Georgia & Armenia 14.-27.7. 2006
Esipuhe
Olimme jo pitkään suunnitelleet reissua Kaukasuksen suuntaan, mutta reissun lopullista toteutumista olivat hidastaneet puutteellinen lintutieto alueesta (retkikertomuksia löytyy todella vähän) sekä paikallisten kontaktien todella käsittämättömät tarjouspyynnöt. Alkuun olimme suunnitelleet menevämme Azerbaitsaniin, mutta paikalliset matkajärjestäjäkontaktimme osoittautuivat täysin kykenemättömiksi organisoimaan mitään halvalla. Kun kävimme syksyllä 2005 British Bird Fair messuilla Englannissa, tapasimme siellä Georgialaisen Ramaz Gokhelashvilin, joka osoittautui 15 minuutissa paljon luotettavammaksi ja pätevämmäksi matkanjärjestäjäksi. Tutustuttuamme Ramazin antamaan kirjaseen sekä netistä löytämiimme muutamiin Georgian sekä Armenian retkikertomuksiin, totesimme nämä paikat moninkertaisesti mielenkiintoisemmiksi linnustoltaan kuin mitä Azerbaitsan olisi ollut.
Seuraava urakka oli löytää jonkinlainen yhteistyötaho Armeniasta. Eurobirnet:issä satuttiin sopivasti suosittelemaan erästä opasta, ja kun otin häneen yhteyttä, kaikki vaikutti täydelliseltä. Matkaseuraksemme lupautunut vanha katalonialaisystävämme Oriol Clarabuch sai sattumalta yhteyden armenialaiseen rengastajaan Vasil Ananianiin ja pian paljastui, ettei Vasil ollut koskaan kuullutkaan oppaastamme. Pikainen salapoliisintyö paljasti, että meitä oltiin huijaamassa pahemman kerran: Opas oli luvannut, että näkisimme kaikki toivelistallamme olevat lajit, mutta hänen pahaksi onnekseen satuin tietämään (kiitos Sandgrouse -lehden artikkelien) parin lajin ainoat esiintymispaikat Armeniassa – ja nämä paikat eivät kuuluneet ohjemaamme! Reissuumme ei enää ollut kuin kuukausi aikaa ja lentoliput olivat jo ostettuina, kun annoimme kenkää Armenian kontaktillemme.
Vasil oli paljastunut henkilöksi, joka oli ollut oppaana kaikilla opastetuilla retkillä, joista netistä löytyi retkikertomus ja hän oli nyt ainoa toivomme. Hän tiesi jo tuolloin olevansa estynyt toimimaan oppaanamme, mutta hän ohjasi meitä ottamaan yhteyttä Zhanna Galianiin, joka oli toiminut hänen opastamiensa reissujen koordinaattorina. Lopulta saimme järjestettyä halvimman mahdollisen meille riittävän järjestelyn, sillä saimme kuskin, joka oli kuskannut kaikkia Vasilin vetämiä lintureissuja! Tämä siis tietäisi kaikki lintupaikat! Kyllähän me varmaankin linnut löytäisimme, jos vain tietäisimme olevamme oikeissa paikoissa. Ainakin paremmin kuin alkuperäisen oppaamme kanssa, jonka kanssa olisimme olleet siis väärissä paikoissa!
Kaikki näytti siis lopultakin hyvältä! Georgiaan ei viisumia tarvittaisi ja Armenian viisumin saisi 30 dollarilla rajalta. Georgiasta oli järjestetty vuoristo-opas nelivetoautoineen, joka tulisi meitä vastaan lentoasemalle, toimisi oppaanamme reilut viisi vuorokautta Kaukasuksella sekä Vähä-Kaukasuksella ja sitten ajaisi meidän Armenian rajalle. Hänellä olisi myös pari telttaa, makuualustat sekä keitin mahdollisia vuoristopäiviä varten.
Armeniassa rajalla meitä olisi vastassa autokuski sekä tulkki, sillä kuski ei puhuisi englantia. Armeniassa kiertäisimme seitsemän päivää eri puolilla maata sijaitsevia lintukohteita majoittuen pääasiassa Jerevanissa mutta myös neljän päivän reissun aikana muualla. Kaksi viimeistä päivää oli tarkoitus olla rengastamassa töistä vapautuvan Vasilin kanssa. Näiksi päiviksi oli kuitenkin yhä kuski ja tulkkikin varattuina, joten Vasilin ollessa estynyt, olisi muu retkeily mahdollista.
Paluulentomme olisi taas Georgian puolelta, joten rajalla olisi taas meitä joku noutamassa ja viemässä Tbilisin lentoasemalle.
Reissuun
13.7. Reissumme alkoi. Päätin työpäiväni ruokatunnin jälkeen ja puoliltapäivin lähdimme ajamaan kohti Kirkkonummea, jossa olimme klo 16.00. Söimme varsin pikaisesti ja parin tunnin päästä lähdimme isäni kyyditseminä kohti Helsinki-Vantaata. Air Balticin koneemme oli hieman myöhässä, joten ehdimme hieman shoppaillakin, mutta lopulta klo 20.45 lähdimme fokker-potkurikoneella kohti Riikaa. Tuntia myöhemmin laskeuduimme Riikan modernille, mutta ihmeen pienelle lentokentälle. Aurinko laski mailleen, mutta meillä oli vain lyhyt odotus ennen kuin jatkolentomme Georgian pääkaupunkiin Tbilisiin lähti 23.35 – taas puolisen tuntia myöhässä.
Kazbegiin
14.7. Laskeuduimme Tbilisiin 03.45 (kelloa siirrettiin tunti eteenpäin) ja kun olimme löytäneet matkatavaramme, löytyivät pihalta vanhat katalonialaisystävämme Oriol Clarabuch ja Toni Alonso, jotka olivat saapuneet Barcelonasta Münchenin kautta vain puolta tuntia aiemmin. Hetkeä myöhemmin paikalle saapui British Bird Fair:lla tapaamamme Ramaz Gokhelashvilin kautta järjestämämme vuoristo-oppaamme Giorgi Rajebashvili, jonka Pajeroon lastasimme kaikki matkatavaramme. Pian olimme matkalla kohti huimia seikkailuja Kazbegin vuorilla!
Alkuun matkanteko oli nopeaa ja aamun sarastettua lintuhavainnot autonikkunoista oli tavanomaisia: peukaloisia lauloi siellä täällä, tiklejä lenteli pikkuparvissa, mustarastaita vilahteli tien poikki, tervapääskyjä kierteli taivaalla jne. Ensimmäisen pysäyksen teimme yleisön pyynnöstä, kun puskiin teki mieli muutenkin kuin lintujen perään. Pysähdyspaikaksi valittiin lintuisan näköinen ylänköpaikka. Rinteen metsissä huuteli vihertikka, jostain kalliolaelta kantautui vuoripyyn tsuksutus, punarinnat lauloivat, kaukasianuunilintuja äänteli lähes joka puskassa, pähkinänakkelit ääntelivät ja vuorisirkkukin löytyi retkipinnalistaa rikastuttamaan.
Toinen pysäys tuotti huutelevan palokärjen, kuusitiaisia, hiirihaukan jne. mutta kolmas pysäys tehtiin sitten Giorgin toimesta todella komealle Ananurin kirkkolinnoitukselle, jossa pyöri valtaisa parvi tervapääskyjä, vihertikka kuikutti, mustaleppälintu vilahteli linnan muurien varjoissa ja mustapääkertut piilottelivat tammien oksistoissa. Viereisen turkoosivetisen tekojärven rannalla koko järven ainoana lintuna seisoskeli harmaahaikara.
Tie muuttui hiljalleen vuoristoisemmaksi ja paljon huonommaksi. Toki kehuttavakuntoisia eivät tuntuneet Georgian päätietkään olevan, mutta Kazbegin lähestyessä ei oikein voinut puhua edes tiestä… Havaintolistaan kertyi lajeja tiuhaa tahtia: harjalintuja, pikkulepinkäisiä oli joka puolella, kivitaskuja, mustavariksia jne. Kaukasianuunilinnun laulu oli jo tässä vaiheessa tullut erittäinkin tutuksi. Pysähdyimme muutamia kertoja vuoristotien varrella näköalapaikoilla – punavarpusia (kubanensis) lauloi siellä täällä, eräästä pusikosta löytyi yllättäen kaksi nuorta kaspiankerttua sekä sepeltaskuja ja alppivaris sekä parvi alppikiitäjiä lensivät huudellen ylitsemme.
Liikkuvasta autosta plokkasimme ensimmäiset kultahempot, mutta emme päässeet tarpeeksi lähelle, jotta olisimme päässeet kuvaamaan niitä. Sen sijaan eräältä näköalapaikalta löytämämme alppirautiainen antoi itseään kuvattavan. Seuraavan pysähdyksen teimme erikoiselle vaalealle mineraalivesiputoukselle, jolta löytyi pari lumivarpusta, jotka myös saatiin ikuistettua kolmen Coolpixin sekä Hannan järkkärin kennoille.
Kazbegin kylään saavuimme mutkittelevan ja kuoppaisen tien uuvuttamina klo 11.00. Majoituimme Yago Kazaligashvilin taloon, joka oli lintuharrastajien ennestäänkin tuntema vierastalo. Talon vanhan emännän tarjoaman välipalan jälkeen painuimme pehkuihin, olimmehan matkustaneet koko yön ja aamun.
Unia jaksettiin katsella aina 15.15 saakka, kunnes oli aika herätä katselemaan pihalla aukeavia maisemia, jotka olivat paljon hurjempia kuin olimme uneksineet! Kazbegin vuori kohosi lumihuippuisena edessämme ja sen rinteiltä löytyi kaartelevia hanhikorppikotkia, hiirihaukkoja sekä tuulihaukkoja ja pihalla lauloi aivan kotoisen näköinen leppälintu.
