusten kuuluva laulu kantautui selvästi vuorten rinteiltä, mutta lintuja ei näkynyt. Aamupalan ja pakkailujen jälkeen jätimme hyvästit nyt auringonpaisteessa komeilevalle Kazbegille. Alkoi ajomatka kohti Akhalzikheä ja Vähä-Kaukasusta. Vuoristossa pysähtelimme samoissa paikoissa kuin tulomatkallakin. Ananurin linnake oli nyt auki ja kävimme ihmettelemässä sen koristeltuja seiniä. Paras havainto oli partakorppikotkapari, joka kierteli lähellä pesimälaaksoaan.

Päästyämme alas ylänkötasangolle käännyimme päätielle kohti länttä. Huonokuntoista ja kapeaa päätietä ollaan rakentamassa uudelleen moottoritieksi. Pian näimme tien vierustalla sadoista samanlaisista taloista tehtyjä kyliä. Näihin taloihin ovat muuttaneet kymmenet tuhannet georgialaiset, jotka joutuivat lähtemään Etelä-Ossetiasta Venäjän miehitettyä sen 2008. Venäjän sotilaat miehittävät yhä tätä suurin piirtein suomalaisen isohkon kunnan kokoista aluetta, eikä tasangon takana oleville kukkuloille ja vuorille olisi mitään asiaa.

Maittavan lounaan jälkeen tutustuimme retkeläisten pyynnöstä Goriin ja siellä puistoon siirrettyyn Stalinin kotitaloon. Hiekkakivestä tehdyn katoksen alla oli hienosti säilynyt vanha puutalo. Neuvostoaikaan Stalinille rakennettiin myös valtava museo.

Gorin jälkeen ajoimme vielä jonkin matkaa vanhaa päätietä länteen, kunnes käännyimme lounaaseen kohti Akhaltsikheä. Tie sukelsi nopeasti metsäiseen laaksoon Vähä-Kaukasuksen vuorten väliin. Nämä vuoret olivat neuvostoaikana erittäin suosittu lomakohde, joten erilaisia hotelleja ja kylpylöitä on tien varrella enemmän tai vähemmän raunioituneena. Laakson pohjalla virtaavan Mtkvarin rannalla oli rantasipejä sekä armenian- ja aroharmaalokkeja. Sukelsimme metsän siimekseen, kun poikkesimme pienellä ns. vihreällä Chitakhevin luostarilla. Tiheän metsän keskellä oli puinen luostari ja herttainen pieni kirkko, jonka kellotorniin oli taltioitu yleisön nähtäville joidenkin merkkihenkilöiden luut. Vaikka iltapäivä oli pitkällä, kuulimme pikkusiepon ja pyrstötiaisia sekä joukon muita tavallisempia metsän lajeja.

Chitakhevi

Akhaltikheen saavuttuamme alkoi etelästä taas valua pilvirintama. Puoliltaöin alkoi ukkonen, joka jatkuikin rankkasateena aamuun asti. Ukkosen lisäksi pientä häiriötä aiheuttivat hotellin muut asiakkaat. Georgialaiset ovat iltaihmisiä, eli he valvovat myöhään ja vastaavasti heräilevät vasta kahdeksan – yhdeksän maissa vaikka valoisa tulee jo puoli kuudelta.

6.7. vierailimme Vardziassa

Olimme sopineet aamulle aikaisen herätyksen, jotta pääsisimme ajoissa Vähä-Kaukausuksen rinteille. Ikkunan takainen näkymä oli kuitenkin masentava; kaatosade jatkui ja painavina roikkuvat pilvet peittivät vuoret. Sovimme että lähtöä siirretään parilla tunnilla.

Aamupalan aikaan vuoret olivat yhä pilvien peitossa. Päätimmekin lähteä toiseen mielenkiintoiseen kohteeseen eli muinaiseen Vardzian luolastokaupunkiin. Vardzia on vuoren rinteeseen hakattu luolaluostari 12 kilometrin päässä Turkin rajalta Mtkvari -joen yläjuoksulla. Luostari on hakattu kallioon 1100–1200-luvuilla, mutta laajemmalla alueella luolia on aina 700–800 -luvuilta 1400–1500 -luvuille. Jokilaakson harjanteilla on paljon linnoituksia sillä aluetta ovat aikoinaan valloittaneet osmanit, persialaiset sekä jopa mongolit.

Ajoimme Mtkvari -jokea seuraillen pienen vuoristoalueen läpi loivasti kumpuileville tasangoille. Vuoristoisella osuudella näimme mm. sinirastaspoikueen, hernekerttuja, maakotkan pesän sekä runsaasti merkkejä vanhasta tulivuoritoiminnasta. Kun saavuimme rotkolaaksosta avoimempaan maisemaan, muuttui joki vuolaasti virtaavasta koskesta leveämmäksi joeksi. Joen varrella oli pensaikkoja ja metsiä, joissa ääntelivät kuhankeittäjät, silkkikerttuset, hernekertut ja pikkulepinkäiset. Kivikkoisilla rannoilla piipersi pikkutyllejä ja rantasipejä. Eräässä joenmutkassa oli pieni lammikko täynnä mölysammakoita ja pikkuruisia konnanpoikasia. Taivaalla liiteli pikkukorppikotkia, mehiläissyöjiä sekä hiirihaukkoja.

Vardzia on myös hyvä lintupaikka. Poluilta pääsi helposti tarkkailemaan mustapääsirkkuja, vuorisirkkuja, kallionakkeleita, kalliopääskyjä, alppinaakkoja ja -variksia sekä Kaukasianagamia. Alhaalla jokirannassa oli runsaasti sudenkorentoja, armenianlokkeja sekä vihertikka. Maanjäristys pudotti suuren osan kaupungin ulkoseinämästä alas 1200–luvulla. Luostari oli pitkään hylättynä mutta nykyään se on taas käytössä ja muutamissa kammioissa asuu munkkeja. Sama kehitys on nähtävissä muuallakin Georgiassa. Kaikkien vierailemiemme uskonnollisten paikkojen viereen on rakennettu uudehko luostari muutamille munkeille. Luostareilla menee silminnähden hyvin, sillä munkeilla oli käytössään hienoja maastoautoja, hyviä viljelmiä sekä karjaa.

Ajoimme vielä laakson eteläiseen osaan lounaalle. Lounaspaikkamme vieressä virtasi joki, jossa silkkihaikarat ja koskikarat viihtyivät. Toisella puolella laaksoa taas kohosivat kuivat kallioiset rinteet joilta löysimme mm. kallionakkeileita, pikaisesti vilahtaneen idänkallionakkelin, kirjotaskuja, vuorisirkkuja ja pensaskerttuja.
Saderintaman mentyä ohi oli lämmintä ja lähes kirkasta.

Päätimmekin lähteä kohti Akhaltsikheä, johon saavuttuamme totesimme pilvien väistyneen myös Vähä-Kaukasuksen huipuilta. Ehdimme vielä tehdä parin tunnin pikaretken rinnemetsiin. Äimistelimme ylöspäin noustessa tien varrella olevia remontissa olevia isoja sanatorioita ja venäläistyylisiä huviloita. Tsaarin ajan talot erottuivat selvästi joukosta edukseen. Bakurianin kaupungin jälkeen päällyste loppuu ja tie jatkuu heikkokuntoisena kiemurtelevana metsätienä yli vuorijonon. Meitä huvitti se, että tämä vain maasturilla ajettava tie on merkitty moniin karttoihin yhtä isolla kuin päätiet! Keväällä tie on lumen ja mudan vuoksi pitkään ajokelvoton ja kesälläkin sateiden aikaan vesi syö tienpintaan syviä uria. Päästyämme 1500 metriin parkkeerasimme auton ja lähdimme kävelemään ylöspäin. Ilta oli jo pitkällä, joten kovin moni lintulaji ei ollut aktiivinen. Havaitsimme tiaisia, mustapääkerttuja, paljokärjen, kalliopääskyjä, korppeja ja hippiäisiä. Punarintanakkelit eivät suostuneet vastaamaan atrappiimme. Kasvimaailmassa riitti myös ihmeteltävää. Kaukasuksella on valtava määrä endeemisiä lajeja ja hyvin monet suomalaisilta lajeilta näyttävät ovatkin lähisukulaislajeja. Paikoin metsä näyttää nopealla silmäyksellä hyvin suomalaiselta, mutta parissa sekunnissa alkaa katse löytää aivan outoja kasvilajeja.

Illallisen jälkeen virkuimmat kävivät kiertelemässä Akhaltsikhessä.

7.7. ajoimme Javakhetin ylängön ja järvialueen kautta Tbilisiin

Akhaltsikhestä pääsee nykyään Tbilisiin Javakhetin tulivuoriylängön kautta. Aikaisemmin tie on ollut lähes ajokelvoton, mutta nykyään alueen halki kulkee hyvä asfalttitie. Javakhetin ylänkö on suurimmaksi osaksi noin 2000 metrin korkeudella merenpinnasta. Vanhat kauan sitten sammuneet tulivuoret kohoavat tasangosta ylös 3300 metriin saakka. Tasankoalue on rehevää heinäistä aroa. Tästä huolimatta alueella sijaitsee suurin osa Georgian järvistä. Maisema on hyvin samanlaista kuin naapurimaassa Armeniassa ja paikoin mieleen tulee myös Pohjois-Norja. Asukkaista suurin osa on 1915 armenialaisten kansanmurhaa paenneita Turkissa asuneita armenialaisia ja heidän jälkeläisiään. Alueella asuu myös aikoinaan Venäjältä muuttaneita ortodokseja. Aikaisemmin kaikki kommunikaatio tapahtui venäjäksi tai armeniaksi, mutta nykyään koulussa opiskellaan myös georgiaa. Asukkaiden tausta erottuu rakennuksista: armenialaiset asuvat kivitaloissa, Venäjältä muuttaneiden ikkunanpielet on koristeltu ja georgialaisten talot ovat siltä väliltä. Piharakennukset ovat usein ruohokattoisia. Tapasimme kaksi saksalaista antropologineitoa, joista toinen oli juuri aloittamassa kolmen vuoden väitöskirjaprojektia alueelle tulevan kansallispuiston sisään jäävien ihmisten elämästä.

Jevakheti

Kävimme katsomassa kahdeksaa järveä. Isoimmat järvet Paravani ja Tsalka ovat vähälintuisia. Ninotsmindan ympäristön järvet olivat parhaita lintupaikkoja. Järvillä havaitsimme tuhansittain ruostesorsia, nokikanoja ja armenianlokkeja, kymmenittäin kiharapelikaaneja sekä runsaasti haikaroita, uikkuja ja sorsia. Ruskosuohaukka oli tavallinen järvien ympäristössä. Ruovikoista kuului ruokokerttusten lisäksi luhtakanan, luhtahuitin ja kaulushaikaran ääntelyä. Yritimme nähdä sitruunavästäräkkejä, mutta jouduimme tyytymään keltavästäräkkeihin. Kylissä pesi kattohaikaroita, joita ei juuri muualla Georgiassa näy. Taivaalla pyöri siellä täällä arohiirihaukkoja ja yksi pikkukiljukotka. Harakka ja naakka ovat Kaukasuksella arojen lajeja ja niitä olikin sitten paljon.

Tasangon ja Tbilisin välissä on metsäisempi vyöhyke, jossa havaitsimme mm. puukiipijöitä, varpushaukan ja runsaasti aikaisempina päivinä havaitsemiamme metsälajeja.
Tbilisiin saavuttuamme ruokailimme mukavassa ulkoilmaravintolassa kaupungin eteläpuolisilla kukkuloilla. Kesäisin laaksossa on yleensä kuuma ja ihmiset siirtyvät viettämään iltaa metsän siimekseen rakennettuihin ravintoloihin ja juhlapaikkoihin. Maittavan illallisen kruunasivat vielä neljä unikekoa, jotka lähtivät liikkeelle koloistaan ja tassuttelivat puiden oksia pitkin ylös latvukseen.

8.7. retkeilimme David Garejin aroilla

Lähdimme tutustumaan kuivemmille ja kuumemmille aroalueille Tbilisin kaakkoispuolelle. Totesimme jälleen kerran, ettei matkailijalla ole oikein mahdollisuuksia autonvuokraamiseen, koska tien viitat puuttuvat 90 %:sti. Yhdelle Georgian tärkeimmistä nähtävyyksistä David Garejiin oli pieni viitta päätieltä ja seuraava iso tienviitta olikin sitten vasta kilometri ennen kohdetta. Viittojen väliin jäi lukuisia risteyksiä ja isompana haarautuvia teitä. David Gareji on sekin vanha luostariluolasto. Munkit eivät ole perustaneet luostareitaan minne sattuu vaan kaikki vierailemamme luostarit ovat olleet luonnonkauniilla ja eläimistöltään rikkailla alueilla. Ja niin on David Garejinkin luostari.

Alue on kuivaa aroa, jossa paikoin on vesiuomia, pari pientä järveä ja kosteampaa notkelmaa. Siellä täällä on pieniä viljapeltoja, puurivejä tai yksittäisiä pensaita. Kun muualla näimme lähinnä pikkulepinkäisiä, täällä lepinkäiset vaihtuivat mustaotsa- ja punapäälepinkäisiin. Pensasvarpuset rakensivat pesiään puihin ja kottaraisten lisäksi paikoin oli paljon punakottaraisia. Petolinnuista havaitsimme mm. arohiirihaukkoja, hiirihaukkoja, pari käärmekotkaa ja hanhi- sekä pikkukorppikotkan. Kiurulintuja pyrähteli siellä täällä, mutta parhaiten niitä näkyi karjalauman lähellä. Suuri parvi arokiuruja, töyhtökiuruja ja lyhytvarvaskiuruja seurasi lehmiä ja napsi maasta maan tärinän liikkeelle ajamia hyönteisiä. Alueella oli runsaasti aro- ja sepeltaskuja. Säihkylinnuista havaitsimme harjalintuja, mehiläissyöjiä ja sininärhiä. Myös pelto-, vuori-, mustapää- ja harmaasirkut olivat tavallisia. Kalliovarpusten pesimäkolonia löytyi hiekkatörmästä aivan tien vierestä. Keltaiset kurkut näkyivät selvästi.

David Garejille mennessä ihmettelimme maaston väritystä. Maaperä on entistä merenpohjaa ja nyt kerrostumat ovat vinossa eroosiolle alttiina. Osa kerroksista on punertavia, osa harmahtavia tai vaaleita. Itse luostari on hiekkakiviharjanteen kyljessä pienessä rotkolaaksossa. Munkkien kammioita on täälläkin kaiverrettu kiveen molemmin puolin harjannetta. Käytössä olevalla puolella on myös hauskoja kivirakennuksia punatiilikattoineen. Harjanteen huipulla on Georgian ja Azerbaitsanin raja. Puolet luostarialueesta jäi rajan väärälle puolelle, kun rajaa piirrettiin neuvostoaikana; silloinhan sillä ei ollut niin merkitystä. Osa tämän aroalueen Georgian puoleisen osan asukkaista on azereja. Nykyään valtiot ovat sopineet, että luostarissa kävijät voivat kulkea harjanteella menevää polkua pitkin myös naapurimaan puolelle katsomaan 50 metriä rajan toiselle puolelle jääneitä raunioita. Jos polulta poistuisi Azerbaitsanin suuntaan, olisi tiedossa kävely muutaman kilometrin päässä olevaan rajavartiostoon. Rajavartijat saisivat rajaloikkarin kiinni otosta vielä palkkiokseen parin viikon loman. Pysyimme siis kiltisti sallitulla reitillä, joka kiemurteli kapeana polkuna luostariraunioiden alapuolella. Raunioilla pyöri pääskyjä, kallionakkeleita, mustapää- ja vuorisirkkuja sekä kaukasianagamia. Kovin montaa Azerbaitsan pinnaa emme saaneet. Pienten sisiliskotyyppisten liskojen lisäksi näimme liki puolitoistametrisen käärmeen, joka ei kuitenkaan ollut onneksi alueella tavattava hyvin myrkyllinen levantinkyy. Koska lämpötilat pyörivät kolmenkymmenen asteen tuntumassa, oli suurin osa linnuista hyvin piilottelevia. Esimerkiksi ruostepyrstö näkyi vain vilaukselta.

Lounaan söimme läheisen seismologisen aseman vehreässä puutarhassa. Virkistyneenä suuntasimme aron yli kohti Rustavin teollisuuskaupunkia. Rustavi on hurjan näköinen kaupunki. Sitä ympäröivät laajat enemmän tai vähemmän hylätyt teollisuusalueet, jotka odottavat lähinnä romuttamista. Toki joistakin piipuista nousi savua sen merkkinä, että vielä jotakin tuotantoa on jäljellä. Itse kaupunki koostui pienestä monumentaalikeskustasta 1900-luvun alkupuolen tyyliin ja valtavista neuvostoajalla rakennetuista kerrostalokolosseista. Mtkvarin virtaa tämän aika lohduttoman maiseman halki. Kaupungin historiassa on varmasti lukemattomia surullisia tarinoita, kun vuoristokylien ihmisiä siirrettiin neuvostoaikana kerrostaloihin asumaan. Teollisuus näet tarvitsi työvoimaa.