Iltapäivällä oli päästävä jo linturetkellekin, joten Giorgi ajoi meidät läheiselle rehevälle pensaikkoalueelle. Ruisrääkkä ja viiriäinen huutelivat lähipelloilla, ojien rannoilla piipersivät virtavästäräkit, käki lensi tien ylitse, kulorastaat pärisivät vuorten rinnemetsissä ja pensaikoista löytyi runsaasti kaukasianuunilintuja ja punavarpusia sekä muutama vuoritiltaltti ja luhtakerttunen. Paikallisesti kovin havainto lienee ollut lyhyesti näkemämme kultarinta.
Kävimme vielä ajamassa niin pohjoisessa kuin ”valtatietä” (lue – kinttupolkua) pääsi eli Venäjän (Etelä-Ossetian) rajalla. Rajavartijat eivät kuitenkin päästäneet meitä rajavyöhykkeelle, vaikka Giorgi oli olettanut meidän sinne pääsevän. Havaintoja ei juuri tullut, mutta tulipahan käytyä taas yhdellä rajalla; aika monella tulisimme vielä reissun aikana käymään.
Vuoristoon!
15.7. Herätyskellot soivat viideltä, mutta kauhuksemme ulkona satoi ihan kunnolla! Onneksi sade hiljalleen loppui ja klo 6.30 uskalsimme lähteä autolla kipuamaan Kazbegin rinnepolkua kohti Tsimda Sameban kirkkoa, joka sijaitsi 2170 metrin korkeudessa harjanteella, näkyen upeasti kaikkialle kylään Kazbegin vuorta vasten.
Seitsemältä lähdimme kirkon edustalta rinteeseen kipuamaan kohti Kazbegin huippua, joka edelleen oli täysin sadepilvien ja sumun peitossa. Kaikilla meillä oli noin viidentoista kilon painoinen rinkka selässä, olihan odotettavissa, että lumirajalla, jonne olimme kipuamassa, olisi viileää. Sateen takia meillä kaikilla oli myös runsaasti vaihtovaatteita, tietysti makuupussit, evästä, runsaasti juomista jne. Rinkan lisäksi kolme meistä kantoi kaukoputkea digiscouppausvarusteineen ja Hanna tietysti omaa kameraansa. Giorgilla kokeneena vuorikiipeilijänä oli kaikkein painavin rinkka, mutta lasti koostui pääasiassa kahdesta teltasta sekä keittimistä jne. Omaa tavaraa hänellä ei juuri ollut mukana; olipa hän unohtanut jopa kunnolliset vaelluskengätkin Tbilisiin. Selitykseksi mainittakoon, että Giorgi oli vasta neljää päivää aiemmin saapunut neljän kuukauden Amerikan matkalta ja opastuksestamme hän oli kuullut vain pari päivää sitten!
Alkuun kipuaminen oli leppoisaa, ainoastaan muutamat sadekuurot ja tietysti vuorten huippuja peittäneet pilvet ja maisemia verhonnut sumu latistivat hieman tunnelmaa. Kävely oli kuitenkin paljon helpompaa kuin olimme odottaneet; rinteet olivat ruohikkoisia ja lakea kohti kulki leveähkö ura, joten kosteuttaan liukkaalla nurmellakaan ei tarvinnut kompuroida. Lintuja oli todella paljon enemmän kuin olisimme uskoneet, sillä yleensähän korkealla ei juuri näe mitään – jos näkee, on kyseessä yleensä joku parempi lji. Vuorikirvisiä oli joka puolella, vuoritiltaltit ja kaukasianuunilinnut lauloivat pensaikoissa, kivitaskuja viiletteli kivikoissa ja hemppoparvia lensi äännellen ylitsemme. Pian löytyivät ensimmäiset sepelrastasperheet (amicorum), jotka piristivät kävelyämme taksuttaen, vuorihemppoja (brevirostris) päästiin kuvaamaan oikein mukavasti mutta kultahempot taas vain vilahtivat ohitsemme.
Kiipeäminen oli tietysti raskasta, alettiinhan jo olla lähes 3000 metrin korkeudessa ja ilma alkoi käydä ohueksi. Linnusto kuitenkin samalla muuttui, joten virtaa riitti. Alppinaakkoja lensi huudellen ylitsemme, rautiaisia lauloi viimeisissä pensaissa ja vuorikirvisiä riitti edelleen. Nyt jo kiittelimme säätäkin, sillä ilma oli viileä ja ajoittaiset sadekuurot vain piristivät – tuskin olisimme jaksaneet helteessä kivuta yhtä vauhdikkaasti. Giorgi taisi pitää vauhtia yllä sen takia, että pääsisimme pahemmin kastumatta perille telttoja pystyttämään.
Alle neljän tunnin kipuamisen jälkeen olimme etappimme korkeimmalla kohdalla, josta oli enää vain lyhyt kävely hieman alempana 2950 metrissä sijaitsevalle tasangolle, jonne olimme suunnitelleet pystyttävämme leirimme. Emme kuitenkaan ehtineet edes istahtaa huilimaan, kun Toni plokkasi rakkapunavarpuskoiraan, joka saman tien vilahti erään rinteen taakse näkymättömiin. Onneksi lintu löytyi vielä ja sitä päästiin lyhyesti ihailemaan koko porukalla, ennen kuin se taas lennähti seuraavan kielekkeen taakse piiloon.
Viimeiset 15 minuuttia kävelimme, taas kerran sateessa, alamäkeen havaiten pari rakkapunavarpusta lisää. Pian oli telttapaikka Georgin toimesta valittuna ja kohta teltatkin pystyssä ja vesi, jonka Giorgi joutui hakemaan varsin kaukaa, kiehumassa. Giorgi oli viimeistään nyt osoittautunut olevansa juuri sellainen opas, jota olimme tarvinneet. Lintuja hän ei kovin hyvin tuntenut, mutta vuoristossa hän oli kuin kotonaan! Hän oli ollut mukana mm. kaukasianteeriprojekteissa, joten kyllä hän ainakin vuoristolajeista tiesi, mistä niitä tulisi hakea. Kaiken lisäksi hän oli aivan loistavaa seuraa!
Telttapaikkamme oli huikea! Edessämme avautui maisema Kazbegin 5134 metriä korkealle huipulle, jota valitettavasti yhä peitti ohuet pilven riekaleet. Huipun alla, jyrkän kanjonin toisella puolella, laskeutui harmaa ikijäätikkö 2900 metrin korkeudelle saakka. Tasangolla, jolla telttapaikkamme oli, kasvoi valtavasti erilaisia kukkia ja lintujakin riitti: tunturikiuruparvi (penicillata) ruokaili vain parin kymmenen metrin päässä teltoistamme, alppirautiaiset lentelivät kiviltä toisille laulamaan, vuorihemppoja lenteli äännellen ylitsemme ja vuorikirvisiä riitti yhä.
Pienen ruokatauon jälkeen kuuluivat yhä sumun peittämien lähirinteiden lailta ensimmäiset kaukasianlumikanat ja pian kuului ja näkyi lisää rakkapunavarpusia. Koska keli oli kuitenkin muuttumassa koko ajan paremmaksi, päätimme lähteä kevyiden kantamusten kanssa (putket, kamerat ym.) vielä hieman ylemmäksi. Emmekä kauas ehtineet, kun plokkasimme ensimmäiset komeat vuorileppälinnut! Kaksi perheellistä vuorileppälintuja mellasti eräässä kivikkoisessa rinteessä ja pääsimme ihastelemaan ja kuvaamaan niitä oikein kunnolla. Hauskaa oli huomata, kuinka jo nuorella vuorileppälintukoiraalla oli selkeät siipilaikut. Myös mustaleppälinnun paikallista alalajia pyöri samassa kivikossa, joten ihmeteltävää riitti! Kun samoihin aikoihin vielä pilvet väistyivät Kazbegin huippujen edestä, oli mieliala todella korkealla! Huikeaa!
Tunnin jaksoimme ihailla vuorileppälintuja sekä vuoren huipun ja jäätikön maisemia, ennen kuin totesimme, että jalkamme alkoivat olla varsin lopussa. Niinpä palasimme klo 17.30 takaisin telttapaikallemme lepäämään, syömään, juttelemaan ja lopulta sateen taas alkaessa nukkumaan.
Ahkeraa komppausta
16.7. Yö oli ollut tuulinen ja sateinenkin, mutta herätyskellojen soidessa viideltä oli mahtava huomata, että taivas oli lähes pilvetön ja tuulikin varsin leuto. Kylmää kylläkin oli, sillä mittari näytti vain yhdeksää lämpöastetta! Toisen teltan asukeista ei kuulunut pihaustakaan ja koska lintumaailmakin oli täysin äänetön, kömmimme takaisin telttaan aamiaiselle ja löhöilemään sekä odottamaan lintujen heräämistä. Lopulta kuudelta oli pakko nousta, kun telttamme viereiselle kivelle laskeutui rakkapunavarpunen laulamaan – vain seitsemän metrin päähän oviaukosta! Harmi kyllä lintu jatkoi taas matkaansa, ennen kuin Hanna ehti kaivaa kameraansa esiin.
Pari tuntia kolusimme teltan lähiympäristöä, mutta linnusto oli hyvin pitkälti samaa kuin illallakin oli ollut: tunturikiuruja, vuorihemppoja, rakkapunavarpusia, vuorileppälintuja, alppirautiaisia, muttei ihmeeksemme yhtään huutavaa kaukasianlumikanaa! Niinpä auringon hieman kuivatettua telttojamme, pakkasimme tavaramme ja lähdimme paluumatkalle. Korkeimmalla kohdalla kuulimme pariin otteeseen lumikanan kuikutusta ja näimme taas rakkapunavarpusen, mutta lumikanaa ei taaskaan löytynyt, vaikka kovasti yritimme sitä putkilla tähyillä vuoren rinteestä.