Saavuimme takaisin Tbilisiin iltapäivällä ja ehdimme piipahtaa kirjakaupassa sekä tehdä tunnin kävelylenkin vanhassa kaupungissa. Tbilisissä on ollut asutusta jo ainakin 400-luvulta lähtien ja melko nopeasti siitä tuli pääkaupunki hyvän sijaintinsa takia. Tarunhohtoinen silkkitie kulki kaupungin halki. Kaupungin sijainti oli niin houkutteleva, että vihollisvallat valloittivat sen neljäkymmentä kertaa! Vaihtelevasta historiasta johtuen Tbilisin arkkitehtuuri on mielenkiintoinen sekoitus. Välillä tuntuu kuin olisi jossain Keski-Euroopassa, välillä Venäjällä ja välillä taas jossain Turkin suunnalla. Taideteoksia, puistoja ja erikoisia rakennuksia on paljon erityisesti jokea reunustavilla alueilla.

Viimeisen illan kunniaksi ruokailimme kotiseutumuseoalueella. Ravintolan katetulta terassilta aukeni upea näköala yli kaupungin ja itse ravintola oli rakennettu hienoon vanhaan taloon. Illat ovat niin lämpimiä, ettei seiniä tarvita! Pääsimme maistamaan monenlaisia paikallisia herkkuja.

9.7. Lentomme oli aamulla, joten päivältä ei paljon havaintoja kertynyt. Matka-aikataulumme oli rivakka ja koto-Suomen kamaralla olimme jo ennen puoltapäivää. Matkakokemuksiin tyytyväisinä lähdimme kuka mihinkin suuntaan Suomea.

H.A.

Georgia 17-25.5. 2007

Georgiaan ja Kazbegiin

Kauan odotettu loma koitti ja matkasimme Virolahden kautta Helsinkiin, retkeillen matkan varrella. Helsinki-Vantaan lentoasemalla tapasimme klo 18.30 muun retkiporukkamme Andreas Lindénin, Kari Haatajan sekä Keijo Wahlroosin. Olimme lähdössä kahdeksan päivän reissulle Georgiaan – Kazbegiin vuoristoon sekä muutamaksi päiväksi Chachunan puoliaavikkoalueelle.

Edellisellä Georgian ja Armenian retkellämme menetimme Hannan kanssa sydämemme Kazbegin vuorelle ja koska meiltä silloin jäi myös yksi tärkeä wp-pinna eli kaukasianteeri löytämättä, olimme jo tuolloin vuorelta laskeuduttuamme päättäneet, että paikalle pitäisi päästä uudelleen ja keväällä.

Olimme pikkuhiljaa etsiskelleet innokkaita wp-pinnakerääjiä sekä muuten mukavia retkiseuralaisia reissuun ja lopulta porukkamme oli varsin pieni mutta sitäkin monipuolisempi, olihan joukossa niin Suomen wp-pinnakärki, äänittäjiä, valokuvaajia jne.

Lensimme ensin Latviaan Riikaan, jossa olimme ajallaan klo 21.25 ja vain tuntia myöhemmin jatkoimme Georgiaan Tbilisiin, jonne laskeuduimme aamuyöllä klo 03.10.
Olimme järjestäneet edellisen reissun oppaamme Giorgi Rajebashvilin avustuksella kaiken siten, että meitä oli lentoasemalla vastassa opas Zura Javakhisvili sekä kuski Robinson. Ensimmäinen retkipinna, etelänsatakieli lauloi heti lentoaseman läheisen kaupan pihalla ja näin pinnalistan pito aloitettiin jo vihreää Ford Transitia ruokatarvikkeilla lastattaessa. Pikaisen kauppareissun jälkeen pääsimme matkaan. Seuraavan tunnin oli vielä pimeää ja linnut vielä nukkumassa. Matkaseurueemme katseli kuitenkin tarkkaavaisesti ympärilleen, vaikka olisi ehkä ollut viisaampaa levätä, sillä meillä oli rankka reissu edessämme.

Reilun parin tunnin ajon jälkeen retkipinnalista oli kasvanut vain mustarastaalla, mutta ensimmäisellä jaloittelulla Ananurin linnoituksella havaitsimme jo monia tavallisia lajeja sekä muutamia erikoisuuksiakin: punarinnan, laulurastaan, kaukasianuunilinnun, hiirihaukan, viherpeipon, leppälinnun (ssp samamisicus), mustaleppälinnun (ssp semirufus), virtavästäräkin, pikkutikan, vuorisirkun jne.

Pikkuhiljaa tie nousi ylemmäs ja ylemmäs vuoristoon ja lumihuippuja alkoi näkyä. Kohta lunta oli jo tien varressa, välillä jopa metritolkulla. Paikoittain lunta oli romahtanut myös tielle ja viime reissulla ihmetystä herättäneet tunnelit olivat nyt tarpeen. Tiellä kulki aivan älyttömiä määriä lampaita ja lehmiä paimentensa ohjaamina kohti vuoristolaitumia. Kovan talven jäljiltä lehmät olivat todella surkean laihoja, kevät oli tullut 3-4 viikkoa myöhässä. Lampaat sen sijaan olivat sen verran hellyyttäviä, että Andy suunnitteli kovasti pienen karitsan ottamista mukaansa. Täyttä varmuutta ei ole, onnistuiko Andy salakuljettaa karitsaa äänityslaukussaan kotiinsa.

Seuraavat pysähdykset tehtiin tutuilla näköalapaikoilla ja havaintoja kertyi mm. närhestä (ssp atricapillus), metsäkirvisestä, punavarpusista, pensaskertuista, käistä, alppivariksista, kalliopääskyistä, vuorihempoista (ssp brevirostris), vuorikirvisistä (ssp coutellii), sepelrastaista (ssp amicorum), lumivarpusista sekä myös kaukaa vuoren rinteeltä löytyneistä kaukasianteeristä. Meillä oli siis yksi reissun tärkeimmistä tavoitteista jo saavutettu, ennen kuin olimme edes perillä.

Tien noustessa yhä ylemmäs tie huononi ja matkanteko hidastui, joten lopulta automatka kesti lähes neljä tuntia. Vihdoin saavuimme sijaintinsa puolesta hämmästyttävän suureen Kazbegin kylään, jossa parkkeerasimme tutun Yugon talon pihaan ja purkaessamme tavaroitamme havaitsimme jo ensimmäiset hanhikorppikotkat ja kultahempot. Huoneisiin päästyämme olimme valmiit parin tunnin päiväunille.

Herättyämme havaitsimme majatalon parvekkeelta mehiläishaukan, maakotkia, turkinkyyhkyn sekä pari partakorppikotkaa, joista toinen oli esiaikuinen lintu. Pihalta näkyi myös korkealla vuorten huippujen yläpuolella kaarrellut nuorehko mustahaikara. Saatuamme vatsat täyteen herkullista paikallista ruokaa pakkauduimme taas autoon ja suuntasimme iltapäiväretkelle aiemmin hyväksi koettuun pikkulintupaikkaan reilun kilometrin päähän kylästä. Noustuamme autosta kuulimme jo ensimmäiset vuoritiltaltit ja pian niitä löytyi runsaasti lisää. Reissupinnaksi löytyi myös kirjokerttu, lehtokerttu, pajulintu ja muutama muu tavallinen laji. Vuoren rinteellä oli myös paikallisen hiirihaukan (ssp menestris) pesä. Auringon ollessa jo painumassa vuorten taa palasimme kämpille, jossa oli taas pöytä koreana. Kauppareissun ja iltahuudon jälkeen olimme valmiita nukkumaan.

Ekat vuorikiipeilyt

19.5. herätys oli 5.15 ja varttia myöhemmin olimme jo aamiaisella. Kuuden aikaan suuntasimme kylän yläpuoliselle lähimetsälle, jossa havaitsimme reilun 30 pikkukäpylinnun parven. Jatkoimme kävellen metsän yläpuolella olevalle kalliolle, jolta aloimme selata kaukoputkella läheisiä vuorenrinteitä. Pian löysimme ainakin viisi kaukasianteerikoirasta, joista yksi innostui soidinpompintaankin. Kohta kuulimme myös ensimmäiset kaksi kaukasianlumikanaa, joita kohti jatkoimme ruohoista vuoren rinnettä kivuten.

Alkuun kiipeäminen oli varsin helppoa mutta jyrkkyyden ja koko ajan ohenevan ilman takia silti erittäin raskasta. Varsin pian kiipeäminen palkittiin, kun Zura osoitti meille kaukasianlumikanapariskunnan, jonka puuhastelua pääsimme kaukoputkella seuraamaan toistakymmentä minuuttia. Skouppikuvaa ja äänityksiä tietysti otettiin.

Matka jatkui, sillä oli käynyt ilmi, että loput projektilajimme vuorileppälintu ja rakkapunavarpunen olivat jo ehtineet nousta ylös pesimäalueilleen yli 3000 metriin. Niinpä nousimme pahimmillaan jopa 65 asteista kivikkoista vuorenrinnettä ja raskasta oli. Kertaalleen pysähdyttyämme huilaamaan selasimme taas putkilla yläpuolella jyrkästi kohoavia vuorenrinteitä, kun Hanna löysi koiras vuorileppälinnun vuoren korkeimman huipun ylimmän kiven laelta. Onneksi näkyvyys oli vielä erinomainen ja kaikki ehtivät nähdä tämän linnun sekä osa myös samalla kivellä käyneet 2 kv koiraan sekä naaraan varsin hyvin.

Päätimme nousta vielä seuraavalle harjanteelle, mikä oli todellinen urheilusuoritus. Siinä punnittiin fyysisten voimavarojen lisäksi myös henkistä kanttia, sillä yhdellä jos toisellakin oli korkeanpaikankammonsa kanssa ongelmia. Lopulta hengissä selvittiin ja Andy näki kalliokiipijän ja muutkin jo aiemmin havaittuja kivikkorastaita, alppirautiaisia, sepelrastaita, alppinaakkoja, vuoripyyn jne. Yhteensä kuultiin ainakin viisi kaukasianlumikanaa.

Alastulo oli onneksi paljon helpompaa, joten saatoimme nauttia aurinkoisesta kelistä, jota mukava tuulenvire viilensi sopivasti. Noin klo 15.00 olimme takaisin autolla älyttömän tyytyväisinä. Toki mieliä hieman kaihersi se, että rakkapunavarpusta ei vielä ollut nähty. Mutta eipähän ollut ongelmia suunnitella parin seuraavan päivän ohjelmaa.

Kämpällä ruoka oli taas odottamassa ja vatsat täysinä oli mukava painua päivälevolle, jonka jälkeen suuntasimme Hannan ja Andyn kanssa äänittämään vuoritiltaltteja. Kepa ja Kari jäivät kuvaamaan kylän ympäristöön paikallisia oudon vaaleita västäräkkejä ym. Hannan ja Andyn kanssa saimme äänitykset reilusta kymmenestä vuoritiltaltista sekä pääsimme illan jo hämärtyessä näkemään viiden koiras ja yhden naaras kaukasianteeren hullunkurista soidinta, joka näytti sen verran surkuhupaisalta, että ei ihme, että lintu on niin harvinainen. Pitkällisten soidinpyrähdysten päätteeksi, kun kovin jätkä vihdoin lähestyi naarasta, pyrähti naaras lentoon ja lensi karkuun.

Rentoa retkeilyä ja iltapäivällä Kazbegille

20.5. herätys oli taas 5.15 ja aamiaisen jälkeen matkasimme noin parikymmentä kilometriä etelään erään hylätyn kylän takaiseen rotkolaaksoon. Matkalla näimme lumivarpusia, kivikkorastaan sekä sininärhen ja perillä peukaloisen, vuoritiltatteja, alppikiitäjiä, alppivariksia jne. Tuulinen sää kuitenkin esti äänittämisen lähes täysin ja kivikkoinen jyrkänne oli liian vaikeakulkuista, jotta lintuja oisi päässyt järkevästi kuvaamaankaan. Mutta vuorossa olikin huiliaamu, joten kovin hurjiin urheilusuorituksiin ketään ei huvittanutkaan ryhtyä.

Paluumatkalla pääsimme kuvaamaan hanhikorppikotkia, joita istuskeli jokivarressa ja lenteli matalalla vuoren rinteitä vasten. Rantasipejä ja pikkutyllejäkin näkyi. Törmäsimme myös ranskalaisorniporukkaan, joka oli jo lähdössä kohti etelää, mutta kuultuaan meidän näkemästämme vuorileppälinnusta heillä olikin edessä vuoristopäivä. Tokkopa he tarpeeksi ylös jaksoivat kuitenkaan nousta?

Päivällisen jälkeen oli vuorossa koko reissun kohokohta eli Kazbegi. Minä ja Hanna olisimme joka tapauksessa halunneet nousta Kazbegille yöpymään ja kuvaamaan ja äänittämään aamuksi, mutta nyt kun rakkapunavarpunen oli vielä koko porukan puutelistalla, niin olimme kaikki valmiita ikimuistoiselle telttareissulle Kazbegille.
Hommasimme maastoautolla kyydit Tsimda Sameban kirkolle, ja ensimmäinen autolastillinen eli Kepa, Kari ja Zura lähtivät saman tien nousemaan ruohikkoista rinnettä kohti suunniteltua telttapaikkaa. Me Hannan ja Andyn kanssa olimme pian perässä ja heti autosta noustuamme saimme ihailla reilun 30 kultahempon parven laulukonserttia.

Kävely oli varsin helppoa, vaikka meillä kaikilla olikin isot rinkat selässä, olihan meillä jo korkean paikan leiriä ja kiipeilyä takana. Lintuja oli rinteillä yllättävän vähän edelliskesään verrattuna. Kultahemppoja, vuorikirvisiä, sepelrastaita, vuorihemppoja ja alppivariksia oli kuitenkin mukavasti, joten ei kiipeäminen tylsäksi käynyt. Pari kaukasianteertäkin lensi ylitsemme ja kaukaa vuorten rinteiltä kuului aika ajoin myös kaukasianlumikanan kuikutus.

Kepa, Kari ja Zura odottelivat meitä rinteessä ja jatkoimme matkaa yhdessä. Parin tunnin kiipeämisen jälkeen saavuimme 2730m korkeuteen tasangolle telttapaikallemme ja pian olivat teltat pystyssä ja aloimme selata vuortenhuippuja pinnojen toivossa. Tasangolta löytyi pari tunturikiurua (ssp penicillata) ja huipuilla näkyi varsin runsaasti pikkulintuja, mutta lähinnä lumivarpusia saatiin tunnistetuksi. Huiput olivat vielä aivan liian kaukana.

Illalla tuuli yltyi kovaksi ja telttoihin kömmittiin noin kolmen asteen lämpötilassa. Mukavastihan makuupusseissa olisi tarjennut, jos allekirjoittaneelta ei olisi makuupussin vetoketju hajonnut tyystin, niinpä nukkumisen kanssa oli taas kerran niin ja näin.

Täydellistä vuoristoretkeilyä

21.5. heräsimme aikaisin, mutta vielä oli varsin hämärää ja linnut olivat aivan hiljaa. Yksi kaukasianteeri käpötteli rinteessä muutaman sadan metrin päässä teltoistamme lähellä kotoa mukanamme tuomaa houkutusteertä, mutta säikkynä se lehahti lentoon heti, kun aloin kuvata sitä. Onneksi se laskeutui hetkeksi telttaamme lähinnä olevan rinteen harjalle, jolloin sain siitä muutaman paremman kuvan, ennen kuin se lensi piiloon harjanteen taakse.

Hannan ja Andyn kanssa lähdimme jo hieman edeltä kipuamaan kohti korkeuksia, joilla olimme edellisreissulla havainneet rakkapunavarpusia. Kiipeäminen oli nyt helppoa, kun olimme jättäneet valtaosan kantamuksistamme telttoihin. Tuuli oli edelleen puuskissa todella kova, mutta paikoin puuskien välissä äänittäminenkin onnistui.

Kiipesimme yhä ylemmäs ja ylemmäs pitkin jo monin paikoin lumen peitossa olleita rinteitä, kunnes viimein huomasin lennossa kaksi suurehkoa pikkulintua, jotka onneksemme laskeutuivat kaukana edessämme kohonneen rinteen lumilaikulle. Putkella saimme tunnistettua linnut naaraspukuisiksi rakkapunavarpusiksi. Pian linnut kuitenkin jatkoivat matkaansa ja me tiedotimme radiopuhelimitse Kepalle ja Karille, että ensimmäiset rakkapunavarpuset olivat löytyneet. Me tietysti jatkoimme yhä ylemmäs. Ollessamme taas lyhyellä lepotauolla Kari jo kipusikin ohitsemme päättäväinen ilme kasvoillaan ja Kepakin oli tulossa tasaista vauhtia kohti viimeistä projektilajiamme.