Kävelimme alaspäin rhododendronkasvustoille saakka, jossa aloitimme ahkeran kaukasianteerikomppausurakan. Komppasimme kaikki mahdolliset pusikot ja niiden väliset kivikot. Ahkerimmin komppasimme yhdessä Giorgin kanssa, muiden odotellessa peukalot pystyssä jotain löytyväksi. Ja pian löytyikin, muttei kaukasianteertä vaan kalliokiipijä, josta vain minä ja Hanna saimme elikset. Kohta vierestämme lensi myös järisyttävän komea partakorppikotka, useita raakkuvia alppivariksia sekä useita parvia kultahemppoja, mutta silti kaukasianteeren löytymättömyys hieman jurppi!
Pakko oli kuitenkin luovuttaa, jotta jaksaisimme vielä kävellä loppumatkan alas kirkolle. Kävelimme vielä erästä harjannetta pitkin, jonka alapuolella kasvoi lisää rhododendronia, mutta teeri jäi löytämättä. Alaspäin kävely oli helteisestä säästä johtuen todella rankkaa. Aurinko poltti todella kuumasti. Hanna ja Oriol jaksoivat hyvin mutta meikäläisellä ja Tonilla oli vaikeuksia. Itse olin tainnut juosta hieman liikaa rhododendroneissa.
Viimein pääsimme kuitenkin alas kirkolle, jossa oli aivan järjettömästi väkeä! Paikalliset ja varmasti kaikki lähiseudun väki oli saapunut paikalle viettämään rakkauden päivää! Ihmisiä saapui polkua pitkin paikalle koko ajan lisää ja lisää kävellen, ratsastaen tai autoilla. Olipa jotenkin paikalle päästy tavallisilla henkilöautoillakin, mikä ainakin minusta oli täysin järjen vastaista! Kyytimme saapui juuri sopivasti ja vastaantulevasta ruuhkasta huolimatta pääsimme puolessa tunnissa takaisin kylään ja majapaikallemme syömään ja lepäämään.
Parin tunnin päiväunien jälkeen suuntasimme läheiseen mäntymetsikköön soittamaan punarintanakkeliatrappia. Löysimme kuitenkin vain metsäkirvisen ja matkalta kivikkorastaan reissupinnoiksi. Sitten jatkoimme jo tuttuun pensaikkopaikkaan, jossa pystytimme verkon ja laitoimme vuoritiltaltin soimaan. Oriol oli lupaillut Dutch Birdingin väelle, että kuvaisimme ja mittaisimme ko. lajin. Verkkoilu sujuikin mainiosti, sillä ensimmäisen sinitiaisnuorukaisen jälkeen verkkoon tupsahti kaukasianuunilintu ja lähes heti perään vuoritiltaltti sekä luhtakerttunen ja vielä myöhemmin toinen vuoritiltaltti.
Klo 20.45 palasimme kämpälle syömään (taas) tuhdin paikallisen aterian, suihkuun, pakkaamaan ja nukkumaan!
Halki Georgian
17.7. Heräsimme taas tuttuun tapaan viideltä, mutta aamupala viivästytti lähtöämme aina kuuteen saakka. Ajoimme jo tutun mäntymetsikön läpi läheiselle solalle kuuntelemaan lumikanoja ja etsimään kaukasianteeriä kaukoputkella vuorten rinteitä selaillen, mutta onnea ei ollut mukana. Rakkapunavarpusia lauloi korkealla vuorten rinteillä, niittykirvis- ja kultahemppoperheet poseerasivat aidalla kuvaajille, mutta oli hankala olla tyytyväinen, kun keväällä helpot lajit olivat näin loppukesästä osoittautuneet mahdottomiksi löytää näkyville.
Kohta lähdimme pitkälle siirtymätaipaleelle halki lähes koko Georgian. Suuntasimme kohti Vähä-Kaukasuksen vuoristoa ja uutta lumikanaa – kaspianlumikanaa. Alkumatka kulki taas tuttujen vuoristojen läpi ja taas näimme lumivarpusia, kultahemppoja jne. muttemme mitään uutta ja mullistavaa. Lämmintä riitti ja Pajeron takapenkki osoittautui pirun epämukavaksi istua!
Matka jatkui tasaisen tappavaa tahtia ja reissupinnoiksi havaittiin kiuru, töyhtökiuru, kalliopääsky, pikkuvarpunen, mehiläishaukka sekä pikkukotka. Hiljalleen siirryttyämme Tbilibin ja Kutaisin väliselle päätielle (joka sekin oli varsin huonokuntoinen), jossa maisema muuttui viljelytasangoksi. Ilma myös oli kuumentunut siihen malliin, että suuria petolintuja alkoi kohota taivaalle. Löysimmekin parilla pysäyksellä useita pikkukiljukotkia, pari arohiirihaukkaa sekä yhden keisarikotkan – Toni sai parissa minuutissa kolme elistä! Turturikyyhky ja mehiläissyöjä lisättiin myös retkipinnalistalle.
Päästyämme pois päätieltä ja nähtyämme armenianlokin eräässä jokivarressa, alkoi meillä (Toni taisi vielä olla eliksistä kylläinen) vatsa kurnia siihen malliin, että pysähdyimme syömään erääseen idylliseen tienvarsiravintolaan. Ruokailun jälkeen maisema muuttui havumetsän peittämiksi vuoriksi ja saavuimmekin pian Borjomin kansallispuiston alueelle. Giorgi oli pyynnöstämme kysellyt mahdollisia punarintanakkelipaikkoja kollegoiltaan ja niinpä suuntasimme Borjomin puistoon, joka oli järkytykseksemme näin loma-aikaan iltapäivällä aivan tupaten täynnä porukkaa! Puistossa oli huvipuistohärveleitä jne. joten aika huonolta näytti elismielessä. Emme kuitenkaan ehtineet edes autosta nousta, kun kuulimme punarintanakkelin laulavan tienvarren puissa! Nopeasta singahduksesta ja pitkällisestä atrapin soitosta huolimatta kuulimme linnun enää pariin otteeseen, muttemme koskaan saaneet sitä näkyville. Emme kauhean kauan jaksaneet lintua etsiä, sillä paikka todellakin oli aivan liian meluisa ja uteliaita ihmisiä alkoi kerääntyä ympärillemme ihmettelemään, mitä oikein puuhasimme.
Yritimme punarintanakkelia vielä parista rauhallisemmasta kuusikosta kansallispuiston alueelta, mutta tuloksetta. Hippiäisiä ja kanahaukka havaittiin, mutta jouduimme nyt tyytymään punarintanakkelista vain äänihavaintoon.
Viideltä iltapäivällä saavuimme Akhaltsikhen kaupunkiin majapaikallemme, joka osoittautui oikein viihtyisäksi kaupungin laidalle rakennetuksi taloksi. Pieni lepohetki keskeytyi pihalta kuuluneeseen tikan ääneen ja pian syyriantikka lennähti parvekkeemme editse. Klo 19.00 kävimme vielä syömässä paikallisessa ravintolassa viiden ruokalajin aterian (yht. n.20€ viidelle) ja noin 21.30 painuimme pehkuihin.
Zekarissa sataa
18.7. Herätyskellot soivat jo neljältä ja 4.30 olimme matkalla kohti Zekaria eli Vähä-Kaukasuksen vuoristopaikkoja. Ukkosesta ja sateesta huolimatta nyppäsimme tieltä pari kehrääjää sekä kyläpöllösen, jotka vilahtivat autoamme pakoon. Giorgi runttasi menemään paikoin käsittämättömän huonoja teitä, ja ensimmäiset 30 kilometriä menivätkin kohtuudella, mutta kun tie alkoi nousta vuoristoon se huononi entisestään ja reilusti! Ei olisi millään uskonut, että tie oli merkitty karttoihin päätieksi! Oli kuin olisimme ajaneet ojan pohjalla!
Klo 6.30 luulimme päässeemme määränpäähämme, mutta reilun kilometrin kävelyn jälkeen saimme todeta, ettemme olleetkaan ajaneet vielä tarpeeksi pitkälle vuoristoon. Komealta harjanteelta kuuntelimme hetken allamme silmänkantamattomiin ulottuneen kuusimetsän linnustoa. Palokärki ja käpytikka huusivat, pikkukäpylintuja lenteli edestakaisin ja punatulkut tööttäilivät puiden latvuksissa.
Kävellessämme takaisin autollemme, pilvet peittivät taas vuoret ja alkoi sataa, ja pian koko maisema peittyi sankkaan sumuun. Päätimme kuitenkin jatkaa autolla mutaiseksi muuttunutta kuoppaista polkua eteenpäin, mutta varsin pian saimme todeta, että olimme taas väärässä paikassa. Kun viimein löysimme oikean ajouran (siis sen päätien), sade yltyi niin kovaksi, että meidän oli pakko kääntyä takaisin, jottemme vain jäisi vangeiksi vuorelle, tien tuhoutuessa takanamme ajokelvottomaksi.
Reilun tunnin odotuksen jälkeen sade taukosi, joten päätimme yrittää uudelleen ja ajoimme samaan kohtaan, jossa olimme käyneet toteamassa tien jatkuvan ajokelvottomana. Pilvien lomasta näimme vihdoin edessämme lumikanaharjanteen. Niinpä jatkoimme matkaa kävellen, mutta taas sumu sakeni niin tiheäksi, että oli mahdoton sanoa, missä olimme menossa. Käveltyämme kolmisen kilometriä tietä pitkin, Giorgi epäili meidän vihdoin olevan paikalla, jossa asustelisi useita kaspianlumikanoja.
Lintuja löytyi jonkin verran sumusta huolimattakin: pensastaskuja, lehtokerttu, kultahemppoja ja alppinaakkoja, mutta ei kuulunut kaspianlumikanaa eikä kaukasianteeren komppaaminen jyrkissä ja liukkaissa miehen korkuista rhododendronia kasvavissa rinteissä, jotka eivät juuri edes näkyneet sumun takia, tullut mieleenkään.
Näkyvyys pysyi pari tuntia muutamissa metreissä, joten päätimme vain odotella ja lepäillä. Hieman meinasi alkaa turhauttaa, sillä olimmehan ajaneet paikalle koko edellisen päivän ja tämä oli nyt ainoa mahdollisuus koko reissullamme yrittää kaspianlumikanaa. Jossain vaiheessa meikäläisellä paloi hihat ja päätimme Hannan kanssa lähteä komppaamaan läheisiä sumun kastelemia rhododendroneita, jotta olisi edes jotain tekemistä. Giorgi päätti samalla käydä hieman tutustumassa paikkoihin, jotta saisimme varmuuden, että olimme edes oikeassa paikassa. Niinpä kipusimme erään harjanteen päälle ja saman tien jostain kaukaa vastakkaiselta rinteeltä kuului kertaalleen selkeästi kaspianlumikanan kuikutus! Huusimme katalaanit paikalle, mutta seuraavaan pariin tuntiin ei enää kuulunut lumikanasta pihaustakaan, vaikka kelikin parani ainakin hetkellisesti.
Lopulta sää muuttui taas huonompaan suuntaan ja sade muuttui jatkuvaksi. Niinpä päätimme lähteä kävelemään takaisin autolle, ennen kuin ajo pois vuorelta muuttuisi mahdottomaksi. Sumukin sakeni taas entisestään, joten lopulta emme päässeet edes yrittämään kaukasianteeren komppausta.
Alempana metsässä sade taas taukosi, joten teimme paluumatkan varrella useita pysähdyksiä metsälintujen toivossa, mutta mitään parempaa emme havainneet, mitä nyt jokusen vuorisirkun. Alhaalta jokivarresta löytyi pari kappaletta koskikaroja ja ennen Akhaltsikhea eräältä peltoaukealta löytyi usean sadan naakan parvi sekä pari uuttukyyhkyä. Lopulta olimme kämpällämme klo 18.00 lepäämässä. Olipahan ollut surkea päivä – ja vieläpä Tonin syntymäpäivänä!
Armeniaan
19.7. Nukuimme pitempään ja klo 6.30 olimme valmiit jatkamaan seikkailujamme. Ensin kävimme Akhaltsikhen keskustaa halkovan joen rannassa pikakäynnillä, jossa Oriol ja Toni olivat illalla käyneet reippaina iltakävelyllä ja havainneet useita reissupinnoja. Nytkin paikalla taksutteli useita vaaleakultarintoja, nuolihaukka vilahti ohitsemme, kuningaskalastaja vihelsi ja rantasipi piipitti. Matkaa oli kuitenkin taas runsaasti, sillä olimme vaihtamassa Armenian puolelle, ja sikäläiset oppaamme olivat vaatineet, että ajaisimme itäisimmälle rajalle.
Pysähdyimme taas Borjomissa, mutta punarintanakkelia ei löytynyt. Puistossa ei nyt ollut väkeä juuri lainkaan, joten huudattelimme atrappia siellä täällä, mutta vain pähkinänakkeleita, kuusitiaisia, viitatiainen, puukiipijöitä jne. havaittiin.
Päätien varrella näimme taas jokusen pikkukiljukotkan, mutta me pidimme hyvää vauhtia, jotta ehtisimme iltapäivällä kolmeksi rajalle. Tammitikka vilahti jossain tien ylitse, mutta me emme hidastaneet, ennen kuin Dzandar -järvellä, joka oli jo varsin lähellä Armenian rajaa.
Giorgi ajoi kuoppaisia peltoteitä ja väliin peltoa pitkin kohti Dzandar -järveä ja kun pensaikot näyttivät kuhisevan lintuja pyysimme tätä pysähtymään! Mustaotsalepinkäiset ja mustapääsirkut päivystivät pensaiden latvoissa ja kuhankeittäjäperheet mellastivat puiden siimeksessä, joten muistikortit saivat pitkästä aikaa täytettä oikein kunnolla. Aikataulu oli kuitenkin jo tiukka, joten päätimme jatkaa järven rantaan ja kyllä kannatti: armenianlokkien lisäksi rannalla seisoskeli useita ruostesorsia, metsävikloja lähti lentoon ojan varresta, kuivalla hietikolla juoksenteli töyhtökiurujen seurassa muutamia arotaskuja, pitkäjalat lentelivät varoitellen ympärillämme ja lutakoilta löytyi vielä pikkusirrejä, liroja sekä pari valkovikloa ja järveltä muutama punasotka. Ruovikoiden päällä leijui ruskosuohaukka ja kuningaskalastaja viiletti ohitsemme. Rastaskerttunen kävi piipahtamassa viereisessä ruovikossa ja läheisten lehmien seurassa ruokaili kottaraisparvi, viereisen puun notkuessa suuren sepelkyyhkyparven painosta. Oikein mukavaa, mutta meillä oli jo kiire rajalle!
Rajalle saavuimme hieman ennen kolmea ja rajanylitysmuodollisuudet sujuivat ongelmitta. Viisumikin irtosi helposti. Rajalla huomasi, että olimme matkalla yhä etelämmäs, sillä lämmintä riitti. Käveltyämme Armenian puolelle saatoimme todeta, etteivät meidän paikalliset oppaamme olleetkaan vielä paikalle, vaikka he olivat ilmoittaneet Giorgille olevansa paikalla jo paljon aikaisemmin. Lopulta klo 15.40 saapui paikalle vihreä paikallista laatua oleva minibussi pakoputki paukkuen ja tapasimme kuskimme Artur Asryanin, joka ei puhunut englantia (mutta tietääksemme tiesi siis lintupaikat) sekä 21-vuotiaan tulkkimme Artak Galayanin.
Lähdimme saman tien ajamaan kohti Jerevania ja vaikka oppaamme eivät liikoja puhelleet, saimme tietää, että matkan varrella ei juuri lintupaikoilla juhlittaisi. Armenianpinnalistamme alkoi kuitenkin kasvaa pikkulepinkäisellä, kuhankeittäjällä, mustaotsalepinkäisellä, mehiläissyöjällä, harjalinnulla, hiirihaukalla, pikkukotkalla, närhellä, mustapäätaskulla, turkin- ja turturikyyhkyllä ja jopa vihermehiläissyöjällä!
Reilun tunnin ajon jälkeen pysähdyimme eräälle näköalapaikalle hieman haukkaamaan Arturin ja Artakin mukanaan tuomia eväitä. Kylmiin tuntikausia rasiassa muhineisiin lihoihin emme Hannan kanssa kajonneet, mutta paikalliset lavash-leivät ja juustot tekivät kauppansa.
Pysähdyimme vielä kertaalleen ollessamme etappimme korkeimmalla kohdalla vuoristossa ja havaitsimme mm. kultahemppoja, koskikaroja (caucasicus), virtavästäräkkejä ja punavarpusia, mutta pian oli taas jatkettava matkaa, jotta pääsisimme edes joskus hitaasti mäissä kiiruhtavalla autollamme pois vuoristosta.
Lopulta saavuimme Jerevaniin ja käytyämme pikaisesti kaupassa pääsimme klo 21.30 perille majapaikallemme esikaupunkialueella sijaitsevan kerrostalon seitsemänteen kerrokseen Arturin veljen luokse. Ruoka odotti jo pöydässä, mutta emme päässeet ruoan jälkeen lepäämään, kuten olimme toivoneet, sillä Artur halusi välttämättä hoitaa kaikki reissuun kuuluvat bisnekset saman tien. Eikä tämä ollutkaan niin helppoa kuin olisi luullut! Vaikka kaikki oli jo ennalta sovittu sähköpostitse reissun koordinaattorin Zhannan ja Hannan välillä, homma venyi pitkälti yli puolen yön! Kun vielä huomasin, että meidän kaikkien kellot olivat eri ajassa kuin paikalliset kellot, tajusimme, että kelloja oli yllättäen siirrettävä tunti eteenpäin. Tämä siksi, että Armeniassa oli käytössä kesäaika, mutta Georgiassa ei – asiasta ei ollut mainittu missään retkiraporteistamme tai edes Lonely Planetin oppaassa! Tämän asian huomaaminen ei kasvattanut luottamustamme oppaitamme kohtaan, sillä nyt tajusimme heidän olleen rajalla jopa tunnin ja 40 minuuttia myöhässä… No, bisnesten hoiduttua emme armoa antaneet, emme itsellemme emmekä kuskeillemme, koska seuraavana päivänä oli luvassa ehkä koko reissun tärkein päivä, joten tilasimme lähdön retkelle aamukuudeksi.
Armashin kala-altaiden lintupaljoutta
20.7. Herätys oli siis klo 5.30 ja matkaan päästiin ihme kyllä ajoissa eli kuudelta. Vaikka Artur oli Artakin tulkkaamana illalla kertonut, että Armashin kala-altaille ei pääsisi kuin vasta kahdeksalta (nämä kun olivat yksityisomistuksessa), olimme päättäneet olla altaiden lähistöllä jo hyvissä ajoin ennen kahdeksaa. Matkalla saimme myös selitystä siihen, miksi oppaamme olivat edellispäivänä olleet rajalla myöhässä: heillä oli ollut jonkinasteisia ongelmia saada meille lupaa päästä Armashille, joten emme voineet kuin antaa heille anteeksi – tärkeintä oli, että olimme luvan saaneet, sillä odotettavissa oli todella hyviä lajeja ja paljon lintuja.