Kiipesimme vielä reilusti ylemmäs – aina 3000 metrin korkeudelle saakka, jossa lumiraja esti pääsyn korkeammalle. Tältä tasanteelta viimein aukeni myös upea näkymä Kazbegin huipulle. Kyllä tätä maisemaa olikin ollut ikävä.

Kohta jostain lennähti taas pari naaraspukuista rakkapunavarpusta ylitsemme ja linnut vieläpä laskeutuivat varsin kohtuulliselle etäisyydelle ruokailemaan, joten pääsimme seuraamaan niitä putkella varsin hyvin. Kepa ei kuitenkaan vielä ollut kivunnut paikalle, mutta onneksi radiopuhelimitse saimme tiedon, että hänkin oli jo ensimmäisen rakkapunavarpusensa löytänyt ja tulisi hitaasti mutta varmasti perässä, sillä hän haluaisi nähdä niitä vielä lisää – ja mieluusti koiraita.

Jäimme tälle tasanteelle vielä pitkäksi aikaa ihailemaan maisemia ja odottelemaan lintuja saapuviksi näytille. Andyn kanssa jatkoimme erään rotkon yläpuolelle äänittämään kaukasianlumikanoja (joita kuultiin päivän aikana ainakin tusina), kun yhtäkkiä aivan viereeni laskeutui rakkapunavarpuspariskunta. Kohta jahtasimme lintuja jyrkässä louhikkoisessa rinteessä mikrofonien ja kameroiden kanssa. Jonkinlaista äänitystä saatiinkin ja Hannan kuvat lienee yksiä parhaista, mitä tästä lajista on koskaan saatu. Harmittavasti Kepan radiopuhelin oli vahingossa sammunut, joten Kari ja Kepa olivat jo matkalla takaisin kohti telttojamme, mutta olivatpa hekin onneksi nähneet lintuja varsin mukavasti. Ja takuulla kaikki olivat täydellisen tyytyväisiä siihen, että olimme päässeet kiipeilemään itsemme lähes uuvuksiin Kazbegin rankoissa mutta upeissa maisemissa! Lopulta rakkapunavarpusia oli nähty yhteensä toistakymmentä, mutta yllättävää oli, että ne tuntuivat yhä olevan parvissa, eivätkä ne laulaneet juuri lainkaan. Edellisellä reissullammehan ne lauloivat kuuluvasti kauas kuuluen.

Zuralta saimmekin kuulla, että olimme vuoden ensimmäinen ryhmä, joka oli hoitanut kaikki neljä tyypillistä tavoitelajia: kaukasianteeri, kaukasianlumikana, vuorileppälintu ja rakkapunavarpunen. Keväällä ongelmia olivat aiheuttaneet teeret ja lumikanat ja viimeisiltä ryhmiltä oli jäänyt leppälintu puuttumaan.

Pakattuamme telttamme jatkoimme yhtä kyytiä alas asti, ja taas meikäläiselle oli raskaampaa laskeutua alas mäeltä kuin mitä kiipeäminen oli ollut – outoa. Tsimda Sameban alapuolisessa metsässä äänittelimme ja kuvasimme vielä vuoritiltaltteja ja kaukasianuunilintuja, kunnes viimein olimme alhaalla autollamme, jossa lepopäivänsä viettänyt Robinson jo odotteli meitä.

Kämpällä latailimme akkuja ym. sekä söimme vielä reissun viimeisen herkullisen aterian. Törmäsimmepä jopa edelliseen oppaaseemme Giorgiin, joka oli saapunut paikalle ranskalaisryhmän kanssa. Pian lastasimme tavaramme autoon ja lähdimme kohti etelää ja tuntemattomia retkeilykohteita. Tähän saakka olimme havainneet reissussa 75 lintulajia.

Muutamassa tunnissa olimme taas Tbilisissä, jossa kävimme ostamassa muutamaksi päiväksi juomista ja naposteltavaa. Olimme matkalla Chachunan puoliaavikolle, jossa majoittuisimme metsästäjien käyttämään retkeilymajaan, josta olisi lähimpään kylään yli 50 kilometriä.

Matka jatkui illan jo hämärtäessä ja havaitsimme lopulta matkalla vain hyvin vähän lintuja: mm. kottaraisia, harakoita, harmaasirkun, pari mustaotsalepinkäistä ja kyläpöllöstä. Puolen yön aikaan olimme viimein perillä ajettuamme viimeisen tunnin käsittämättömän huonokuntoisia teitä. Kehrääjä surisi ja kyläpöllönen kuukutti pihalla, kun saimme huoneemme ja pian kömmimme äärimmäisen väsyneinä nukkumaan.

Chachunan puoliaavikolla

Muutaman vuoristopäivän jälkeen olimme siis nyt aivan erilaisessa paikassa. Chachuna on maan kaakkois-osassa, Azerbaitsanin rajan pinnassa oleva laaja aroalue, jonka keskellä virtaa joki, joka juuri majoittumispaikkamme vieressä on Neuvostoliiton aikaan padottu tekojärveksi. Majatalot oli rakennettu jonkinlaiseksi lomapaikaksi tekojärven lähelle. Neuvostoliiton kaaduttua ne oli hylätty ja kaikki irti lähtevä varastettu. Nyt kolme miestä pitää paikalla metsästysmajaa neljässä talossa. Majoitus oli muuten ok, mutta agrekaatilla tehtyä sähköä saimme vain illalla (sähköjohdot oli myös viety) ja tankkiautolla vesitorniin tuotua vettä saatiin kunnolla vain kun sähköt olivat päällä.

22.5. nukuimme niin pitkään kuin nukutti. Itse heräsin auringon paisteeseen ja siihen, kun ikkunan läpi kuului useampaakin linnun laulua, jota en tunnistanut. Ennen aamiaista ehdimme kävellä pari sataa metriä pihamaastossa ja havaita useita mustapääsirkkuja, harmaasirkkuja, etelänsatakieliä, vaaleakultarintoja, kirjotaskuja, nunnataskun ja suuria parvia kottaraisia ja punakottaraisia. Äänimaailmaan kuuluivat varpuslintujen laulujen lisäksi myös uuttukyyhkyt, turturikyyhkyt sekä harjalinnut, sininärhiä lenteli siellä täällä ja pääsinpä seuraamaan soidinlentelyäkin läheltä. Yllättävää oli löytää meriharakka läheisen tekojärven rannalta huutelemasta. Ainoat vesilinnut olivat kaksi ylilentänyttä ruostesorsaa. Pihapiirissä paimenten ja paimenkoirien vahtimina ruohon leikkuussa oli todella suuria lammaskatraita. Meitä varoitettiin myrkyllisistä levantinkyistä ihan syystä, sillä heti ensimmäisellä retkellä pääsimme näkemään reilun metrin mittaisen kyyn hieman turhankin läheltä.

Aamupalalla sovimme, että viettäisimme koko päivän vain kämpän ympäristössä leppoisasti retkeillen ja staijaillen, sillä oli tullut jo selväksi, että pihapiirissä todellakin riitti mielenkiintoista linnustoa kuvattavaksi ja äänitettäväksi ja edellispäivien vuorikiipeilyt tuntuivat kaikilla jaloissa.

Päivän saldoksi kertyi mm. pari pikkukiljukotkaa, munkkikorppikotka, keisarikotka sekä myös kaukaa nähty pesä poikasineen, sirovarpushaukka, nuolihaukka, yli sata mehiläissyöjää, yli 50 sininärheä, töyhtökiuruja, ruostepyrstöjä, hernekerttuja, kaspiankerttuja, luhtakerttusia, noin 40 vaaleakultarintaa, pikku-, punapää- sekä runsaasti mustaotsalepinkäisiä, kuhankeittäjä, muutamia pikku- ja pensasvarpusia jne. Illalla kävelimme läheiseen ruovikkoiseen jokivarteen, jossa näkyi ja kuului kolme mustafrankoliinia, rastaskerttuset ja etelänsatakielet lauloivat ja pussitiainen, kuningaskalastaja, lieju- ja nokikana sekä pikku-uikku lisäsivät myös retkipinnalistaa.

Auringon juuri laskeuduttua kuulimme varsin läheltä lutakon takaiselta pensoittuneelta ruohikkotasangolta aivan selvästi yhden sarjan todella matalaa huuhutusta, jonka Andy yhdisti aivan saman tien viiriäispyyjuoksijaan! Ääntä ei kuitenkaan enää kuulunut, mutta päätimme palata aamulla takaisin. Kämpällä pääsimme vertaamaan ääntä cd-levyltä ja se todellakin oli aivan identtinen. Syy, miksi epäilimme kyseessä olevan ehkä todennäköisimmin kuitenkin jotakin muuta oli se, että lajin lähimmät tunnetut pesimäalueet sijaitsivat muutaman tuhannen kilometrin päässä. Kyseessä on tosin hyvin vaikeasti havaittava laji, jonka esiintyminen ei ole erityisen hyvin tunnettu.

Helppoa mutta tuottoisaa retkeilyä

23.5. aamuneljältä olimme taas samalla paikalla äänityslaitteet valmiiksi äänittämässä ja vartin odoteltuamme kuulimme taas kertaalleen vastaavan äänen mutta tällä kertaa paljon kauempaa ja epäselvempänä. Kolmiosainen sarja kuului vielä kerran, mutta tämän jälkeen kuulimme enää paljon epämääräisempiä saman tyylisiä ääniä, joista emme enää olleet varmoja, mitä ne olivat – kaukaisia lehmiä vaiko jotain ihan muuta? Äänityksiin tarttui kuitenkin paljon muutakin mukavaa kuten pikkuhaikaroita, käkiä, jne. (Näin jälkikäteen voin sanoa, että meidän olisi pitänyt olla paikalla kuuntelemassa paljon myöhemmin aamulla, sillä viiriäispyyjuoksija on aamu- päivähuutelija.)

Aamupalan jälkeen ajoimme tekoaltaan yläpuolella sijaitsevaan lähes viidakkomaiseen jokivarren metsään. Matkan varrella nähtiin mustafrankoliineja, arotaskuja, mustapääsirkkuja, lyhytvarvas- ja arokiuruja sekä paria käärmekotkaa ja paksujalkaa. Perille päästyämme pääsimme ihailemaan todella runsaina esiintyneitä sininärhiä, etelänsatakieliä, turtureita, kuhankeittäjiä jne. Näimme myös useita hanhikorppikotkia, muutaman munkki- sekä yhden pikkukorppikotkan sekä vihertikan. Olimme paikalla kuitenkin liian myöhään saadaksemme fasaanin pois C-kategorialistoiltamme. Tässä kolkassa Georgiaa asustaa ihan aitoja ja alkuperäisiä fasaaneja.

Päivällä staijailimme kuistiltamme ja olimmepahan päässeet majoittumaan uskomattomaan paikkaan. Kotkia ja haukkoja löytyi taivaalta tuon tuosta, mm. arohiirihaukkoja, munkkikorppikotkia, keisarikotkia ja sirovarpushaukkoja, lähikatoilla asusteli nunnatasku ja kirjotaskuja, takapihan puskissa rakensivat pesiään ruostepyrstö ja kaspiankerttu ja langoilla istuskeli varpusten ja parin pensasvarpusen lisäksi kokoajan useita laulavia mustapääsirkkuja. Andreas jopa äänitti kaspiankerttua, ruostepyrstöä ja vaaleakultarintaa huoneestaan avaamalla ikkunansa.

Iltapäivällä ajoimme patoa pitkin altaan toisella puolella olevalle rotkolle, jolta löytyi helposti pari valkoselkätaskua, hauska minervanpöllöperhe sekä runsaasti georgianagamia (liskoja). Aro- ja lyhytvarvaskiuruja sekä arotaskuja oli jälleen puoliaavikko täynnä.

Illan pimennyttyä pihalla surisivat kehrääjä ja pari kyläpöllöstä kuukutti – upeaa! Koskapa paikkaan oli tykästytty niin kovasti, olimme päättäneet viettää paikalla vielä reissumme viimeisenkin päivän, sillä vielä riitti kaikilla kuvattavaa ja äänitettävää. Ja olipa Hanna taas viimeisenäkin iltana kuullut kertaalleen viiriäispyyjuoksijamaisen äänen tutulta paikalta. Harmi vain paikalla oli nyt niin järjettömästi hyttysiä, ettei siellä oikein enää kyennyt olla. Loppujen lopuksi lintu jäi siis varmistamatta, mutta tulevaisuuden Georgian matkaajien kannattaa olla tarkkana.

Viimeinen reissupäivä

24.5. lähdimme aamusta Andreaksen, Zuran ja Robinsonin kanssa toiseen metsäpaikkaan, jossa oli taas vihertikkaa ja kaikkia muita jo tutuksi tulleita metsälintuja. Yksi mehiläishaukkakin näkyi mutta fasaanit jäivät yhäkin löytymättä.

Jatkoimme eräälle jyrkänteelle, josta etsiskelimme kallionakkeleita tuloksetta. Alppikiitäjiä oli runsaasti ja löysimme taas valkoselkätaskun sekä arohiirihaukan pesän. Paras havis oli kaukaa kallionharjanteelta löytynyt suuri jalohaukka, joka viimein nousi siivilleen ja lensi lähemmäs jyrkännettä vasten istumaan, jolloin saimme sen määritettyä aavikkohaukaksi.

Samaan aikaan majapaikkamme pihapiiristä oli havaittu merikotka, niittysuohaukka sekä padon lähellä osmankäämikerttunen. Reissupinnalista oli siis kertynyt 143 lajin pituiseksi!

Päiväunien jälkeen syötyämme taas kerran ”hieman” vaatimattomammin kuin mihin olimme Kazbegissa tottuneet, pakkasimme tavaramme ja lastatessamme autoamme alkoi taivaalta ropista vettä. Koko reissumme ajan olimmekin olleet säiden puolesta todella onnekkaita!

Lähdimme kohti Tbilisiä ja lentokenttää noin klo 20.00 ja noin 23.30 olimme perillä. Saimme kuin saimmekin pankkiautomaateista tarpeeksi rahaa, jotta saatoimme maksaa Zuralle ja Robinsonille ja hyvästellä heidät. Meillä oli vielä reilun kolmen tunnin odotus ennen kuin viimein klo 03.50 koneemme lähti kohti Riikaa.

Riikassa pääsimme lyhyellä odotuksella jatkamaan Helsinkiin klo 07.25. Viimein klo 08.35 olimme Helsingissä ja erinomaisesti onnistunut reissumme oli pulkassa! Kaikki projektilajit oli nähty Kazbegissa ja loppureissukin oli ylittänyt odotuksemme! Olipahan ollut mukavaa! Kiitokset kaikille!

J.A.

Georgia ja Armenia 14.-27.7. 2006

Georgia & Armenia 14.-27.7. 2006

Esipuhe

Olimme jo pitkään suunnitelleet reissua Kaukasuksen suuntaan, mutta reissun lopullista toteutumista olivat hidastaneet puutteellinen lintutieto alueesta (retkikertomuksia löytyy todella vähän) sekä paikallisten kontaktien todella käsittämättömät tarjouspyynnöt. Alkuun olimme suunnitelleet menevämme Azerbaitsaniin, mutta paikalliset matkajärjestäjäkontaktimme osoittautuivat täysin kykenemättömiksi organisoimaan mitään halvalla. Kun kävimme syksyllä 2005 British Bird Fair messuilla Englannissa, tapasimme siellä Georgialaisen Ramaz Gokhelashvilin, joka osoittautui 15 minuutissa paljon luotettavammaksi ja pätevämmäksi matkanjärjestäjäksi. Tutustuttuamme Ramazin antamaan kirjaseen sekä netistä löytämiimme muutamiin Georgian sekä Armenian retkikertomuksiin, totesimme nämä paikat moninkertaisesti mielenkiintoisemmiksi linnustoltaan kuin mitä Azerbaitsan olisi ollut.