Varsin lähellä Armashia maisema muuttui radikaalisti. Kuiva puoliaavikko muuttui hiljalleen ensin viljelysmaiksi ja sitten reheväksi ruovikoksi, jossa vain parin sadan metrin päässä tiestä kulki Turkin raja. Ruovikoiden takana taivasta vasten siinsi Ararat -vuoren 5165 metriin kohoava lumihuippu. Pysähdyimme lopulta hieman ennen Armashin kala-altaita sillalle, jolta aukeni molempiin suuntiin esteetön näkyvyys kilometritolkulla jatkuville ruovikoille, joiden välissä oli muutamia vesiallikoita sekä peltoviljelyksiä. Lintuja oli heti aivan käsittämättömästi: pikkumerimetsoja lenteli kaikkiin ilmansuuntiin, kattohaikaroita seisoskeli pelloilla, pronssi-iibiksiä lenteli ympäriinsä, ruskohaikara kahahti lentoon ruovikon siimeksestä ja ruokosirkkalintu pirisi kilpaa samanäänisten mutta ”pienempikeuhkoisten” hyönteisten kanssa. Edessämme olleissa pusikoissa kisaili ruostepyrstö kaspiankerttupoikueen kanssa ja ruovikosta kantautui lyhyesti osmankäämikerttusen laulu. Mehiläissyöjiä istuskeli langoilla ja kottaraisparvissa matkasi yksittäisiä punakottaraisia. Eipä oikein tiennyt mihin katsoa, kun joka puolella tapahtui! Emmekä oikeastaan olleet vielä edes pelipaikalla!
Pääsimme kala-altaille heti kahdeksan jälkeen, kun olimme ensin ostaneet juomista koko päivän helteistä retkeilyä varten. Kauppareissun kohokohta eivät kuitenkaan olleet kylmät juomat vaan eräästä puusta löytynyt syyriantikka. Kala-altaat osoittautuivat aivan valtavaksi kompleksiksi, joten olimme hieman pulassa varsinkin, kun Artur pysäytti auton ja ilmoitti Artakin tulkkaamana, että tästä eteenpäin ryhmät olivat yleensä kävelleet. Arturhan oli toiminut Vasil Ananianin, oikean lintuoppaan vetämien ryhmien kuskina ja kuten tiesimme, hänellä olivat kyllä lintupaikat hanskassa, mutta vasta nyt ymmärsimme, että hänen osaamisensa jäi sitten tasan siihen.
Niinpä nousimme autosta Arturin neuvomassa paikassa tietämättä yhtään mitä tehdä. Kala-altaita tuntui riittävän loppumattomiin joka suunnassa. Päätimme lähteä kohti ensimmäisiä altaita, joilla näkyi lintuja ja jatkaa siitä sitten niin kauas kuin olisi tarvetta. Heti ensimmäiset altaat olivat täynnä nokikanoja, pikku-uikkuja, ruskosotkia, punapäänarskuja, silkkiuikkuja, harmaa- ja sinisorsia, liejukanoja jne. Valkosiipi- ja valkoposkitiirat lentelivät omituisesti naristen ylitsemme ja myös langat notkuivat tiiroista. Pikkuhaikaroita lenteli lyhyitä matkoja ruovikoiden yllä ennen kuin ne tippuivat takaisin piiloon, myös rusko-, lehmä-, silkki-, jalo- ja yöhaikaroita löytyi useita. Kohta viereemme tupsahti ruo’olle kenttäkerttunen ja ensimmäinen projektilaji oli löytynyt. WP-pinnakerttusta seuraillessamme samaan puskaan lennähti myös osmankäämikerttunen ihmeteltäväksemme.
Homma jatkui samanlaisena seuraavankin altaan kohdalla: löysimme ensimmäiset naarapukuiset valkopääsorsat sekä marmorisorsan, ruovikot olivat pullollaan viiksitimaleita, rastas- ja rytikerttusia, mustaotsalepinkäiset, kaspiankertut ja ruostepyrstöt olivat nekin mukavaa seurattavaa. Pian huomasimme, että altaat muuttuivat kuivemmiksi ja koska meillä ei ollut haisuakaan, montako paikkaa meillä vielä oli käymättä, päätimme kääntyä takaisin ja palata autollemme. Nyt kuitenkin tenttasimme Artakin avustamana Arturilta lisätietoja ja lopulta hän ajoi vain muutamia satoja metrejä eteenpäin ja ilmoitti, että nyt olimme siinä toisessa osassa altaita, joita Vasilin ryhmät aina kolusivat.
Altaiden linnusto oli edelleen samanlaista, mitä nyt marmorisorsia oli enemmän, mutta nyt oikealla puolellamme aukeni kuiva puoliaavikkomainen alue, jolla oli muutamia pieniä kosteampia painanteita, joten sen puolen linnusto oli taas aivan jotain uutta. Lyhytvarvas- ja kaspianpikkukiuruja juoksenteli matalien pensaikoiden väliköissä, pääskykahlaajia lenteli tiiramaisesti hyönteispyynnissä, avosetit lentelivät pitkäjalkojen tavoin ympärillämme äännellen, mustajalkatyllit ja pikkutylli piipersivät vesirajassa metsä-, punajalka- ja valkoviklojen, rantasipien, lirojen, pikkusirrien ja suokukkojen seurassa. Jokunen naurulokki lensi ohitsemme, armenianlokin ollessa täälläkin se tavallinen lokki. Muutamat pikkutiirat kiisivät äännellen ylitsemme, kalasääski kantoi saalistaan ja altaiden puolelta löytyi kokonaan valkoinen pikku-uikku sekä joku aivan omituisen näköinen sorsa, joka ottamastani videosta toivottavasti joskus määrittyy. (Tämän hetken epäilys on risteymä marmorisorsan ja jonkun anaksen, ehkä sinisorsan välillä.)
Lämpötila oli noussut 37 asteeseen, mutta jatkoimme kävelyä yhä pidemmälle. Kaukoputkilla saatoimme nähdä kaukana edessämme siintävän hiekkaseinämän ympärillä pyöriviä mehiläis- ja vihermehiläissyöjiä, joten päätimme jatkaa matkaa, jotta pääsisimme kuvaamaan näitä koreita säihkylintuja pesimätörmällään. Sitten se vihdoin löytyi – suohyyppänuorukainen seisoskeli edessämme ja antoi itseään kuvattavan hetken ennen kuin nousi siivilleen, lensi komean rundin ympärillämme ja laskeutui hieman kauemmaksi. Olimme osanneet odottaakin lajia, mutta olimme luulleet sen olevan paljon yleisempi, sillä retkiraportit kertoivat alueella pesivän viitisentoista paria. Ilmeisesti pesimäkausi oli kuitenkin jo ohi ja linnut muualla, sillä tämän linnun lisäksi löysimme vain toisen nuoren linnun. Havikseen kirjattiin vielä sininärhet, paksujalka, käärmekotka, pari pussitiaista, punapäälepinkäinen sekä muutama pajusirkku (caspia).
Lopulta jouduimme toteamaan, ettemme millään pääsisi kuvaamaan vihermehiläissyöjiä, sillä meidän ja hiekkaseinämän välissä oli useita leveitä kanavia, jotka eivät meidän varustuksella olleet ylitettävissä. Niinpä jouduimme hieman haikein mielin ja auringon polttaessa tallustamaan takaisin autollemme. Olimme kuitenkin tyytyväisiä, olimme löytäneet kaiken, mitä olimme osanneet paikasta hakea!
Ja eliksiä paukkuu taas
Päivä oli kuitenkin vasta puolessa välissä ja jatkoimme kohti Vediä – toista vähintäänkin yhtä tärkeää paikkaa pinnojen kannalta. Alle tunnin ajon jälkeen kurvasimme pikkutielle, joka johti meidät kuoppaisen ajon päätteeksi kuivaan rotkolaaksoon. Jo autosta näimme ensimmäiset valkoselkätaskut sekä useita arotaskuja, mutta me tahdoimme saman tien pääkallopaikalle. Lopulta parkkeerasimme tasanteelle, jonka molemmin puolin kohosivat lähes pystysuorat seinämät ja tienpohjaa kiemurteli tulosuuntaamme ohut vesipuro, joka pulppusi edessämme olleesta lähteestä kallion sisältä. Tämä oli monien WP-harvinaisuuksien juomapaikka – etunenässä tavoitteenamme oli löytää rotkotulkku, joka esiintyi koko Armeniassa ainoastaan täällä.
Töyhtökiuruja lenteli omituisesti äännellen ja niitä juoksenteli tiellä veden luona vaikka kuinka. Kalliovarpusia löytyi useita parvia saman tien, ja kohta pääsimme tuulettamaan eliksiäkin, kun kivikkosirkku saapui istuskelemaan kallion kielekkeelle, josta se laskeutui pian juomaan purolle. Pian myös idänkallionakkelipari saapui mekastamaan kallionharjanteille. Jännitys kohosi entisestään, kun ensimmäiset aavikkotulkut lensivät ohitsemme laskeutuen äärimmäisen vaikeasti havainnoitavaan kivikkoon. Pitkällisen selaamisen ja odottelun tuloksena emme kuitenkaan löytäneet kuin tavallisia aavikkotulkkuja, niin koiraita, naaraita kuin nuoriakin lintuja. Rankka tapitus palkittiin kuitenkin taas, kun hieman alempana sijainneelta kielekkeeltä löytyi arovarpunen isosta varjoon hakeutuneesta kalliovarpusparvesta. Toni kuitenkin onnistui jotenkin mähertää linnun, joka pian lennähti parin kalliovarpusen sekä muutaman mustapääsirkun kanssa ylös kielekkeen taakse. Läheisistä pensaikoista löytyi onneksi useita harmaakultarintoja paikkaamaan murhetta, sillä taas napsahti Tonille ja Oriolille elikset.
Palattuamme taas kerran tuijottamaan aavikkotulkkujen suosimaa kalliokielekettä, Oriol huomasi aivan edessämme seinämällä paikallaan istuvan linnun. Suuntasimme Oriolin kanssa putket lintuun ja alkuun emme tajunneet lainkaan, mitä katsoimme. Kielekkeellä oli aavikkotulkkumainen, mutta selvästi pieni- ja vaaleanokkaisempi ja hieman viirukasrintaisempi lintu. Olimme vielä aivan ulalla, kun lintu yhtäkkiä laskeutui alas katveeseen puron varteen. Huusimme muitakin katsomaan, mutta pahaksi onneksemme emme huomanneet, että Toni oli jossain vaiheessa mennyt käymään autossa sisällä, joten tämä ei kuullut huutojamme. Lähestyimme linnun oletettua laskeutumispaikkaa ja kohta edestämme lähti räikeän valkeapyrstöinen lintu, jolla oli selkeästi kaksikin siipijuovaa – siinä se todellakin oli – nuori rotkotulkku! Kaikki tarvittavat tuntomerkit oli nähty! Tuulettaessamme huomasimme, että Toni vasta saapui paikalle pöllämystynyt ilme naamallaan – hän oli nuijannut koko tilanteen – perhana!
Niinpä odottelimme tulkkua saapuvaksi uudelle juomareissulle useamman tunnin paahtavassa helteessä, mutta havaitsimme vain lisää kivikkosirkkuja, idänkallionakkeleita, sinirastaita, pari nummikirvistä, kalliovarpusia, pari valkoselkätaskua, arohiirihaukan sekä tietysti tavallisia aavikkotulkkuja. Vuoripyitäkin kävi jossain vaiheessa tsuksuttelemassa kielekkeiden lailla. Lopulta iltakuuden aikaan, kun olimme jo aivan nääntyneitä, päätimme lähteä kohti Jerevania vannoen kuitenkin, että palaisimme paikalle uudelleen. Hymy kuitenkin palasi koko porukan huulille, kun saimme yllättäen autosta paikattua Tonille arovarpusen, joka istuskeli kivellä aivan tien vieressä laakson jo avautuessa lopullisesti. Maakotkakin lehahti lentoon kallioita vasten, joten huikea päivä oli saanut hienon lopetuksen.
Päivä oli ollut aivan uskomaton, sillä olihan meikäläisellekin päivän aikana napsahtanut seitsemän WP-pinnaa. Tunnin ajon jälkeen päästyämme kämpille oli suihkun ja ruokailun jälkeen mukava kellahtaa petiin klo 21.45.
Sevanin kautta vuoristojen halki kohti etelää
21.7. Heräsimme rankan edellispäivän takia vasta klo 6.30 ja aamiaisen jälkeen lastasimme neljän päivän retkitavarat autoon ja tuntia myöhemmin olimme valmiit lähtemään kohti Sevan -järveä. Matka oli hyytyä heti alkuunsa, sillä autossamme oli jotain pahasti vialla, onneksi Artur sai parin korjaussession päätteeksi vian korjattua ja matka jatkui.
Parin tunnin ajon jälkeen pysähdyimme Sevanin kaupungissa pankkiin, josta ei sitten yllättäen saanutkaan rahaa; ei Visalla eikä edes vaihtamalla! Onneksi saimme vaihdettua rahaa parin paikallisen avustuksella hämärämmiltä markkinoilta torilla. Lopulta paljastui, että toinen auttajistamme oli (aivan sattumalta siis) Arturin vaimon veli.
Ensimmäinen pysäys 1900 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevalla Sevan -järvellä tuotti tietysti runsaasti armenianlokkeja seassaan muutama aroharmaalokintapainen, ruostesorsan, pikkutyllin, silkkiuikkuja, nokikanoja, pari vuoritiltalttia sekä ainakin yhden tavallisen näköisen tiltaltin, pari pussitiaista sekä feldeggi- keltavästäräkkejä. Taaskaan meillä ei oikein ollut tietoa, olisiko paikalta ollut jotain muutakin löydettävissä, mutta rannasta kantautunut kuolleiden kalojen haju (ranta oli jostain syystä täynnä väärin päin kelluvia fisuja), kohtuullisen kova tuuli ja lintujen vähyys ei oikein innostanut. Niinpä jatkoimme varsin pikaisesti seuraavalle paikalle, joka olikin sitten niemennokka, jonka edustalla oli Maailman suurin armenianlokkikolonia. Lokkeja kuvattiin sitten niin kauan, että lokit alkoivat kyllästyttää – eli mulla ei mennyt kovin kauan… Jokunen ruostesorsa ruokaili rannassa, mutta muuten linnusto oli sitä yhtä ja samaa.
Matka jatkui Lick –järvelle, josta emme olleet koskaan kuulleetkaan, joten kun parkkeerasimme järven rantaan, ei meillä ollut aavistustakaan, mitä lintuja paikasta hakea. Paikka oli kuitenkin hyvän näköinen peltoalueiden ympäröimä järvi, jonka rannoilla oli myös pieniä metsiä. Niinpä päätimme tallustella järven rannalla ja metsissä ja katsoa, mitä vastaan tulisi.
Järven rannasta löytyi punasotkien seasta jokunen tukkasotka, kahdeksan heinätavia kävi kääntymässä järvellä, rannasta nousi lentoon viisi harmaahaikaraa, kaislikossa piipitti pussitiainen; kovin vaisua kuitenkin oli. Metsän reunan puskista löysimme punavarpusia, luhtakerttusen, kuhankeittäjiä, pensaskerttuja sekä tietysti taas pikkulepinkäisiä mutta metsässä oli todella hiljaista; ainoastaan puukiipijä ja jokunen vuoritiltaltti. Hannan kuvatessa läheisellä jokitörmällä törmäpääskyjä koloniallaan lensi kanahaukka ylitsemme, mutta pian olimme valmiit jatkamaan matkaamme kohti etelää.
Tie nousi vaihteeksi vuoristoon, jonka ylängöt olivat pullollaan kiuruja, kivitaskuja jne. mutta etsimäämme ylänkökiurua emme täältäkään löytäneet. Meikäläisen vatsa alkoi oireilla oikein urakalla, joten muut pääsivät komppaamaan hyviä ylänköjä enemmänkin kuin oli suunniteltu. Oriol ja Toni näkivätkin aasianruusutulkun lentävän ohitseen, tunturikiuruja löytyi enemmänkin. Tien varressa näkyneet haukat olivat nyt muuttuneet hiirihaukasta astetta isommiksi eli arohiirihaukoiksi. Selim Pass nimisellä paikalla pysähdyimme, kuten kaikki muutkin Arturin kuskaamat ryhmät olivat tehneet, mutta paikka oli pienoinen pettymys, sillä ainoastaan jokunen pensastasku, mustaleppälintu, sinirastas, peltosirkku sekä muuttohaukka havaittiin. Keväiset ryhmät olivat järkiään nähneet paikalla enemmän.
Hieman alempana havaitsimme vielä muutaman valkoselkätaskun sekä jokusen syyriantikan, mutta vihdoin iltakahdeksan jälkeen kotiuduimme Yeghenaghoriin perhe Gayanen luokse todella viihtyisään majapaikkaamme, jossa söimme huikean aterian ja painuimme nukkumaan vatsat täynnä klo 22.30.
Ja yhä etelämmäs
22.7. Aamupala oli seitsemältä ja pian lähdimme jatkamaan matkaamme kohti etelää. Ensimmäinen Arturin pysäytyspaikka näytti heti elismestalta ja sitä se oli: heti kuului molempien kallionakkeleiden ääntä ja tarkistettuamme ensin ainakin kuusi idänkallionakkelia löytyi pari kallionakkeliakin lentelemästä edestakaisin kivien ja pensaiden välissä. Löysimme myös pari jommankumman kallionakkelin pesää, jotka olivat eräällä kallioseinustalla aivan vieretysten. Kolojen perusteella naapuruksina olivat olleet eri lajit. Näimme molempien lajien vierailevan toisen pesän kololla kurkistelemassa oletettavasti jo tyhjentyneeseen pesään. Samalla paikalla näimme Oriolin kanssa vilaukselta koiras kivikkosatakielen, mutta meidän ja puselikon välissä olleet pari jokea sekä jyrkkä jyrkänne estivät meitä menemästä komppaamaan lintua paremmin näkyviin.
Seuraavan pysäyksen teimme Goraikin tekojärvellä, jonka ympäristössä pyöri runsaasti arohiirihaukkoja sekä pikkutuulihaukkoja. Pikkutuulihaukkojen pesimärakennuskin löytyi, mutta se oli aidattu, joten emme kivunneet kuvaamaan lintuja. Merimetso oli järven ainoa lintu armenianlokkien lisäksi.
Seuraavia pysähdyksiä teimme tien yllä kaarrelleiden petolintujen takia: arohiirihaukkoja näkyi runsaasti, mutta myös joitakin pikkukiljukotkia, pari käärmekotkaa ja ylempää vuorilta löysimme yhteensä kuusi pikkukorppikotkaa. Sisianin ja Gorisin välillä pysähdyimme muinaishistoriallisella paikalla, jossa oli paikallinen ”stonehenge” – runsaasti kiviä pystyssä ja jokaisessa kivessä oli ylhäällä reikä, jonka läpi jonakin tiettynä hetkenä vuodesta näkyi joku tietty taivaankappale. Tällä paikalla pyöri myös pari hanhikorppikotkaa, pari partakorppikotkaa sekä alempana kivikossa touhusi pari kallionakkelia.