Seuraava urakka oli löytää jonkinlainen yhteistyötaho Armeniasta. Eurobirnet:issä satuttiin sopivasti suosittelemaan erästä opasta, ja kun otin häneen yhteyttä, kaikki vaikutti täydelliseltä. Matkaseuraksemme lupautunut vanha katalonialaisystävämme Oriol Clarabuch sai sattumalta yhteyden armenialaiseen rengastajaan Vasil Ananianiin ja pian paljastui, ettei Vasil ollut koskaan kuullutkaan oppaastamme. Pikainen salapoliisintyö paljasti, että meitä oltiin huijaamassa pahemman kerran: Opas oli luvannut, että näkisimme kaikki toivelistallamme olevat lajit, mutta hänen pahaksi onnekseen satuin tietämään (kiitos Sandgrouse -lehden artikkelien) parin lajin ainoat esiintymispaikat Armeniassa – ja nämä paikat eivät kuuluneet ohjemaamme! Reissuumme ei enää ollut kuin kuukausi aikaa ja lentoliput olivat jo ostettuina, kun annoimme kenkää Armenian kontaktillemme.

Vasil oli paljastunut henkilöksi, joka oli ollut oppaana kaikilla opastetuilla retkillä, joista netistä löytyi retkikertomus ja hän oli nyt ainoa toivomme. Hän tiesi jo tuolloin olevansa estynyt toimimaan oppaanamme, mutta hän ohjasi meitä ottamaan yhteyttä Zhanna Galianiin, joka oli toiminut hänen opastamiensa reissujen koordinaattorina. Lopulta saimme järjestettyä halvimman mahdollisen meille riittävän järjestelyn, sillä saimme kuskin, joka oli kuskannut kaikkia Vasilin vetämiä lintureissuja! Tämä siis tietäisi kaikki lintupaikat! Kyllähän me varmaankin linnut löytäisimme, jos vain tietäisimme olevamme oikeissa paikoissa. Ainakin paremmin kuin alkuperäisen oppaamme kanssa, jonka kanssa olisimme olleet siis väärissä paikoissa!

Kaikki näytti siis lopultakin hyvältä! Georgiaan ei viisumia tarvittaisi ja Armenian viisumin saisi 30 dollarilla rajalta. Georgiasta oli järjestetty vuoristo-opas nelivetoautoineen, joka tulisi meitä vastaan lentoasemalle, toimisi oppaanamme reilut viisi vuorokautta Kaukasuksella sekä Vähä-Kaukasuksella ja sitten ajaisi meidän Armenian rajalle. Hänellä olisi myös pari telttaa, makuualustat sekä keitin mahdollisia vuoristopäiviä varten.

Armeniassa rajalla meitä olisi vastassa autokuski sekä tulkki, sillä kuski ei puhuisi englantia. Armeniassa kiertäisimme seitsemän päivää eri puolilla maata sijaitsevia lintukohteita majoittuen pääasiassa Jerevanissa mutta myös neljän päivän reissun aikana muualla. Kaksi viimeistä päivää oli tarkoitus olla rengastamassa töistä vapautuvan Vasilin kanssa. Näiksi päiviksi oli kuitenkin yhä kuski ja tulkkikin varattuina, joten Vasilin ollessa estynyt, olisi muu retkeily mahdollista.
Paluulentomme olisi taas Georgian puolelta, joten rajalla olisi taas meitä joku noutamassa ja viemässä Tbilisin lentoasemalle.

Reissuun

13.7. Reissumme alkoi. Päätin työpäiväni ruokatunnin jälkeen ja puoliltapäivin lähdimme ajamaan kohti Kirkkonummea, jossa olimme klo 16.00. Söimme varsin pikaisesti ja parin tunnin päästä lähdimme isäni kyyditseminä kohti Helsinki-Vantaata. Air Balticin koneemme oli hieman myöhässä, joten ehdimme hieman shoppaillakin, mutta lopulta klo 20.45 lähdimme fokker-potkurikoneella kohti Riikaa. Tuntia myöhemmin laskeuduimme Riikan modernille, mutta ihmeen pienelle lentokentälle. Aurinko laski mailleen, mutta meillä oli vain lyhyt odotus ennen kuin jatkolentomme Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin lähti 23.35 – taas puolisen tuntia myöhässä.

Kazbegiin

14.7. Laskeuduimme Tbilisiin 03.45 (kelloa siirrettiin tunti eteenpäin) ja kun olimme löytäneet matkatavaramme, löytyivät pihalta vanhat katalonialaisystävämme Oriol Clarabuch ja Toni Alonso, jotka olivat saapuneet Barcelonasta Münchenin kautta vain puolta tuntia aiemmin. Hetkeä myöhemmin paikalle saapui British Bird Fair:lla tapaamamme Ramaz Gokhelashvilin kautta järjestämämme vuoristo-oppaamme Giorgi Rajebashvili, jonka Pajeroon lastasimme kaikki matkatavaramme. Pian olimme matkalla kohti huimia seikkailuja Kazbegin vuorilla!

Alkuun matkanteko oli nopeaa ja aamun sarastettua lintuhavainnot autonikkunoista oli tavanomaisia: peukaloisia lauloi siellä täällä, tiklejä lenteli pikkuparvissa, mustarastaita vilahteli tien poikki, tervapääskyjä kierteli taivaalla jne. Ensimmäisen pysäyksen teimme yleisön pyynnöstä, kun puskiin teki mieli muutenkin kuin lintujen perään. Pysähdyspaikaksi valittiin lintuisan näköinen ylänköpaikka. Rinteen metsissä huuteli vihertikka, jostain kalliolaelta kantautui vuoripyyn tsuksutus, punarinnat lauloivat, kaukasianuunilintuja äänteli lähes joka puskassa, pähkinänakkelit ääntelivät ja vuorisirkkukin löytyi retkipinnalistaa rikastuttamaan.

Toinen pysäys tuotti huutelevan palokärjen, kuusitiaisia, hiirihaukan jne. mutta kolmas pysäys tehtiin sitten Giorgin toimesta todella komealle Ananurin kirkkolinnoitukselle, jossa pyöri valtaisa parvi tervapääskyjä, vihertikka kuikutti, mustaleppälintu vilahteli linnan muurien varjoissa ja mustapääkertut piilottelivat tammien oksistoissa. Viereisen turkoosivetisen tekojärven rannalla koko järven ainoana lintuna seisoskeli harmaahaikara.

Tie muuttui hiljalleen vuoristoisemmaksi ja paljon huonommaksi. Toki kehuttavakuntoisia eivät tuntuneet Georgian päätietkään olevan, mutta Kazbegin lähestyessä ei oikein voinut puhua edes tiestä… Havaintolistaan kertyi lajeja tiuhaa tahtia: harjalintuja, pikkulepinkäisiä oli joka puolella, kivitaskuja, mustavariksia jne. Kaukasianuunilinnun laulu oli jo tässä vaiheessa tullut erittäinkin tutuksi. Pysähdyimme muutamia kertoja vuoristotien varrella näköalapaikoilla – punavarpusia (kubanensis) lauloi siellä täällä, eräästä pusikosta löytyi yllättäen kaksi nuorta kaspiankerttua sekä sepeltaskuja ja alppivaris sekä parvi alppikiitäjiä lensivät huudellen ylitsemme.

Liikkuvasta autosta plokkasimme ensimmäiset kultahempot, mutta emme päässeet tarpeeksi lähelle, jotta olisimme päässeet kuvaamaan niitä. Sen sijaan eräältä näköalapaikalta löytämämme alppirautiainen antoi itseään kuvattavan. Seuraavan pysähdyksen teimme erikoiselle vaalealle mineraalivesiputoukselle, jolta löytyi pari lumivarpusta, jotka myös saatiin ikuistettua kolmen Coolpixin sekä Hannan järkkärin kennoille.

Kazbegin kylään saavuimme mutkittelevan ja kuoppaisen tien uuvuttamina klo 11.00. Majoituimme Yago Kazaligashvilin taloon, joka oli lintuharrastajien ennestäänkin tuntema vierastalo. Talon vanhan emännän tarjoaman välipalan jälkeen painuimme pehkuihin, olimmehan matkustaneet koko yön ja aamun.

Unia jaksettiin katsella aina 15.15 saakka, kunnes oli aika herätä katselemaan pihalla aukeavia maisemia, jotka olivat paljon hurjempia kuin olimme uneksineet! Kazbegin vuori kohosi lumihuippuisena edessämme ja sen rinteiltä löytyi kaartelevia hanhikorppikotkia, hiirihaukkoja sekä tuulihaukkoja ja pihalla lauloi aivan kotoisen näköinen leppälintu.

Iltapäivällä oli päästävä jo linturetkellekin, joten Giorgi ajoi meidät läheiselle rehevälle pensaikkoalueelle. Ruisrääkkä ja viiriäinen huutelivat lähipelloilla, ojien rannoilla piipersivät virtavästäräkit, käki lensi tien ylitse, kulorastaat pärisivät vuorten rinnemetsissä ja pensaikoista löytyi runsaasti kaukasianuunilintuja ja punavarpusia sekä muutama vuoritiltaltti ja luhtakerttunen. Paikallisesti kovin havainto lienee ollut lyhyesti näkemämme kultarinta.

Kävimme vielä ajamassa niin pohjoisessa kuin ”valtatietä” (lue – kinttupolkua) pääsi eli Venäjän (Etelä-Ossetian) rajalla. Rajavartijat eivät kuitenkin päästäneet meitä rajavyöhykkeelle, vaikka Giorgi oli olettanut meidän sinne pääsevän. Havaintoja ei juuri tullut, mutta tulipahan käytyä taas yhdellä rajalla; aika monella tulisimme vielä reissun aikana käymään.

Vuoristoon!

15.7. Herätyskellot soivat viideltä, mutta kauhuksemme ulkona satoi ihan kunnolla! Onneksi sade hiljalleen loppui ja klo 6.30 uskalsimme lähteä autolla kipuamaan Kazbegin rinnepolkua kohti Tsimda Sameban kirkkoa, joka sijaitsi 2170 metrin korkeudessa harjanteella, näkyen upeasti kaikkialle kylään Kazbegin vuorta vasten.

Seitsemältä lähdimme kirkon edustalta rinteeseen kipuamaan kohti Kazbegin huippua, joka edelleen oli täysin sadepilvien ja sumun peitossa. Kaikilla meillä oli noin viidentoista kilon painoinen rinkka selässä, olihan odotettavissa, että lumirajalla, jonne olimme kipuamassa, olisi viileää. Sateen takia meillä kaikilla oli myös runsaasti vaihtovaatteita, tietysti makuupussit, evästä, runsaasti juomista jne. Rinkan lisäksi kolme meistä kantoi kaukoputkea digiscouppausvarusteineen ja Hanna tietysti omaa kameraansa. Giorgilla kokeneena vuorikiipeilijänä oli kaikkein painavin rinkka, mutta lasti koostui pääasiassa kahdesta teltasta sekä keittimistä jne. Omaa tavaraa hänellä ei juuri ollut mukana; olipa hän unohtanut jopa kunnolliset vaelluskengätkin Tbilisiin. Selitykseksi mainittakoon, että Giorgi oli vasta neljää päivää aiemmin saapunut neljän kuukauden Amerikan matkalta ja opastuksestamme hän oli kuullut vain pari päivää sitten!

Alkuun kipuaminen oli leppoisaa, ainoastaan muutamat sadekuurot ja tietysti vuorten huippuja peittäneet pilvet ja maisemia verhonnut sumu latistivat hieman tunnelmaa. Kävely oli kuitenkin paljon helpompaa kuin olimme odottaneet; rinteet olivat ruohikkoisia ja lakea kohti kulki leveähkö ura, joten kosteuttaan liukkaalla nurmellakaan ei tarvinnut kompuroida. Lintuja oli todella paljon enemmän kuin olisimme uskoneet, sillä yleensähän korkealla ei juuri näe mitään – jos näkee, on kyseessä yleensä joku parempi lji. Vuorikirvisiä oli joka puolella, vuoritiltaltit ja kaukasianuunilinnut lauloivat pensaikoissa, kivitaskuja viiletteli kivikoissa ja hemppoparvia lensi äännellen ylitsemme. Pian löytyivät ensimmäiset sepelrastasperheet (amicorum), jotka piristivät kävelyämme taksuttaen, vuorihemppoja (brevirostris) päästiin kuvaamaan oikein mukavasti mutta kultahempot taas vain vilahtivat ohitsemme.

Kiipeäminen oli tietysti raskasta, alettiinhan jo olla lähes 3000 metrin korkeudessa ja ilma alkoi käydä ohueksi. Linnusto kuitenkin samalla muuttui, joten virtaa riitti. Alppinaakkoja lensi huudellen ylitsemme, rautiaisia lauloi viimeisissä pensaissa ja vuorikirvisiä riitti edelleen. Nyt jo kiittelimme säätäkin, sillä ilma oli viileä ja ajoittaiset sadekuurot vain piristivät – tuskin olisimme jaksaneet helteessä kivuta yhtä vauhdikkaasti. Giorgi taisi pitää vauhtia yllä sen takia, että pääsisimme pahemmin kastumatta perille telttoja pystyttämään.

Alle neljän tunnin kipuamisen jälkeen olimme etappimme korkeimmalla kohdalla, josta oli enää vain lyhyt kävely hieman alempana 2950 metrissä sijaitsevalle tasangolle, jonne olimme suunnitelleet pystyttävämme leirimme. Emme kuitenkaan ehtineet edes istahtaa huilimaan, kun Toni plokkasi rakkapunavarpuskoiraan, joka saman tien vilahti erään rinteen taakse näkymättömiin. Onneksi lintu löytyi vielä ja sitä päästiin lyhyesti ihailemaan koko porukalla, ennen kuin se taas lennähti seuraavan kielekkeen taakse piiloon.

Viimeiset 15 minuuttia kävelimme, taas kerran sateessa, alamäkeen havaiten pari rakkapunavarpusta lisää. Pian oli telttapaikka Georgin toimesta valittuna ja kohta teltatkin pystyssä ja vesi, jonka Giorgi joutui hakemaan varsin kaukaa, kiehumassa. Giorgi oli viimeistään nyt osoittautunut olevansa juuri sellainen opas, jota olimme tarvinneet. Lintuja hän ei kovin hyvin tuntenut, mutta vuoristossa hän oli kuin kotonaan! Hän oli ollut mukana mm. kaukasianteeriprojekteissa, joten kyllä hän ainakin vuoristolajeista tiesi, mistä niitä tulisi hakea. Kaiken lisäksi hän oli aivan loistavaa seuraa!

Telttapaikkamme oli huikea! Edessämme avautui maisema Kazbegin 5134 metriä korkealle huipulle, jota valitettavasti yhä peitti ohuet pilven riekaleet. Huipun alla, jyrkän kanjonin toisella puolella, laskeutui harmaa ikijäätikkö 2900 metrin korkeudelle saakka. Tasangolla, jolla telttapaikkamme oli, kasvoi valtavasti erilaisia kukkia ja lintujakin riitti: tunturikiuruparvi (penicillata) ruokaili vain parin kymmenen metrin päässä teltoistamme, alppirautiaiset lentelivät kiviltä toisille laulamaan, vuorihemppoja lenteli äännellen ylitsemme ja vuorikirvisiä riitti yhä.

Pienen ruokatauon jälkeen kuuluivat yhä sumun peittämien lähirinteiden lailta ensimmäiset kaukasianlumikanat ja pian kuului ja näkyi lisää rakkapunavarpusia. Koska keli oli kuitenkin muuttumassa koko ajan paremmaksi, päätimme lähteä kevyiden kantamusten kanssa (putket, kamerat ym.) vielä hieman ylemmäksi. Emmekä kauas ehtineet, kun plokkasimme ensimmäiset komeat vuorileppälinnut! Kaksi perheellistä vuorileppälintuja mellasti eräässä kivikkoisessa rinteessä ja pääsimme ihastelemaan ja kuvaamaan niitä oikein kunnolla. Hauskaa oli huomata, kuinka jo nuorella vuorileppälintukoiraalla oli selkeät siipilaikut. Myös mustaleppälinnun paikallista alalajia pyöri samassa kivikossa, joten ihmeteltävää riitti! Kun samoihin aikoihin vielä pilvet väistyivät Kazbegin huippujen edestä, oli mieliala todella korkealla! Huikeaa!

Tunnin jaksoimme ihailla vuorileppälintuja sekä vuoren huipun ja jäätikön maisemia, ennen kuin totesimme, että jalkamme alkoivat olla varsin lopussa. Niinpä palasimme klo 17.30 takaisin telttapaikallemme lepäämään, syömään, juttelemaan ja lopulta sateen taas alkaessa nukkumaan.

Ahkeraa komppausta

16.7. Yö oli ollut tuulinen ja sateinenkin, mutta herätyskellojen soidessa viideltä oli mahtava huomata, että taivas oli lähes pilvetön ja tuulikin varsin leuto. Kylmää kylläkin oli, sillä mittari näytti vain yhdeksää lämpöastetta! Toisen teltan asukeista ei kuulunut pihaustakaan ja koska lintumaailmakin oli täysin äänetön, kömmimme takaisin telttaan aamiaiselle ja löhöilemään sekä odottamaan lintujen heräämistä. Lopulta kuudelta oli pakko nousta, kun telttamme viereiselle kivelle laskeutui rakkapunavarpunen laulamaan – vain seitsemän metrin päähän oviaukosta! Harmi kyllä lintu jatkoi taas matkaansa, ennen kuin Hanna ehti kaivaa kameraansa esiin.

Pari tuntia kolusimme teltan lähiympäristöä, mutta linnusto oli hyvin pitkälti samaa kuin illallakin oli ollut: tunturikiuruja, vuorihemppoja, rakkapunavarpusia, vuorileppälintuja, alppirautiaisia, muttei ihmeeksemme yhtään huutavaa kaukasianlumikanaa! Niinpä auringon hieman kuivatettua telttojamme, pakkasimme tavaramme ja lähdimme paluumatkalle. Korkeimmalla kohdalla kuulimme pariin otteeseen lumikanan kuikutusta ja näimme taas rakkapunavarpusen, mutta lumikanaa ei taaskaan löytynyt, vaikka kovasti yritimme sitä putkilla tähyillä vuoren rinteestä.

Kävelimme alaspäin rhododendronkasvustoille saakka, jossa aloitimme ahkeran kaukasianteerikomppausurakan. Komppasimme kaikki mahdolliset pusikot ja niiden väliset kivikot. Ahkerimmin komppasimme yhdessä Giorgin kanssa, muiden odotellessa peukalot pystyssä jotain löytyväksi. Ja pian löytyikin, muttei kaukasianteertä vaan kalliokiipijä, josta vain minä ja Hanna saimme elikset. Kohta vierestämme lensi myös järisyttävän komea partakorppikotka, useita raakkuvia alppivariksia sekä useita parvia kultahemppoja, mutta silti kaukasianteeren löytymättömyys hieman jurppi!

Pakko oli kuitenkin luovuttaa, jotta jaksaisimme vielä kävellä loppumatkan alas kirkolle. Kävelimme vielä erästä harjannetta pitkin, jonka alapuolella kasvoi lisää rhododendronia, mutta teeri jäi löytämättä. Alaspäin kävely oli helteisestä säästä johtuen todella rankkaa. Aurinko poltti todella kuumasti. Hanna ja Oriol jaksoivat hyvin mutta meikäläisellä ja Tonilla oli vaikeuksia. Itse olin tainnut juosta hieman liikaa rhododendroneissa.

Viimein pääsimme kuitenkin alas kirkolle, jossa oli aivan järjettömästi väkeä! Paikalliset ja varmasti kaikki lähiseudun väki oli saapunut paikalle viettämään rakkauden päivää! Ihmisiä saapui polkua pitkin paikalle koko ajan lisää ja lisää kävellen, ratsastaen tai autoilla. Olipa jotenkin paikalle päästy tavallisilla henkilöautoillakin, mikä ainakin minusta oli täysin järjen vastaista! Kyytimme saapui juuri sopivasti ja vastaantulevasta ruuhkasta huolimatta pääsimme puolessa tunnissa takaisin kylään ja majapaikallemme syömään ja lepäämään.

Parin tunnin päiväunien jälkeen suuntasimme läheiseen mäntymetsikköön soittamaan punarintanakkeliatrappia. Löysimme kuitenkin vain metsäkirvisen ja matkalta kivikkorastaan reissupinnoiksi. Sitten jatkoimme jo tuttuun pensaikkopaikkaan, jossa pystytimme verkon ja laitoimme vuoritiltaltin soimaan. Oriol oli lupaillut Dutch Birdingin väelle, että kuvaisimme ja mittaisimme ko. lajin. Verkkoilu sujuikin mainiosti, sillä ensimmäisen sinitiaisnuorukaisen jälkeen verkkoon tupsahti kaukasianuunilintu ja lähes heti perään vuoritiltaltti sekä luhtakerttunen ja vielä myöhemmin toinen vuoritiltaltti.

Klo 20.45 palasimme kämpälle syömään (taas) tuhdin paikallisen aterian, suihkuun, pakkaamaan ja nukkumaan!

Halki Georgian

17.7. Heräsimme taas tuttuun tapaan viideltä, mutta aamupala viivästytti lähtöämme aina kuuteen saakka. Ajoimme jo tutun mäntymetsikön läpi läheiselle solalle kuuntelemaan lumikanoja ja etsimään kaukasianteeriä kaukoputkella vuorten rinteitä selaillen, mutta onnea ei ollut mukana. Rakkapunavarpusia lauloi korkealla vuorten rinteillä, niittykirvis- ja kultahemppoperheet poseerasivat aidalla kuvaajille, mutta oli hankala olla tyytyväinen, kun keväällä helpot lajit olivat näin loppukesästä osoittautuneet mahdottomiksi löytää näkyville.

Kohta lähdimme pitkälle siirtymätaipaleelle halki lähes koko Georgian. Suuntasimme kohti Vähä-Kaukasuksen vuoristoa ja uutta lumikanaa – kaspianlumikanaa. Alkumatka kulki taas tuttujen vuoristojen läpi ja taas näimme lumivarpusia, kultahemppoja jne. muttemme mitään uutta ja mullistavaa. Lämmintä riitti ja Pajeron takapenkki osoittautui pirun epämukavaksi istua!

Matka jatkui tasaisen tappavaa tahtia ja reissupinnoiksi havaittiin kiuru, töyhtökiuru, kalliopääsky, pikkuvarpunen, mehiläishaukka sekä pikkukotka. Hiljalleen siirryttyämme Tbilibin ja Kutaisin väliselle päätielle (joka sekin oli varsin huonokuntoinen), jossa maisema muuttui viljelytasangoksi. Ilma myös oli kuumentunut siihen malliin, että suuria petolintuja alkoi kohota taivaalle. Löysimmekin parilla pysäyksellä useita pikkukiljukotkia, pari arohiirihaukkaa sekä yhden keisarikotkan – Toni sai parissa minuutissa kolme elistä! Turturikyyhky ja mehiläissyöjä lisättiin myös retkipinnalistalle.

Päästyämme pois päätieltä ja nähtyämme armenianlokin eräässä jokivarressa, alkoi meillä (Toni taisi vielä olla eliksistä kylläinen) vatsa kurnia siihen malliin, että pysähdyimme syömään erääseen idylliseen tienvarsiravintolaan. Ruokailun jälkeen maisema muuttui havumetsän peittämiksi vuoriksi ja saavuimmekin pian Borjomin kansallispuiston alueelle. Giorgi oli pyynnöstämme kysellyt mahdollisia punarintanakkelipaikkoja kollegoiltaan ja niinpä suuntasimme Borjomin puistoon, joka oli järkytykseksemme näin loma-aikaan iltapäivällä aivan tupaten täynnä porukkaa! Puistossa oli huvipuistohärveleitä jne. joten aika huonolta näytti elismielessä. Emme kuitenkaan ehtineet edes autosta nousta, kun kuulimme punarintanakkelin laulavan tienvarren puissa! Nopeasta singahduksesta ja pitkällisestä atrapin soitosta huolimatta kuulimme linnun enää pariin otteeseen, muttemme koskaan saaneet sitä näkyville. Emme kauhean kauan jaksaneet lintua etsiä, sillä paikka todellakin oli aivan liian meluisa ja uteliaita ihmisiä alkoi kerääntyä ympärillemme ihmettelemään, mitä oikein puuhasimme.

Yritimme punarintanakkelia vielä parista rauhallisemmasta kuusikosta kansallispuiston alueelta, mutta tuloksetta. Hippiäisiä ja kanahaukka havaittiin, mutta jouduimme nyt tyytymään punarintanakkelista vain äänihavaintoon.

Viideltä iltapäivällä saavuimme Akhaltsikhen kaupunkiin majapaikallemme, joka osoittautui oikein viihtyisäksi kaupungin laidalle rakennetuksi taloksi. Pieni lepohetki keskeytyi pihalta kuuluneeseen tikan ääneen ja pian syyriantikka lennähti parvekkeemme editse. Klo 19.00 kävimme vielä syömässä paikallisessa ravintolassa viiden ruokalajin aterian (yht. n.20€ viidelle) ja noin 21.30 painuimme pehkuihin.

Zekarissa sataa

18.7. Herätyskellot soivat jo neljältä ja 4.30 olimme matkalla kohti Zekaria eli Vähä-Kaukasuksen vuoristopaikkoja. Ukkosesta ja sateesta huolimatta nyppäsimme tieltä pari kehrääjää sekä kyläpöllösen, jotka vilahtivat autoamme pakoon. Giorgi runttasi menemään paikoin käsittämättömän huonoja teitä, ja ensimmäiset 30 kilometriä menivätkin kohtuudella, mutta kun tie alkoi nousta vuoristoon se huononi entisestään ja reilusti! Ei olisi millään uskonut, että tie oli merkitty karttoihin päätieksi! Oli kuin olisimme ajaneet ojan pohjalla!

Klo 6.30 luulimme päässeemme määränpäähämme, mutta reilun kilometrin kävelyn jälkeen saimme todeta, ettemme olleetkaan ajaneet vielä tarpeeksi pitkälle vuoristoon. Komealta harjanteelta kuuntelimme hetken allamme silmänkantamattomiin ulottuneen kuusimetsän linnustoa. Palokärki ja käpytikka huusivat, pikkukäpylintuja lenteli edestakaisin ja punatulkut tööttäilivät puiden latvuksissa.

Kävellessämme takaisin autollemme, pilvet peittivät taas vuoret ja alkoi sataa, ja pian koko maisema peittyi sankkaan sumuun. Päätimme kuitenkin jatkaa autolla mutaiseksi muuttunutta kuoppaista polkua eteenpäin, mutta varsin pian saimme todeta, että olimme taas väärässä paikassa. Kun viimein löysimme oikean ajouran (siis sen päätien), sade yltyi niin kovaksi, että meidän oli pakko kääntyä takaisin, jottemme vain jäisi vangeiksi vuorelle, tien tuhoutuessa takanamme ajokelvottomaksi.
Reilun tunnin odotuksen jälkeen sade taukosi, joten päätimme yrittää uudelleen ja ajoimme samaan kohtaan, jossa olimme käyneet toteamassa tien jatkuvan ajokelvottomana. Pilvien lomasta näimme vihdoin edessämme lumikanaharjanteen. Niinpä jatkoimme matkaa kävellen, mutta taas sumu sakeni niin tiheäksi, että oli mahdoton sanoa, missä olimme menossa. Käveltyämme kolmisen kilometriä tietä pitkin, Giorgi epäili meidän vihdoin olevan paikalla, jossa asustelisi useita kaspianlumikanoja.

Lintuja löytyi jonkin verran sumusta huolimattakin: pensastaskuja, lehtokerttu, kultahemppoja ja alppinaakkoja, mutta ei kuulunut kaspianlumikanaa eikä kaukasianteeren komppaaminen jyrkissä ja liukkaissa miehen korkuista rhododendronia kasvavissa rinteissä, jotka eivät juuri edes näkyneet sumun takia, tullut mieleenkään.

Näkyvyys pysyi pari tuntia muutamissa metreissä, joten päätimme vain odotella ja lepäillä. Hieman meinasi alkaa turhauttaa, sillä olimmehan ajaneet paikalle koko edellisen päivän ja tämä oli nyt ainoa mahdollisuus koko reissullamme yrittää kaspianlumikanaa. Jossain vaiheessa meikäläisellä paloi hihat ja päätimme Hannan kanssa lähteä komppaamaan läheisiä sumun kastelemia rhododendroneita, jotta olisi edes jotain tekemistä. Giorgi päätti samalla käydä hieman tutustumassa paikkoihin, jotta saisimme varmuuden, että olimme edes oikeassa paikassa. Niinpä kipusimme erään harjanteen päälle ja saman tien jostain kaukaa vastakkaiselta rinteeltä kuului kertaalleen selkeästi kaspianlumikanan kuikutus! Huusimme katalaanit paikalle, mutta seuraavaan pariin tuntiin ei enää kuulunut lumikanasta pihaustakaan, vaikka kelikin parani ainakin hetkellisesti.

Lopulta sää muuttui taas huonompaan suuntaan ja sade muuttui jatkuvaksi. Niinpä päätimme lähteä kävelemään takaisin autolle, ennen kuin ajo pois vuorelta muuttuisi mahdottomaksi. Sumukin sakeni taas entisestään, joten lopulta emme päässeet edes yrittämään kaukasianteeren komppausta.

Alempana metsässä sade taas taukosi, joten teimme paluumatkan varrella useita pysähdyksiä metsälintujen toivossa, mutta mitään parempaa emme havainneet, mitä nyt jokusen vuorisirkun. Alhaalta jokivarresta löytyi pari kappaletta koskikaroja ja ennen Akhaltsikhea eräältä peltoaukealta löytyi usean sadan naakan parvi sekä pari uuttukyyhkyä. Lopulta olimme kämpällämme klo 18.00 lepäämässä. Olipahan ollut surkea päivä – ja vieläpä Tonin syntymäpäivänä!

Armeniaan

19.7. Nukuimme pitempään ja klo 6.30 olimme valmiit jatkamaan seikkailujamme. Ensin kävimme Akhaltsikhen keskustaa halkovan joen rannassa pikakäynnillä, jossa Oriol ja Toni olivat illalla käyneet reippaina iltakävelyllä ja havainneet useita reissupinnoja. Nytkin paikalla taksutteli useita vaaleakultarintoja, nuolihaukka vilahti ohitsemme, kuningaskalastaja vihelsi ja rantasipi piipitti. Matkaa oli kuitenkin taas runsaasti, sillä olimme vaihtamassa Armenian puolelle, ja sikäläiset oppaamme olivat vaatineet, että ajaisimme itäisimmälle rajalle.

Pysähdyimme taas Borjomissa, mutta punarintanakkelia ei löytynyt. Puistossa ei nyt ollut väkeä juuri lainkaan, joten huudattelimme atrappia siellä täällä, mutta vain pähkinänakkeleita, kuusitiaisia, viitatiainen, puukiipijöitä jne. havaittiin.

Päätien varrella näimme taas jokusen pikkukiljukotkan, mutta me pidimme hyvää vauhtia, jotta ehtisimme iltapäivällä kolmeksi rajalle. Tammitikka vilahti jossain tien ylitse, mutta me emme hidastaneet, ennen kuin Dzandar -järvellä, joka oli jo varsin lähellä Armenian rajaa.

Giorgi ajoi kuoppaisia peltoteitä ja väliin peltoa pitkin kohti Dzandar -järveä ja kun pensaikot näyttivät kuhisevan lintuja pyysimme tätä pysähtymään! Mustaotsalepinkäiset ja mustapääsirkut päivystivät pensaiden latvoissa ja kuhankeittäjäperheet mellastivat puiden siimeksessä, joten muistikortit saivat pitkästä aikaa täytettä oikein kunnolla. Aikataulu oli kuitenkin jo tiukka, joten päätimme jatkaa järven rantaan ja kyllä kannatti: armenianlokkien lisäksi rannalla seisoskeli useita ruostesorsia, metsävikloja lähti lentoon ojan varresta, kuivalla hietikolla juoksenteli töyhtökiurujen seurassa muutamia arotaskuja, pitkäjalat lentelivät varoitellen ympärillämme ja lutakoilta löytyi vielä pikkusirrejä, liroja sekä pari valkovikloa ja järveltä muutama punasotka. Ruovikoiden päällä leijui ruskosuohaukka ja kuningaskalastaja viiletti ohitsemme. Rastaskerttunen kävi piipahtamassa viereisessä ruovikossa ja läheisten lehmien seurassa ruokaili kottaraisparvi, viereisen puun notkuessa suuren sepelkyyhkyparven painosta. Oikein mukavaa, mutta meillä oli jo kiire rajalle!

Rajalle saavuimme hieman ennen kolmea ja rajanylitysmuodollisuudet sujuivat ongelmitta. Viisumikin irtosi helposti. Rajalla huomasi, että olimme matkalla yhä etelämmäs, sillä lämmintä riitti. Käveltyämme Armenian puolelle saatoimme todeta, etteivät meidän paikalliset oppaamme olleetkaan vielä paikalle, vaikka he olivat ilmoittaneet Giorgille olevansa paikalla jo paljon aikaisemmin. Lopulta klo 15.40 saapui paikalle vihreä paikallista laatua oleva minibussi pakoputki paukkuen ja tapasimme kuskimme Artur Asryanin, joka ei puhunut englantia (mutta tietääksemme tiesi siis lintupaikat) sekä 21-vuotiaan tulkkimme Artak Galayanin.

Lähdimme saman tien ajamaan kohti Jerevania ja vaikka oppaamme eivät liikoja puhelleet, saimme tietää, että matkan varrella ei juuri lintupaikoilla juhlittaisi. Armenianpinnalistamme alkoi kuitenkin kasvaa pikkulepinkäisellä, kuhankeittäjällä, mustaotsalepinkäisellä, mehiläissyöjällä, harjalinnulla, hiirihaukalla, pikkukotkalla, närhellä, mustapäätaskulla, turkin- ja turturikyyhkyllä ja jopa vihermehiläissyöjällä!