Eväspaikallamme näimme vielä mukavasti petolintuja, jotka kiepuivat Gorisin kaatopaikan yllä ja alhaalla jokivarressa lauloivat mustapääkertut. Myöhemmin pysähdyimme vielä eräälle pienelle tammimetsikölle, jossa kaukasianuunilinnut olivat ainoat helposti löytyneet linnut. Yksi harmaasieppo löytyi reissun ensimmäiseksi siepoksi ja myös pyrstötiainen pääsi reissupinnalistallemme.
Ajettuamme pitkät tovit aivan Azerbaitsanin rajan tuntumassa, saavuimme Kapaniin kuuden aikaan illalla ja majoituimme hieman kaupungin eteläpuolelle rinteessä sijainneelle kaivosyhtiön käyttöön tarkoitetulle hotelli Gandzasarille. Hotellin isäntä otti meidät lämpimästi vastaan ja antoi meille huoneemme avaimet, joissa olevilla numeroilla ei ollut mitään tekemistä huoneidemme numeroiden kanssa. Lukot olivat muutenkin sen verran omituiset, että joskus ovet avautuivat minuutissa, joskus eivät. Huoneet olivat ihan siistit, mutta talon vessat oli säädetty niin, ettei niitä voinut vetää. Jatkuva vesivirta vain lorotti niistä läpi.
Parin tunnin levon jälkeen kävimme läheisessä ravintolassa syömässä ja palatessamme kämpällemme pihaan kuului innokkaasti huudellut lehtopöllö.
Megriin Iranin rajalle
23.7. Vuorossa oli taas yksi reissun tärkeimmistä päivistä, joten herätys oli sen mukaisesti viideltä. Meikäläisen mahatauti oli todella pahana! Oli varsin tuskaisaa istuskella autossa matkatessamme taas parin vuoren yli kohti Armenian eteläisintä kolkkaa, Iranin rajalla sijaitsevaa Megriä. Kun viimein laskeuduimme vehreämpään laaksoon, oli pakko käydä hieman komppaamassa erään jokivarren pensaikkoja. Ja kuinka ollakaan, muiden istuskellessa autossa, löysin balkaninsiepon. Onneksi minulla oli pilli mukana ja niin kaikki, jotka tajusivat, että kannattaa juosta, jos meikäläinen viheltää tässä vaiheessa reissua eka kerran pilliin, näkivät linnun. Tonille pillikäytäntö ei ilmeisesti ollut tuttu, joten hän tuli hieman muiden perässä ja juuri hänen saapuessa paikalle sieppo lennähti puselikkoon eikä sitä enää löytynyt.
Seitsemän nurkilla saavuimme Megriin aivan Iranin rajalle ja saimme seuraksemme miehen, jota ilman meillä ei olisi ollut mitään asiaa rajavyöhykkeelle retkeilemään. Miehen tehtävänä oli ilmeisesti vahtia, ettemme tekisi rajavyöhykkeellä mitään tyhmää eikä kukaan tekisi meille mitään. Lopulta parkkeerasimme erään rotkolaakson eteen ja Artakin tulkkauksista ymmärsimme tulleemme paikkaan, josta meidän pitäisi löytää ”pieni kana”.
Saatuamme ohjeet, missä sai kävellä ja minne ei kannattanut mennä, lähdimme kävelemään laaksoa ylöspäin. Pian kuulimme ensimmäiset kallionakkelit ja vuoripyyt sekä näimme ensimmäiset sinirastaat. Kohta löytyivät myös ensimmäiset persiantaskut! Persiantaskuja jahdatessamme kuului nakkelien yli jostain vuorten huippujen tienoilta kanamainen huittailu – hietikkopyy!
Vaikka aamu oli vasta alussa, totesimme, että pakko oli löytää eri hietikkopyy kuin äännellyt, jos sellaisen aioimme nähdä. Jyrkille ja kivikkoisille rinteille kiipeäminen olisi ollut aivan liian rankkaa – ainakin meikäläiselle, joka olin todella heikossa kunnossa.
Kolusimme laaksoa muutaman tunnin ajan ja löysimme lisää persiantaskuja, muutamia idänorfeuskerttuja, kirjotaskuja ja näimme käärmettä syöneen käärmekotkan, mutta hietikkopyyn kuulimme vain pariin otteeseen kaukaa ja korkealta vuorten huippujen luota. Olipahan siis jo reissun viides kanalaji, jota emme olleet nähneet – onneksi kuitenkin neljäs, jonka edes kuulimme!
Ennen yhtätoista siirryimme seuraavaan paikkaan, jossa Artur selitti jonkun linnun pesivän eräässä puussa. Arvasimme puun asukin olevan sirovarpushaukan, mutta lintua ei meinannut löytyä. Tietysti pesimäaika oli jo ohitse, mutta onnistuimme kuitenkin löytää koko sirovarpushaukkaperheen vajaan kilometrin päästä. Itse näin vilaukselta auton editse lentäneen lähes varman mustafrankoliinin, mutta aivan varma havis ei ollut.
Jatkoimme vielä toiseen kuivaan rotkolaaksoon, mutta nyt myös Toni oli tullut sairaaksi, joten emme jaksaneet juuri kuin vilkaista, mitä laaksossa oli löydettävänä. Vuoripyyemo leikki siipirikkoista saadakseen poikasensa turvaan (vihdoin näimme tunnistettavasti ensimmäisen kanalinnun), kirjotaskuja oli runsaasti ja pari hernekerttua lisäsi reissupinnamäärää. Helteeseen ja nestehukkaan sekä vatsatautiin nääntyneinä, päätimme lähteä paluumatkalle kohti Kapania.
Pysähtelimme vielä pariin kertaan sopivissa balkanintiaisbiotoopeissa, mutta tiaista emme löytäneet. Sen sijaan Toni sai hyvän paikkauksen balkaninsieposta. Totesimmekin Tonin kanssa parhaan mahdollisen balkaninsieppobiotoopin löytyvän juuri sellaisesta puskasta, johon on menossa vatsataudin pakottamana!
Päivä alkoi kuitenkin lämmetä niin kuumaksi, että Artur sai meidät suostuteltua paluumatkalle sillä verukkeella, että hänen autonsa ei välttämättä enää kohta kykenisi nousemaan vuoren rinteitä keittämättä. Ja hän olikin taas oikeassa, Artak sai vähän väliä käydä kaatamassa kylmää vettä iloisesti porisevaan jäähdyttimeen moottoria vilvoittaakseen. Onnellisesti kuitenkin pääsimme takaisin Kapaniin ja hotellillemme, jossa olimme niin voipuneina, että marsimme kukin suoraan huoneeseen nukkumaan – Oriolkin oli tullut sairaaksi. Artur ja Artak paikallisina olivat elämänsä kunnossa ja suuntasivat lähiravintolaan syömään.
Kolmen tunnin unien jälkeen yritimme mekin käydä Kapanissa syömässä, mutta kaikissa ravintoloissa oli jotkin pippalot, joten emme löytäneet ainakaan sellaista mestaa, josta olisi saanut jotain kevyttä vatsatautisille sopivaa ruokaa – lähes kaikissa ravintoloissa näet valmistettiin ruoat vain ja ainoastaan barbeque -tyyliin. Niinpä palasimme hotellille sairastamaan ja nukkumaan – eipä ainakaan meikäläiselle olisi ruoka maistunutkaan.
Ja takaisin Jerevaniin
24.7. Nukuimme pitkään, vaikka itse kyllä kävin lähimetsässä pienellä kävelyllä jo 6.30 alkaen. Kaukasianuunilintuja löytyi pilvin pimein, mutta muuten oli hämmästyttävän hiljaista; joitakin pähkinänakkeleita, peippoja ja metsäkirvisiä sentään.
Tuntia myöhemmin lähdimme paluumatkalle kohti pohjoista, miehet jo hieman paremmassa kunnossa mutta todella nälkäisinä! Petoja näkyi taas samoissa paikoissa kuin tullessakin ja lajisto oli aivan samaa. Niinpä pysähdyimme ainoastaan, jos linnut olivat tarpeeksi hyvin Hannan kuvattavissa.
Vihdoin klo 13.45 parkkeerasimme erään varsin kuppaisen ravintolan pihaan, josta ei sieltäkään saanut mitään kevyttä, mutta vatsa hankasi selkärankaa jo sen verran pahasti, ettei ollut niin väliä mitä sai, kunhan jotain sai syödäkseen. Eikä ruoassa taaskaan ollut valittamista, kyllähän lammas-, kana- ja sika-barbeque ja rasvassa paistetut perunat maistuivat.
Tämän jälkeen matka sujui leppoisammin. Jatkoimme lähes yhtä kyytiä Nahitševanin (Azerbaitsanille kuuluva autonominen tasavalta, joka sijaitsee muusta maasta erillään) rajaa seuraillen Vediin, jossa vietimme viidestä alkaen kolme todella kuumaa ja tuskaisaa tuntia nestehukkaa ja yleistä heikotusta uhmaten. Havainnot olivat taas mukavia: idänkallionakkeleita, kivikkosirkkuja, valkoselkä- ja kirjotaskuja, parikymmentä aavikkotulkkua muttei ainoatakaan rotkotulkkua. Koko päivän ainoaksi reissupinnaksi irtosi pois lähtiessämme erään tolpan nokasta torkkumasta yllätetty minervanpöllö.
Kämpillä ei kenellekään oikein ruoka maittanut, joten pian olimme pehkuihin painumassa – olipa taas ollut pitkä päivä!
Aragats -vuorilla
25.7. Herätyskellot soivat myöhään ja kun aamiaisen tarjoaminen venyi taas kerran, pääsimme liikenteeseen vasta kahdeksalta. Aragats -vuoret alkoivat lähestyä vasta tuntia myöhemmin, joten pelkäsimme olevamme aivan liian myöhään lintupaikoilla. Vielä kun Artakin pelottelut kylmästä vuoristosäästä osoittautuivat aivan pellepuheiksi, saatoimme todeta pelkomme oikeiksi – lämpötila kun kohosi pian kolmeenkymppiin.