Reilun tunnin ajon jälkeen pysähdyimme eräälle näköalapaikalle hieman haukkaamaan Arturin ja Artakin mukanaan tuomia eväitä. Kylmiin tuntikausia rasiassa muhineisiin lihoihin emme Hannan kanssa kajonneet, mutta paikalliset lavash-leivät ja juustot tekivät kauppansa.

Pysähdyimme vielä kertaalleen ollessamme etappimme korkeimmalla kohdalla vuoristossa ja havaitsimme mm. kultahemppoja, koskikaroja (caucasicus), virtavästäräkkejä ja punavarpusia, mutta pian oli taas jatkettava matkaa, jotta pääsisimme edes joskus hitaasti mäissä kiiruhtavalla autollamme pois vuoristosta.

Lopulta saavuimme Jerevaniin ja käytyämme pikaisesti kaupassa pääsimme klo 21.30 perille majapaikallemme esikaupunkialueella sijaitsevan kerrostalon seitsemänteen kerrokseen Arturin veljen luokse. Ruoka odotti jo pöydässä, mutta emme päässeet ruoan jälkeen lepäämään, kuten olimme toivoneet, sillä Artur halusi välttämättä hoitaa kaikki reissuun kuuluvat bisnekset saman tien. Eikä tämä ollutkaan niin helppoa kuin olisi luullut! Vaikka kaikki oli jo ennalta sovittu sähköpostitse reissun koordinaattorin Zhannan ja Hannan välillä, homma venyi pitkälti yli puolen yön! Kun vielä huomasin, että meidän kaikkien kellot olivat eri ajassa kuin paikalliset kellot, tajusimme, että kelloja oli yllättäen siirrettävä tunti eteenpäin. Tämä siksi, että Armeniassa oli käytössä kesäaika, mutta Georgiassa ei – asiasta ei ollut mainittu missään retkiraporteistamme tai edes Lonely Planetin oppaassa! Tämän asian huomaaminen ei kasvattanut luottamustamme oppaitamme kohtaan, sillä nyt tajusimme heidän olleen rajalla jopa tunnin ja 40 minuuttia myöhässä… No, bisnesten hoiduttua emme armoa antaneet, emme itsellemme emmekä kuskeillemme, koska seuraavana päivänä oli luvassa ehkä koko reissun tärkein päivä, joten tilasimme lähdön retkelle aamukuudeksi.

Armashin kala-altaiden lintupaljoutta

20.7. Herätys oli siis klo 5.30 ja matkaan päästiin ihme kyllä ajoissa eli kuudelta. Vaikka Artur oli Artakin tulkkaamana illalla kertonut, että Armashin kala-altaille ei pääsisi kuin vasta kahdeksalta (nämä kun olivat yksityisomistuksessa), olimme päättäneet olla altaiden lähistöllä jo hyvissä ajoin ennen kahdeksaa. Matkalla saimme myös selitystä siihen, miksi oppaamme olivat edellispäivänä olleet rajalla myöhässä: heillä oli ollut jonkinasteisia ongelmia saada meille lupaa päästä Armashille, joten emme voineet kuin antaa heille anteeksi – tärkeintä oli, että olimme luvan saaneet, sillä odotettavissa oli todella hyviä lajeja ja paljon lintuja.

Varsin lähellä Armashia maisema muuttui radikaalisti. Kuiva puoliaavikko muuttui hiljalleen ensin viljelysmaiksi ja sitten reheväksi ruovikoksi, jossa vain parin sadan metrin päässä tiestä kulki Turkin raja. Ruovikoiden takana taivasta vasten siinsi Ararat -vuoren 5165 metriin kohoava lumihuippu. Pysähdyimme lopulta hieman ennen Armashin kala-altaita sillalle, jolta aukeni molempiin suuntiin esteetön näkyvyys kilometritolkulla jatkuville ruovikoille, joiden välissä oli muutamia vesiallikoita sekä peltoviljelyksiä. Lintuja oli heti aivan käsittämättömästi: pikkumerimetsoja lenteli kaikkiin ilmansuuntiin, kattohaikaroita seisoskeli pelloilla, pronssi-iibiksiä lenteli ympäriinsä, ruskohaikara kahahti lentoon ruovikon siimeksestä ja ruokosirkkalintu pirisi kilpaa samanäänisten mutta ”pienempikeuhkoisten” hyönteisten kanssa. Edessämme olleissa pusikoissa kisaili ruostepyrstö kaspiankerttupoikueen kanssa ja ruovikosta kantautui lyhyesti osmankäämikerttusen laulu. Mehiläissyöjiä istuskeli langoilla ja kottaraisparvissa matkasi yksittäisiä punakottaraisia. Eipä oikein tiennyt mihin katsoa, kun joka puolella tapahtui! Emmekä oikeastaan olleet vielä edes pelipaikalla!

Pääsimme kala-altaille heti kahdeksan jälkeen, kun olimme ensin ostaneet juomista koko päivän helteistä retkeilyä varten. Kauppareissun kohokohta eivät kuitenkaan olleet kylmät juomat vaan eräästä puusta löytynyt syyriantikka. Kala-altaat osoittautuivat aivan valtavaksi kompleksiksi, joten olimme hieman pulassa varsinkin, kun Artur pysäytti auton ja ilmoitti Artakin tulkkaamana, että tästä eteenpäin ryhmät olivat yleensä kävelleet. Arturhan oli toiminut Vasil Ananianin, oikean lintuoppaan vetämien ryhmien kuskina ja kuten tiesimme, hänellä olivat kyllä lintupaikat hanskassa, mutta vasta nyt ymmärsimme, että hänen osaamisensa jäi sitten tasan siihen.

Niinpä nousimme autosta Arturin neuvomassa paikassa tietämättä yhtään mitä tehdä. Kala-altaita tuntui riittävän loppumattomiin joka suunnassa. Päätimme lähteä kohti ensimmäisiä altaita, joilla näkyi lintuja ja jatkaa siitä sitten niin kauas kuin olisi tarvetta. Heti ensimmäiset altaat olivat täynnä nokikanoja, pikku-uikkuja, ruskosotkia, punapäänarskuja, silkkiuikkuja, harmaa- ja sinisorsia, liejukanoja jne. Valkosiipi- ja valkoposkitiirat lentelivät omituisesti naristen ylitsemme ja myös langat notkuivat tiiroista. Pikkuhaikaroita lenteli lyhyitä matkoja ruovikoiden yllä ennen kuin ne tippuivat takaisin piiloon, myös rusko-, lehmä-, silkki-, jalo- ja yöhaikaroita löytyi useita. Kohta viereemme tupsahti ruo’olle kenttäkerttunen ja ensimmäinen projektilaji oli löytynyt. WP-pinnakerttusta seuraillessamme samaan puskaan lennähti myös osmankäämikerttunen ihmeteltäväksemme.

Homma jatkui samanlaisena seuraavankin altaan kohdalla: löysimme ensimmäiset naarapukuiset valkopääsorsat sekä marmorisorsan, ruovikot olivat pullollaan viiksitimaleita, rastas- ja rytikerttusia, mustaotsalepinkäiset, kaspiankertut ja ruostepyrstöt olivat nekin mukavaa seurattavaa. Pian huomasimme, että altaat muuttuivat kuivemmiksi ja koska meillä ei ollut haisuakaan, montako paikkaa meillä vielä oli käymättä, päätimme kääntyä takaisin ja palata autollemme. Nyt kuitenkin tenttasimme Artakin avustamana Arturilta lisätietoja ja lopulta hän ajoi vain muutamia satoja metrejä eteenpäin ja ilmoitti, että nyt olimme siinä toisessa osassa altaita, joita Vasilin ryhmät aina kolusivat.

Altaiden linnusto oli edelleen samanlaista, mitä nyt marmorisorsia oli enemmän, mutta nyt oikealla puolellamme aukeni kuiva puoliaavikkomainen alue, jolla oli muutamia pieniä kosteampia painanteita, joten sen puolen linnusto oli taas aivan jotain uutta. Lyhytvarvas- ja kaspianpikkukiuruja juoksenteli matalien pensaikoiden väliköissä, pääskykahlaajia lenteli tiiramaisesti hyönteispyynnissä, avosetit lentelivät pitkäjalkojen tavoin ympärillämme äännellen, mustajalkatyllit ja pikkutylli piipersivät vesirajassa metsä-, punajalka- ja valkoviklojen, rantasipien, lirojen, pikkusirrien ja suokukkojen seurassa. Jokunen naurulokki lensi ohitsemme, armenianlokin ollessa täälläkin se tavallinen lokki. Muutamat pikkutiirat kiisivät äännellen ylitsemme, kalasääski kantoi saalistaan ja altaiden puolelta löytyi kokonaan valkoinen pikku-uikku sekä joku aivan omituisen näköinen sorsa, joka ottamastani videosta toivottavasti joskus määrittyy. (Tämän hetken epäilys on risteymä marmorisorsan ja jonkun anaksen, ehkä sinisorsan välillä.)

Lämpötila oli noussut 37 asteeseen, mutta jatkoimme kävelyä yhä pidemmälle. Kaukoputkilla saatoimme nähdä kaukana edessämme siintävän hiekkaseinämän ympärillä pyöriviä mehiläis- ja vihermehiläissyöjiä, joten päätimme jatkaa matkaa, jotta pääsisimme kuvaamaan näitä koreita säihkylintuja pesimätörmällään. Sitten se vihdoin löytyi – suohyyppänuorukainen seisoskeli edessämme ja antoi itseään kuvattavan hetken ennen kuin nousi siivilleen, lensi komean rundin ympärillämme ja laskeutui hieman kauemmaksi. Olimme osanneet odottaakin lajia, mutta olimme luulleet sen olevan paljon yleisempi, sillä retkiraportit kertoivat alueella pesivän viitisentoista paria. Ilmeisesti pesimäkausi oli kuitenkin jo ohi ja linnut muualla, sillä tämän linnun lisäksi löysimme vain toisen nuoren linnun. Havikseen kirjattiin vielä sininärhet, paksujalka, käärmekotka, pari pussitiaista, punapäälepinkäinen sekä muutama pajusirkku (caspia).

Lopulta jouduimme toteamaan, ettemme millään pääsisi kuvaamaan vihermehiläissyöjiä, sillä meidän ja hiekkaseinämän välissä oli useita leveitä kanavia, jotka eivät meidän varustuksella olleet ylitettävissä. Niinpä jouduimme hieman haikein mielin ja auringon polttaessa tallustamaan takaisin autollemme. Olimme kuitenkin tyytyväisiä, olimme löytäneet kaiken, mitä olimme osanneet paikasta hakea!

Ja eliksiä paukkuu taas

Päivä oli kuitenkin vasta puolessa välissä ja jatkoimme kohti Vediä – toista vähintäänkin yhtä tärkeää paikkaa pinnojen kannalta. Alle tunnin ajon jälkeen kurvasimme pikkutielle, joka johti meidät kuoppaisen ajon päätteeksi kuivaan rotkolaaksoon. Jo autosta näimme ensimmäiset valkoselkätaskut sekä useita arotaskuja, mutta me tahdoimme saman tien pääkallopaikalle. Lopulta parkkeerasimme tasanteelle, jonka molemmin puolin kohosivat lähes pystysuorat seinämät ja tienpohjaa kiemurteli tulosuuntaamme ohut vesipuro, joka pulppusi edessämme olleesta lähteestä kallion sisältä. Tämä oli monien WP-harvinaisuuksien juomapaikka – etunenässä tavoitteenamme oli löytää rotkotulkku, joka esiintyi koko Armeniassa ainoastaan täällä.

Töyhtökiuruja lenteli omituisesti äännellen ja niitä juoksenteli tiellä veden luona vaikka kuinka. Kalliovarpusia löytyi useita parvia saman tien, ja kohta pääsimme tuulettamaan eliksiäkin, kun kivikkosirkku saapui istuskelemaan kallion kielekkeelle, josta se laskeutui pian juomaan purolle. Pian myös idänkallionakkelipari saapui mekastamaan kallionharjanteille. Jännitys kohosi entisestään, kun ensimmäiset aavikkotulkut lensivät ohitsemme laskeutuen äärimmäisen vaikeasti havainnoitavaan kivikkoon. Pitkällisen selaamisen ja odottelun tuloksena emme kuitenkaan löytäneet kuin tavallisia aavikkotulkkuja, niin koiraita, naaraita kuin nuoriakin lintuja. Rankka tapitus palkittiin kuitenkin taas, kun hieman alempana sijainneelta kielekkeeltä löytyi arovarpunen isosta varjoon hakeutuneesta kalliovarpusparvesta. Toni kuitenkin onnistui jotenkin mähertää linnun, joka pian lennähti parin kalliovarpusen sekä muutaman mustapääsirkun kanssa ylös kielekkeen taakse. Läheisistä pensaikoista löytyi onneksi useita harmaakultarintoja paikkaamaan murhetta, sillä taas napsahti Tonille ja Oriolille elikset.

Palattuamme taas kerran tuijottamaan aavikkotulkkujen suosimaa kalliokielekettä, Oriol huomasi aivan edessämme seinämällä paikallaan istuvan linnun. Suuntasimme Oriolin kanssa putket lintuun ja alkuun emme tajunneet lainkaan, mitä katsoimme. Kielekkeellä oli aavikkotulkkumainen, mutta selvästi pieni- ja vaaleanokkaisempi ja hieman viirukasrintaisempi lintu. Olimme vielä aivan ulalla, kun lintu yhtäkkiä laskeutui alas katveeseen puron varteen. Huusimme muitakin katsomaan, mutta pahaksi onneksemme emme huomanneet, että Toni oli jossain vaiheessa mennyt käymään autossa sisällä, joten tämä ei kuullut huutojamme. Lähestyimme linnun oletettua laskeutumispaikkaa ja kohta edestämme lähti räikeän valkeapyrstöinen lintu, jolla oli selkeästi kaksikin siipijuovaa – siinä se todellakin oli – nuori rotkotulkku! Kaikki tarvittavat tuntomerkit oli nähty! Tuulettaessamme huomasimme, että Toni vasta saapui paikalle pöllämystynyt ilme naamallaan – hän oli nuijannut koko tilanteen – perhana!

Niinpä odottelimme tulkkua saapuvaksi uudelle juomareissulle useamman tunnin paahtavassa helteessä, mutta havaitsimme vain lisää kivikkosirkkuja, idänkallionakkeleita, sinirastaita, pari nummikirvistä, kalliovarpusia, pari valkoselkätaskua, arohiirihaukan sekä tietysti tavallisia aavikkotulkkuja. Vuoripyitäkin kävi jossain vaiheessa tsuksuttelemassa kielekkeiden lailla. Lopulta iltakuuden aikaan, kun olimme jo aivan nääntyneitä, päätimme lähteä kohti Jerevania vannoen kuitenkin, että palaisimme paikalle uudelleen. Hymy kuitenkin palasi koko porukan huulille, kun saimme yllättäen autosta paikattua Tonille arovarpusen, joka istuskeli kivellä aivan tien vieressä laakson jo avautuessa lopullisesti. Maakotkakin lehahti lentoon kallioita vasten, joten huikea päivä oli saanut hienon lopetuksen.

Päivä oli ollut aivan uskomaton, sillä olihan meikäläisellekin päivän aikana napsahtanut seitsemän WP-pinnaa. Tunnin ajon jälkeen päästyämme kämpille oli suihkun ja ruokailun jälkeen mukava kellahtaa petiin klo 21.45.

Sevanin kautta vuoristojen halki kohti etelää

21.7. Heräsimme rankan edellispäivän takia vasta klo 6.30 ja aamiaisen jälkeen lastasimme neljän päivän retkitavarat autoon ja tuntia myöhemmin olimme valmiit lähtemään kohti Sevan -järveä. Matka oli hyytyä heti alkuunsa, sillä autossamme oli jotain pahasti vialla, onneksi Artur sai parin korjaussession päätteeksi vian korjattua ja matka jatkui.

Parin tunnin ajon jälkeen pysähdyimme Sevanin kaupungissa pankkiin, josta ei sitten yllättäen saanutkaan rahaa; ei Visalla eikä edes vaihtamalla! Onneksi saimme vaihdettua rahaa parin paikallisen avustuksella hämärämmiltä markkinoilta torilla. Lopulta paljastui, että toinen auttajistamme oli (aivan sattumalta siis) Arturin vaimon veli.

Ensimmäinen pysäys 1900 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevalla Sevan -järvellä tuotti tietysti runsaasti armenianlokkeja seassaan muutama aroharmaalokintapainen, ruostesorsan, pikkutyllin, silkkiuikkuja, nokikanoja, pari vuoritiltalttia sekä ainakin yhden tavallisen näköisen tiltaltin, pari pussitiaista sekä feldeggi- keltavästäräkkejä. Taaskaan meillä ei oikein ollut tietoa, olisiko paikalta ollut jotain muutakin löydettävissä, mutta rannasta kantautunut kuolleiden kalojen haju (ranta oli jostain syystä täynnä väärin päin kelluvia fisuja), kohtuullisen kova tuuli ja lintujen vähyys ei oikein innostanut. Niinpä jatkoimme varsin pikaisesti seuraavalle paikalle, joka olikin sitten niemennokka, jonka edustalla oli Maailman suurin armenianlokkikolonia. Lokkeja kuvattiin sitten niin kauan, että lokit alkoivat kyllästyttää – eli mulla ei mennyt kovin kauan… Jokunen ruostesorsa ruokaili rannassa, mutta muuten linnusto oli sitä yhtä ja samaa.

Matka jatkui Lick –järvelle, josta emme olleet koskaan kuulleetkaan, joten kun parkkeerasimme järven rantaan, ei meillä ollut aavistustakaan, mitä lintuja paikasta hakea. Paikka oli kuitenkin hyvän näköinen peltoalueiden ympäröimä järvi, jonka rannoilla oli myös pieniä metsiä. Niinpä päätimme tallustella järven rannalla ja metsissä ja katsoa, mitä vastaan tulisi.

Järven rannasta löytyi punasotkien seasta jokunen tukkasotka, kahdeksan heinätavia kävi kääntymässä järvellä, rannasta nousi lentoon viisi harmaahaikaraa, kaislikossa piipitti pussitiainen; kovin vaisua kuitenkin oli. Metsän reunan puskista löysimme punavarpusia, luhtakerttusen, kuhankeittäjiä, pensaskerttuja sekä tietysti taas pikkulepinkäisiä mutta metsässä oli todella hiljaista; ainoastaan puukiipijä ja jokunen vuoritiltaltti. Hannan kuvatessa läheisellä jokitörmällä törmäpääskyjä koloniallaan lensi kanahaukka ylitsemme, mutta pian olimme valmiit jatkamaan matkaamme kohti etelää.

Tie nousi vaihteeksi vuoristoon, jonka ylängöt olivat pullollaan kiuruja, kivitaskuja jne. mutta etsimäämme ylänkökiurua emme täältäkään löytäneet. Meikäläisen vatsa alkoi oireilla oikein urakalla, joten muut pääsivät komppaamaan hyviä ylänköjä enemmänkin kuin oli suunniteltu. Oriol ja Toni näkivätkin aasianruusutulkun lentävän ohitseen, tunturikiuruja löytyi enemmänkin. Tien varressa näkyneet haukat olivat nyt muuttuneet hiirihaukasta astetta isommiksi eli arohiirihaukoiksi. Selim Pass nimisellä paikalla pysähdyimme, kuten kaikki muutkin Arturin kuskaamat ryhmät olivat tehneet, mutta paikka oli pienoinen pettymys, sillä ainoastaan jokunen pensastasku, mustaleppälintu, sinirastas, peltosirkku sekä muuttohaukka havaittiin. Keväiset ryhmät olivat järkiään nähneet paikalla enemmän.

Hieman alempana havaitsimme vielä muutaman valkoselkätaskun sekä jokusen syyriantikan, mutta vihdoin iltakahdeksan jälkeen kotiuduimme Yeghenaghoriin perhe Gayanen luokse todella viihtyisään majapaikkaamme, jossa söimme huikean aterian ja painuimme nukkumaan vatsat täynnä klo 22.30.

Ja yhä etelämmäs

22.7. Aamupala oli seitsemältä ja pian lähdimme jatkamaan matkaamme kohti etelää. Ensimmäinen Arturin pysäytyspaikka näytti heti elismestalta ja sitä se oli: heti kuului molempien kallionakkeleiden ääntä ja tarkistettuamme ensin ainakin kuusi idänkallionakkelia löytyi pari kallionakkeliakin lentelemästä edestakaisin kivien ja pensaiden välissä. Löysimme myös pari jommankumman kallionakkelin pesää, jotka olivat eräällä kallioseinustalla aivan vieretysten. Kolojen perusteella naapuruksina olivat olleet eri lajit. Näimme molempien lajien vierailevan toisen pesän kololla kurkistelemassa oletettavasti jo tyhjentyneeseen pesään. Samalla paikalla näimme Oriolin kanssa vilaukselta koiras kivikkosatakielen, mutta meidän ja puselikon välissä olleet pari jokea sekä jyrkkä jyrkänne estivät meitä menemästä komppaamaan lintua paremmin näkyviin.

Seuraavan pysäyksen teimme Goraikin tekojärvellä, jonka ympäristössä pyöri runsaasti arohiirihaukkoja sekä pikkutuulihaukkoja. Pikkutuulihaukkojen pesimärakennuskin löytyi, mutta se oli aidattu, joten emme kivunneet kuvaamaan lintuja. Merimetso oli järven ainoa lintu armenianlokkien lisäksi.

Seuraavia pysähdyksiä teimme tien yllä kaarrelleiden petolintujen takia: arohiirihaukkoja näkyi runsaasti, mutta myös joitakin pikkukiljukotkia, pari käärmekotkaa ja ylempää vuorilta löysimme yhteensä kuusi pikkukorppikotkaa. Sisianin ja Gorisin välillä pysähdyimme muinaishistoriallisella paikalla, jossa oli paikallinen ”stonehenge” – runsaasti kiviä pystyssä ja jokaisessa kivessä oli ylhäällä reikä, jonka läpi jonakin tiettynä hetkenä vuodesta näkyi joku tietty taivaankappale. Tällä paikalla pyöri myös pari hanhikorppikotkaa, pari partakorppikotkaa sekä alempana kivikossa touhusi pari kallionakkelia.

Eväspaikallamme näimme vielä mukavasti petolintuja, jotka kiepuivat Gorisin kaatopaikan yllä ja alhaalla jokivarressa lauloivat mustapääkertut. Myöhemmin pysähdyimme vielä eräälle pienelle tammimetsikölle, jossa kaukasianuunilinnut olivat ainoat helposti löytyneet linnut. Yksi harmaasieppo löytyi reissun ensimmäiseksi siepoksi ja myös pyrstötiainen pääsi reissupinnalistallemme.

Ajettuamme pitkät tovit aivan Azerbaitsanin rajan tuntumassa, saavuimme Kapaniin kuuden aikaan illalla ja majoituimme hieman kaupungin eteläpuolelle rinteessä sijainneelle kaivosyhtiön käyttöön tarkoitetulle hotelli Gandzasarille. Hotellin isäntä otti meidät lämpimästi vastaan ja antoi meille huoneemme avaimet, joissa olevilla numeroilla ei ollut mitään tekemistä huoneidemme numeroiden kanssa. Lukot olivat muutenkin sen verran omituiset, että joskus ovet avautuivat minuutissa, joskus eivät. Huoneet olivat ihan siistit, mutta talon vessat oli säädetty niin, ettei niitä voinut vetää. Jatkuva vesivirta vain lorotti niistä läpi.

Parin tunnin levon jälkeen kävimme läheisessä ravintolassa syömässä ja palatessamme kämpällemme pihaan kuului innokkaasti huudellut lehtopöllö.

Megriin Iranin rajalle

23.7. Vuorossa oli taas yksi reissun tärkeimmistä päivistä, joten herätys oli sen mukaisesti viideltä. Meikäläisen mahatauti oli todella pahana! Oli varsin tuskaisaa istuskella autossa matkatessamme taas parin vuoren yli kohti Armenian eteläisintä kolkkaa, Iranin rajalla sijaitsevaa Megriä. Kun viimein laskeuduimme vehreämpään laaksoon, oli pakko käydä hieman komppaamassa erään jokivarren pensaikkoja. Ja kuinka ollakaan, muiden istuskellessa autossa, löysin balkaninsiepon. Onneksi minulla oli pilli mukana ja niin kaikki, jotka tajusivat, että kannattaa juosta, jos meikäläinen viheltää tässä vaiheessa reissua eka kerran pilliin, näkivät linnun. Tonille pillikäytäntö ei ilmeisesti ollut tuttu, joten hän tuli hieman muiden perässä ja juuri hänen saapuessa paikalle sieppo lennähti puselikkoon eikä sitä enää löytynyt.

Seitsemän nurkilla saavuimme Megriin aivan Iranin rajalle ja saimme seuraksemme miehen, jota ilman meillä ei olisi ollut mitään asiaa rajavyöhykkeelle retkeilemään. Miehen tehtävänä oli ilmeisesti vahtia, ettemme tekisi rajavyöhykkeellä mitään tyhmää eikä kukaan tekisi meille mitään. Lopulta parkkeerasimme erään rotkolaakson eteen ja Artakin tulkkauksista ymmärsimme tulleemme paikkaan, josta meidän pitäisi löytää ”pieni kana”.

Saatuamme ohjeet, missä sai kävellä ja minne ei kannattanut mennä, lähdimme kävelemään laaksoa ylöspäin. Pian kuulimme ensimmäiset kallionakkelit ja vuoripyyt sekä näimme ensimmäiset sinirastaat. Kohta löytyivät myös ensimmäiset persiantaskut! Persiantaskuja jahdatessamme kuului nakkelien yli jostain vuorten huippujen tienoilta kanamainen huittailu – hietikkopyy!

Vaikka aamu oli vasta alussa, totesimme, että pakko oli löytää eri hietikkopyy kuin äännellyt, jos sellaisen aioimme nähdä. Jyrkille ja kivikkoisille rinteille kiipeäminen olisi ollut aivan liian rankkaa – ainakin meikäläiselle, joka olin todella heikossa kunnossa.

Kolusimme laaksoa muutaman tunnin ajan ja löysimme lisää persiantaskuja, muutamia idänorfeuskerttuja, kirjotaskuja ja näimme käärmettä syöneen käärmekotkan, mutta hietikkopyyn kuulimme vain pariin otteeseen kaukaa ja korkealta vuorten huippujen luota. Olipahan siis jo reissun viides kanalaji, jota emme olleet nähneet – onneksi kuitenkin neljäs, jonka edes kuulimme!

Ennen yhtätoista siirryimme seuraavaan paikkaan, jossa Artur selitti jonkun linnun pesivän eräässä puussa. Arvasimme puun asukin olevan sirovarpushaukan, mutta lintua ei meinannut löytyä. Tietysti pesimäaika oli jo ohitse, mutta onnistuimme kuitenkin löytää koko sirovarpushaukkaperheen vajaan kilometrin päästä. Itse näin vilaukselta auton editse lentäneen lähes varman mustafrankoliinin, mutta aivan varma havis ei ollut.

Jatkoimme vielä toiseen kuivaan rotkolaaksoon, mutta nyt myös Toni oli tullut sairaaksi, joten emme jaksaneet juuri kuin vilkaista, mitä laaksossa oli löydettävänä. Vuoripyyemo leikki siipirikkoista saadakseen poikasensa turvaan (vihdoin näimme tunnistettavasti ensimmäisen kanalinnun), kirjotaskuja oli runsaasti ja pari hernekerttua lisäsi reissupinnamäärää. Helteeseen ja nestehukkaan sekä vatsatautiin nääntyneinä, päätimme lähteä paluumatkalle kohti Kapania.

Pysähtelimme vielä pariin kertaan sopivissa balkanintiaisbiotoopeissa, mutta tiaista emme löytäneet. Sen sijaan Toni sai hyvän paikkauksen balkaninsieposta. Totesimmekin Tonin kanssa parhaan mahdollisen balkaninsieppobiotoopin löytyvän juuri sellaisesta puskasta, johon on menossa vatsataudin pakottamana!

Päivä alkoi kuitenkin lämmetä niin kuumaksi, että Artur sai meidät suostuteltua paluumatkalle sillä verukkeella, että hänen autonsa ei välttämättä enää kohta kykenisi nousemaan vuoren rinteitä keittämättä. Ja hän olikin taas oikeassa, Artak sai vähän väliä käydä kaatamassa kylmää vettä iloisesti porisevaan jäähdyttimeen moottoria vilvoittaakseen. Onnellisesti kuitenkin pääsimme takaisin Kapaniin ja hotellillemme, jossa olimme niin voipuneina, että marsimme kukin suoraan huoneeseen nukkumaan – Oriolkin oli tullut sairaaksi. Artur ja Artak paikallisina olivat elämänsä kunnossa ja suuntasivat lähiravintolaan syömään.

Kolmen tunnin unien jälkeen yritimme mekin käydä Kapanissa syömässä, mutta kaikissa ravintoloissa oli jotkin pippalot, joten emme löytäneet ainakaan sellaista mestaa, josta olisi saanut jotain kevyttä vatsatautisille sopivaa ruokaa – lähes kaikissa ravintoloissa näet valmistettiin ruoat vain ja ainoastaan barbeque -tyyliin. Niinpä palasimme hotellille sairastamaan ja nukkumaan – eipä ainakaan meikäläiselle olisi ruoka maistunutkaan.

Ja takaisin Jerevaniin

24.7. Nukuimme pitkään, vaikka itse kyllä kävin lähimetsässä pienellä kävelyllä jo 6.30 alkaen. Kaukasianuunilintuja löytyi pilvin pimein, mutta muuten oli hämmästyttävän hiljaista; joitakin pähkinänakkeleita, peippoja ja metsäkirvisiä sentään.

Tuntia myöhemmin lähdimme paluumatkalle kohti pohjoista, miehet jo hieman paremmassa kunnossa mutta todella nälkäisinä! Petoja näkyi taas samoissa paikoissa kuin tullessakin ja lajisto oli aivan samaa. Niinpä pysähdyimme ainoastaan, jos linnut olivat tarpeeksi hyvin Hannan kuvattavissa.

Vihdoin klo 13.45 parkkeerasimme erään varsin kuppaisen ravintolan pihaan, josta ei sieltäkään saanut mitään kevyttä, mutta vatsa hankasi selkärankaa jo sen verran pahasti, ettei ollut niin väliä mitä sai, kunhan jotain sai syödäkseen. Eikä ruoassa taaskaan ollut valittamista, kyllähän lammas-, kana- ja sika-barbeque ja rasvassa paistetut perunat maistuivat.

Tämän jälkeen matka sujui leppoisammin. Jatkoimme lähes yhtä kyytiä Nahitševanin (Azerbaitsanille kuuluva autonominen tasavalta, joka sijaitsee muusta maasta erillään) rajaa seuraillen Vediin, jossa vietimme viidestä alkaen kolme todella kuumaa ja tuskaisaa tuntia nestehukkaa ja yleistä heikotusta uhmaten. Havainnot olivat taas mukavia: idänkallionakkeleita, kivikkosirkkuja, valkoselkä- ja kirjotaskuja, parikymmentä aavikkotulkkua muttei ainoatakaan rotkotulkkua. Koko päivän ainoaksi reissupinnaksi irtosi pois lähtiessämme erään tolpan nokasta torkkumasta yllätetty minervanpöllö.

Kämpillä ei kenellekään oikein ruoka maittanut, joten pian olimme pehkuihin painumassa – olipa taas ollut pitkä päivä!

Aragats -vuorilla

25.7. Herätyskellot soivat myöhään ja kun aamiaisen tarjoaminen venyi taas kerran, pääsimme liikenteeseen vasta kahdeksalta. Aragats -vuoret alkoivat lähestyä vasta tuntia myöhemmin, joten pelkäsimme olevamme aivan liian myöhään lintupaikoilla. Vielä kun Artakin pelottelut kylmästä vuoristosäästä osoittautuivat aivan pellepuheiksi, saatoimme todeta pelkomme oikeiksi – lämpötila kun kohosi pian kolmeenkymppiin.

Artur ajoi kotterollaan yhä ylemmäs ja ylemmäs vuoristoon, eikä meillä taaskaan ollut haisuakaan siitä, miltä mahdolliset tulevat lintupaikat näyttäisivät. Kaikkialla ympärillä, kun näytti periaatteessa hyvältä lintumaastolta. Lopulta Artur pysäytti ja ilmoitti, että tässä sitä nyt oltiin kaikkein parhaimmalla lintupaikalla.

Katajaa kasvava vuoristotasanko osoittautuikin pian erinomaiseksi paikaksi: heti löytyivät ensimmäiset kivikkosatakielet, peltosirkut, kangaskiurut, sinirinnat ja metsäkirviset. Varsinkin kivikkosatakielet saivat osakseen kiinnostusta ja useita poikueita löytyi seurattaviksi. Koiraspukuisia ei kuitenkaan päästy näkemään kuin vilaukselta. Pian ryhmityimme katajien komppausmuotoon ja lähdimme etsimään enemmän tai vähemmän määrätietoisesti kaspianrautiaista. Ensimmäisen kaspianrautiaisen löysi erillään muista kulkenut Hanna, mutta tätä eivät muut enää löytäneet. Toisen löysi Toni, joka oli taas eksynyt erilleen muista, ja taas lintu teki katoamistempun. Lopulta kuulin eräästä puselikosta pari korkeaa laulunsäettä, ja koska en laulajaa keksinyt, arvasin kyseessä olevan kaspianrautiaisen. Huusin porukan koolle ja lähestyessämme matalaa katajapuskaa, jossa lintu oli laulanut, se pomppasikin puskan latvaan komeasti näytille!

Parin tunnin puskien koluaminen ei sitten enää tuottanut mitään uutta. Harmitti hieman, sillä koko ajan oli fiilis, että paikalla olisi ollut mukava olla heti aamuvarhain, jolloin linnut olisivat saattaneet hieman jopa laulaa. Lopulta päätimme laittaa verkot pystyyn ja kokeilla, josko saisimme muutaman kivikkosatakielen mitattavaksemme. Oriol ja Toni odottelivat sinnikkäästi, josko atrappi houkuttelisi lintuja verkkoon, mutta linnut vain kävivät verkon lähellä kääntymässä. Reilun puolen tunnin kuluttua päätimme Hannan kanssa kokeilla, miten homma toimisi toisella tavalla ja kävimme kaksi kertaa ajamassa lintuja verkkoon tuloksena saman tien viisi kivikkosatakieltä, yksi vanha naaras sekä neljä nuorukaista. Siinä sitä riitti katalaaneilla ihmettelemistä!

Pari kaspianrautiaistakin löytyi pyyntien ohella ihmeteltäväksemme ja kokeillessamme niiden pyydystystä meillä ei valitettavasti ollut käytössä atrapiksi kuin tavallista rautiaista. Niinpä verkkojen lähelle löytyikin jostain vain tavallisia rautiaisia – kähmyjä otuksia, ensimmäistäkään emme olleet kompatessamme havainneet. Pari aasianruusutulkkua lensi ohitsemme ja myöhemmin ajaessamme autolla eräälle nyppylälle hieman ylemmäksi, näimme vielä yhden tulkun lisää, mutta taas kerran vain lentämässä matalalla ohitsemme.

Tältä kukkulan laelta ei löytynyt mitään mainittavaa, valtava muuttohaukkanaaras sentään lensi ohitsemme. Olimme luulleet käyvämme myös korkeammalla lähempänä Aragatsin huippuja, mutta lopulta selvisi, ettei Arturin autolla ollut asiaa kiivetä ylemmäksi, niinpä moni vuoristolaji jäi meiltä puuttumaan Armenian pinnoista. Onneksi kaikki lajit olivat hoituneet Georgian puolelta.

Ajaessamme takaisin alemmas näimme taas jo tulomatkalla havaittuja lajeja kuten sepel- ja kivikkorastaita sekä pikkukotkan, mutta vaikka pysähtelimme muutaman kerran komppaamaan sopivan näköisille katajapuselikoille, emme löytäneet Oriolin ja Tonin kovasti toivomaa kirjokerttua.

Olimme jo ajaneet lähes alas vuorelta, kun Arturin puhelin soi ja soittaja oli Vasil Ananian, se ainoa tosi-orni Armeniassa, jota olimme yrittäneet tavoitella koko Armeniassa olomme ajan. Olimme yrittäneet tavoittaa Vasilia lähinnä siksi, että olisimme mieluusti saaneet tietoja siitä, mitä lajeja mistäkin paikoista olisi pitänyt etsiä mutta myös siksi, että alun perin meillä oli ollut tarkoitus mennä rengastelemaan Vasilin kanssa kahtena seuraavana päivänä. Nyt Vasil ilmoitti, että hän joutuisi pysymään Kapanissa maastotöissä vuoristossa eikä pääsisi liittymään seuraamme (tämä mahdollisuus oli meillä jo tiedossa). Huonojen linjojen läpi Oriol pääsi kuitenkin tenttaamaan Vasililta, mistä mahdollisesti voisi löytää muutamia vielä puuttuneita lajeja ja kirjokerttu- ja ylänkökiurupaikkoja olikin sopivasti Aragatsilla.

Niinpä kohta körötimme takaisin vielä hieman ylemmäs kuin aamuinen paikkamme, erään rotkolaakson ylärinteelle, jossa kasvoi runsaasti ruusupuskaa. Tästä paikasta piti olla helppo löytää kirjokerttuja. Itse arvelin, ettei kirjokerttu voi olla helppo löytää, jos se ei laula, joten taudin heikentämänä annoin katalaanien yrittää ensin keskenään eliksensä löytämistä. Mutta kun hommasta ei meinannut tulla mitään, könysin ylös ruusupuselikkoon ja löysinkin heti kirjokerttupoikueen pojille ihmeteltäväksi. Hannakin oli jo havainnut pari kirjokerttua jahdatessaan kameransa kanssa kivikkosatakieltä.

Seuraavaksi ajoimme alas vuorilta ja suuntasimme Vasilin mainostamille ylänkökiurupaikoille. Vasil oli varoittanut, että ylänkökiurut ovat todella aikaisia muuttajia ja ne saattaisivat olla jo lähteneet. Toista tuntia kolusimme erilaisia niittyjä ja peltoja havaiten ainoastaan tavallisia kiuruja, kangaskiuruja, nummikirvisiä, harmaasirkkuja jne.
Lopulta luovutimme ja lähdimme ajamaan ylänköjä pitkin kohti Jerevania ja yllättäen näimme matkalla useita punakottaraisparvia matkaamassa jonnekin yöpymään. Olimmekin jo ihmetelleet, missä nämä yleisiksi mainitut linnut oikein majailevat. Jerevanissa näimme vielä autosta pari palmukyyhkyä vilaukselta. Kunnon aterian jälkeen oli taas mukava päästä selälleen.

Vielä Vedille

26.7. Vaikka Vasilin kanssa suunnitellut rengastukset olivat peruuntuneet, emme jääneet tuleen makaamaan vaan heräsimme ajoissa ja aamiaisen jälkeen olimme jo ennen kuutta liikenteessä. Nyt oli tarkoituksenamme päästä Vediin kerrankin lintuaikaan eli aamusta. Aamun eka havis oli taas sama minervanpöllö, mutta perillä Vedillä oli huomattavasti olettamaamme rauhallisempaa. Reilut kolme tuntia yritimme rotkotulkkua lähes hievahtamatta kallioseinämiä staijaten ja ääniä kuunnellen, mutta taas havainnot jäivät samoihin lintuihin kuin mihin olimme paikalla jo tottuneet. Kaikkien lajien yksilömäärät olivat kuitenkin huomattavasti pienempiä kuin aikaisemmilla käynneillämme. Onnenpotkuna näimme kuitenkin 16 ylänkökiurun parven, joka kierteli hetken laakson rinteitä. Olivat siis todellakin jo selvästi muutolla!


Hieman liian myöhään laitoimme verkon vireille, mutta saimme kuitenkin hypisteltäväksemme ja mitattavaksemme pari harmaakultarintaa sekä yhden idänorfeuskerttunuorukaisen. Jos olisimme malttaneet laittaa verkot jo aamusta, olisimme varmaan saaneet vielä ainakin kivikkosirkun sekä idänkallionakkeleita. Itse en kyllä niin välitä tällaisesta lintujen häirinnästä, mutta kyllä näille kaikille pyydystyksille, joita reissussa teimme, oli katalaaneilla olemassa perustellut syyt. Oriolhan mm. organisoi kaikki rengastustentit Kataloniassa ja tentit pidetään käsikuvista.

Muuten Vedi oli siis tällä kertaa lievähkö pettymys, ja lämpötilan kohottua 33 asteeseen, päätimme luovuttaa ja lähdimme kohti Jerevania. Keskustassa kävimme turisti-infopisteestä ostamassa omat kappaleet hienoja Birds of Armenia -kirjoja ja lopulta olimme kämpillä lepäämässä jo klo 14.00.

Nukuimme pitkälle iltaan saakka ja sitten söimme oikein kunnon juhla-aterian. Sen lisäksi, että oli viimeinen iltamme Arturin veljen luona, (jossa Arturin vaimo oli meitä kestinnyt jo moneen kertaan huikeilla perinteisillä armenialaisilla ruoilla), oli Arturin pojan 18-vuotis syntymäpäivät! Niinpä ruokaa ja tietysti myös juomaa (mm. armenialaista konjakkia sekä tietysti vodkaa ja viiniä) riitti. Aika pian kävi niin onnettomasti, että Artak oli juonut hieman liikaa vodkaa ja konjakkia kokoonsa ja kokemukseensa nähden, joten jonkin aikaa saimme selvitä ilman tulkkia, mutta se ei kyllä näyttänyt ketään haittaavan! Jossain vaiheessa voipunut Artak palasi juhlimaan ja iltaa vietettiin pitkälle puolille öin, jolloin viimein me raskaan harrasteen puurtajat pääsimme kömpimään sänkyihimme.

Kotimatkalle

27.7. Seitsemän jälkeen aamulla lähdimme ajamaan kohti Georgian rajaa, mutta tarkoituksenamme oli ajaa ensin Sevan -järven läheisille paikoille, joista Vasil oli neuvonut, että löytäisimme pyydettäväksemme paikallisia tiltaltteja. Sen lisäksi, että Oriol oli luvannut mitata vuoritiltaltteja, oli tarkoituksena ollut pyydystää myös paikallisia tiltaltteja mitattavaksi, sillä kenelläkään ei tunnu olevan tietoa siitä, mitä ne ovat – kaiketi oma alalajinsa caucasicus? Niinpä pysähtelimme Vasilin neuvomilla paikoilla ja paljon muillakin metsäpaikoilla, muttemme löytäneet ainoatakaan tiltalttia. Tiltaltit olivat varmasti jo hiljentyneet aikaa sitten, joten luovutimme homman aika pian ja niinpä olimme lopulta rajalla reilua tuntia liian aikaisin klo 15.50. Matkan varrella havaintovihkoon olivat kirjautuneet ainoastaan reissupinnat varpushaukka sekä nokkavarpunen.

Rajan ylitys sujui taas helposti ja helteisesti. Aurinko porotti todella kuumasti eikä rajan pinnassa päässyt taaskaan varjoon mihinkään. Niinpä minä, joka olin pahasti lähes viikon vaivanneen vatsataudin ryydyttämä, aloin kärsiä ilmeisesti nestehukasta pahemmin ja pahemmin. Onneksi Giorgi saapui etuajassa ja pääsimme Pajeron kyydissä jatkamaan kohti Tbilisiä kaikki ikkunat kattoikkunaa myöten auki.

Tbilisiläisessä ravintolassa nautitun kunnon ruokailun jälkeen (itse litkin vain pari litraa nesteitä) majoituimme taas kerran Giorgin ansiosta erään tämän ystävän asunnolle. Paikalla oli tämän Giorgin ystävän morsio, joka ei kuitenkaan puhunut lainkaan englantia. Me olimme jo samana yönä lähdössä kotimatkalle, mutta Oriol ja Toni majoittuivat reiluksi vuorokaudeksi, sillä heidän lentonsa oli vasta seuraavana yönä.

Kymmenen jälkeen illalla sanoimme hyvästit Oriolille ja Tonille ja päästimme heidät nukkumaan ja siirryimme Giorgin väliaikaiselle asunnolle (hänhän oli juuri tullut Yhdysvalloista, joten hän vasta haki uutta asuntoa itselleen), jossa nukuimmekin pari tuntia ennen kuin Giorgi heitti meidät lentokentälle hieman ennen kello kahta.
Lentokentällä vielä jutustelimme jonkin aikaa, sillä joku Giorgin ystävä oli sattumalta tulossa juuri pitkältä Saksan reissultaan ja Giorgi oli päättänyt jäädä vastaanottamaan tätä. Lentomme Riikaan lähti lopulta hieman myöhässä klo 4.30 ja Latvian maaperälle laskeuduimme klo 7.10 (jo Suomen aikaa). Jouduimme lähes juoksemaan Helsingin jatkolennollemme, joka lähti vain varttia myöhemmin ja viimein klo 8.45 laskeuduimme Seutulaan. Yllätykseksemme matkatavarammekin olivat ehtineet vaihtaa konetta, joten pian olimme isäni kyydillä matkalla kohti vanhempieni kotia Kirkkonummella.

Samoihin aikoihin, kun oma reissumme tuli päätökseen, olivat Oriol ja Toni vielä rengastelemassa lintuja eräällä järvellä erään Giorgin ystävän kanssa. Ei voi muuta sanoa kuin, ettäputkeen mennyt reissu oli loppuun asti mennyt ehkä jopa yli odotusten!

Loppujorinat

Lopulta havaitsimme Georgiassa ja Armeniassa yhteensä 213 lintulajia, mikä on huomattavan korkea määrä siihen nähden, että olimme reissullamme hyvinkin hiljaiseen lintuaikaan. Lintujen pesinnät ja täten laulukausi oli jo ohi, mutta syysmuutto ei ollut juuri vielä käynnistynyt. Varsinaista lintuopasta meillä ei siis ollut missään vaiheessa apunamme, mutta meille tämä pelkkä kuskivaihtoehto, joka hinnaltaan oli tietysti huomattavasti halvempi, sopi hyvin. Kyllähän me linnut löydämme, jos vain tiedämme olevamme oikeilla paikoilla!

Georgiassa havaitsimme yhteensä 124 lintulajia ja Armeniassa 186. Tavoitelajeistamme havaitsimme lähes kaikki, varsinaisista tärppilajeista jäi puuttumaan ainoastaan kaukasianteeri sekä Oriolin ja Tonin listalta balkanintiainen. Tietysti muutamat nuijaukset jäivät myös kaivelemaan, mainittakoon katalaanien nuijaama kaspianlumikana ja Tonin nuijaama rotkotulkku. Eliksiä saimme Hannan kanssa molemmat 19 kappaletta ja WP-pinnoja 21. Ainoat eromme olivat ne, että minä sain eliksen suohyypästä, jonka Hanna oli aiemmin löytänyt Siikalahdelta ja Hanna sai eliksen ylänkökiurusta, joita itse olin nähnyt Eilatissa yhden muuttoparven ollessani verkkokierroksella. Oriol sai jotakuinkin saman verran WP-pinnoja kuin me, toki lajeissa oli eroja enemmän ja Toni sai huikeat 38 WP-pinnaa!

Budjettimme pysyi kasassa hyvin ja ylärajaa 2000€ per henkilö ei oltu lähelläkään. Kallein osa reissusta olivat tietysti lentoliput (n.500€ per henkilö), Georgian opastuksista ja autosta saimme pulittaa ihan kohtuullisesti (yhteensä 1400€), Armenian opastukset olivat jonkin verran edullisempia (n. 1000€) ja esim. Artakin tulkkaukset maksoivat meille yhdeksän päivän ajalta yhteensä 180$. Sanoisin, että opastusten hinta-laatusuhteet olivat kuitenkin kohdallaan. Yöpymiset olivat ruokineen noin 20€ per päivä molemmissa maissa.

Kaiken kaikkiaan reissu oli erittäin onnistunut. Vaikka etukäteen ja hieman reissun aikanakin olimme huolissamme opastuksemme tasosta, kaikki sujui lopulta erinomaisesti. Toki kaikki olisi ollut huomattavasti helpompaa oikean lintuoppaan vetämällä reissulla, jollaista ehdottomasti suosittelemme muille alueelle suuntaaville. Georgiaan matkaavien kannattaa siis ottaa yhteyttä Ramaz Gokhelasviliin (Georgian Centre for the Conservation of the Wildlife = GCCW) ja Armeniaan suuntaavien joko Zhanna Galianiin (Armenian Ecotourism Association) tai Vasil Ananianiin.

Matkan aikana koimme olomme koko ajan erittäin turvalliseksi, yleensä paikalliset eivät juuri osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta meitä kohtaan vaan saimme olla halutessamme täysin rauhassa. Aikaisemmista levottomuuksista olivat merkkinä Armenian ja Azerbaidžanin eteläisellä rajaseuduilla näkemämme 20 vuotta sitten raunioiksi pommitetut kylät sekä yksi aitojen ympäröimä miinoitettu alue. Georgian konfliktialueet olivat kaukana käymistämme kohteista.

Kiitokset retkiseurasta Tonille ja Oriolille! Uskallamme varmasti koko porukalla suositella Georgiaa ja Armeniaa retkikohteiksi, muttemme välttämättä neuvo tekemään reissua yhtä vaikeasti kuin me teimme. Linnut ovat aikaisemmin keväällä ja alkukesästä ja ainakin oppaan johdolla varmasti helpommin löydettävissä.

J.A.