Artur ajoi kotterollaan yhä ylemmäs ja ylemmäs vuoristoon, eikä meillä taaskaan ollut haisuakaan siitä, miltä mahdolliset tulevat lintupaikat näyttäisivät. Kaikkialla ympärillä, kun näytti periaatteessa hyvältä lintumaastolta. Lopulta Artur pysäytti ja ilmoitti, että tässä sitä nyt oltiin kaikkein parhaimmalla lintupaikalla.
Katajaa kasvava vuoristotasanko osoittautuikin pian erinomaiseksi paikaksi: heti löytyivät ensimmäiset kivikkosatakielet, peltosirkut, kangaskiurut, sinirinnat ja metsäkirviset. Varsinkin kivikkosatakielet saivat osakseen kiinnostusta ja useita poikueita löytyi seurattaviksi. Koiraspukuisia ei kuitenkaan päästy näkemään kuin vilaukselta. Pian ryhmityimme katajien komppausmuotoon ja lähdimme etsimään enemmän tai vähemmän määrätietoisesti kaspianrautiaista. Ensimmäisen kaspianrautiaisen löysi erillään muista kulkenut Hanna, mutta tätä eivät muut enää löytäneet. Toisen löysi Toni, joka oli taas eksynyt erilleen muista, ja taas lintu teki katoamistempun. Lopulta kuulin eräästä puselikosta pari korkeaa laulunsäettä, ja koska en laulajaa keksinyt, arvasin kyseessä olevan kaspianrautiaisen. Huusin porukan koolle ja lähestyessämme matalaa katajapuskaa, jossa lintu oli laulanut, se pomppasikin puskan latvaan komeasti näytille!
Parin tunnin puskien koluaminen ei sitten enää tuottanut mitään uutta. Harmitti hieman, sillä koko ajan oli fiilis, että paikalla olisi ollut mukava olla heti aamuvarhain, jolloin linnut olisivat saattaneet hieman jopa laulaa. Lopulta päätimme laittaa verkot pystyyn ja kokeilla, josko saisimme muutaman kivikkosatakielen mitattavaksemme. Oriol ja Toni odottelivat sinnikkäästi, josko atrappi houkuttelisi lintuja verkkoon, mutta linnut vain kävivät verkon lähellä kääntymässä. Reilun puolen tunnin kuluttua päätimme Hannan kanssa kokeilla, miten homma toimisi toisella tavalla ja kävimme kaksi kertaa ajamassa lintuja verkkoon tuloksena saman tien viisi kivikkosatakieltä, yksi vanha naaras sekä neljä nuorukaista. Siinä sitä riitti katalaaneilla ihmettelemistä!
Pari kaspianrautiaistakin löytyi pyyntien ohella ihmeteltäväksemme ja kokeillessamme niiden pyydystystä meillä ei valitettavasti ollut käytössä atrapiksi kuin tavallista rautiaista. Niinpä verkkojen lähelle löytyikin jostain vain tavallisia rautiaisia – kähmyjä otuksia, ensimmäistäkään emme olleet kompatessamme havainneet. Pari aasianruusutulkkua lensi ohitsemme ja myöhemmin ajaessamme autolla eräälle nyppylälle hieman ylemmäksi, näimme vielä yhden tulkun lisää, mutta taas kerran vain lentämässä matalalla ohitsemme.
Tältä kukkulan laelta ei löytynyt mitään mainittavaa, valtava muuttohaukkanaaras sentään lensi ohitsemme. Olimme luulleet käyvämme myös korkeammalla lähempänä Aragatsin huippuja, mutta lopulta selvisi, ettei Arturin autolla ollut asiaa kiivetä ylemmäksi, niinpä moni vuoristolaji jäi meiltä puuttumaan Armenian pinnoista. Onneksi kaikki lajit olivat hoituneet Georgian puolelta.
Ajaessamme takaisin alemmas näimme taas jo tulomatkalla havaittuja lajeja kuten sepel- ja kivikkorastaita sekä pikkukotkan, mutta vaikka pysähtelimme muutaman kerran komppaamaan sopivan näköisille katajapuselikoille, emme löytäneet Oriolin ja Tonin kovasti toivomaa kirjokerttua.
Olimme jo ajaneet lähes alas vuorelta, kun Arturin puhelin soi ja soittaja oli Vasil Ananian, se ainoa tosi-orni Armeniassa, jota olimme yrittäneet tavoitella koko Armeniassa olomme ajan. Olimme yrittäneet tavoittaa Vasilia lähinnä siksi, että olisimme mieluusti saaneet tietoja siitä, mitä lajeja mistäkin paikoista olisi pitänyt etsiä mutta myös siksi, että alun perin meillä oli ollut tarkoitus mennä rengastelemaan Vasilin kanssa kahtena seuraavana päivänä. Nyt Vasil ilmoitti, että hän joutuisi pysymään Kapanissa maastotöissä vuoristossa eikä pääsisi liittymään seuraamme (tämä mahdollisuus oli meillä jo tiedossa). Huonojen linjojen läpi Oriol pääsi kuitenkin tenttaamaan Vasililta, mistä mahdollisesti voisi löytää muutamia vielä puuttuneita lajeja ja kirjokerttu- ja ylänkökiurupaikkoja olikin sopivasti Aragatsilla.
Niinpä kohta körötimme takaisin vielä hieman ylemmäs kuin aamuinen paikkamme, erään rotkolaakson ylärinteelle, jossa kasvoi runsaasti ruusupuskaa. Tästä paikasta piti olla helppo löytää kirjokerttuja. Itse arvelin, ettei kirjokerttu voi olla helppo löytää, jos se ei laula, joten taudin heikentämänä annoin katalaanien yrittää ensin keskenään eliksensä löytämistä. Mutta kun hommasta ei meinannut tulla mitään, könysin ylös ruusupuselikkoon ja löysinkin heti kirjokerttupoikueen pojille ihmeteltäväksi. Hannakin oli jo havainnut pari kirjokerttua jahdatessaan kameransa kanssa kivikkosatakieltä.
Seuraavaksi ajoimme alas vuorilta ja suuntasimme Vasilin mainostamille ylänkökiurupaikoille. Vasil oli varoittanut, että ylänkökiurut ovat todella aikaisia muuttajia ja ne saattaisivat olla jo lähteneet. Toista tuntia kolusimme erilaisia niittyjä ja peltoja havaiten ainoastaan tavallisia kiuruja, kangaskiuruja, nummikirvisiä, harmaasirkkuja jne.
Lopulta luovutimme ja lähdimme ajamaan ylänköjä pitkin kohti Jerevania ja yllättäen näimme matkalla useita punakottaraisparvia matkaamassa jonnekin yöpymään. Olimmekin jo ihmetelleet, missä nämä yleisiksi mainitut linnut oikein majailevat. Jerevanissa näimme vielä autosta pari palmukyyhkyä vilaukselta. Kunnon aterian jälkeen oli taas mukava päästä selälleen.
Vielä Vedille
26.7. Vaikka Vasilin kanssa suunnitellut rengastukset olivat peruuntuneet, emme jääneet tuleen makaamaan vaan heräsimme ajoissa ja aamiaisen jälkeen olimme jo ennen kuutta liikenteessä. Nyt oli tarkoituksenamme päästä Vediin kerrankin lintuaikaan eli aamusta. Aamun eka havis oli taas sama minervanpöllö, mutta perillä Vedillä oli huomattavasti olettamaamme rauhallisempaa. Reilut kolme tuntia yritimme rotkotulkkua lähes hievahtamatta kallioseinämiä staijaten ja ääniä kuunnellen, mutta taas havainnot jäivät samoihin lintuihin kuin mihin olimme paikalla jo tottuneet. Kaikkien lajien yksilömäärät olivat kuitenkin huomattavasti pienempiä kuin aikaisemmilla käynneillämme. Onnenpotkuna näimme kuitenkin 16 ylänkökiurun parven, joka kierteli hetken laakson rinteitä. Olivat siis todellakin jo selvästi muutolla!
Hieman liian myöhään laitoimme verkon vireille, mutta saimme kuitenkin hypisteltäväksemme ja mitattavaksemme pari harmaakultarintaa sekä yhden idänorfeuskerttunuorukaisen. Jos olisimme malttaneet laittaa verkot jo aamusta, olisimme varmaan saaneet vielä ainakin kivikkosirkun sekä idänkallionakkeleita. Itse en kyllä niin välitä tällaisesta lintujen häirinnästä, mutta kyllä näille kaikille pyydystyksille, joita reissussa teimme, oli katalaaneilla olemassa perustellut syyt. Oriolhan mm. organisoi kaikki rengastustentit Kataloniassa ja tentit pidetään käsikuvista.
Muuten Vedi oli siis tällä kertaa lievähkö pettymys, ja lämpötilan kohottua 33 asteeseen, päätimme luovuttaa ja lähdimme kohti Jerevania. Keskustassa kävimme turisti-infopisteestä ostamassa omat kappaleet hienoja Birds of Armenia -kirjoja ja lopulta olimme kämpillä lepäämässä jo klo 14.00.
Nukuimme pitkälle iltaan saakka ja sitten söimme oikein kunnon juhla-aterian. Sen lisäksi, että oli viimeinen iltamme Arturin veljen luona, (jossa Arturin vaimo oli meitä kestinnyt jo moneen kertaan huikeilla perinteisillä armenialaisilla ruoilla), oli Arturin pojan 18-vuotis syntymäpäivät! Niinpä ruokaa ja tietysti myös juomaa (mm. armenialaista konjakkia sekä tietysti vodkaa ja viiniä) riitti. Aika pian kävi niin onnettomasti, että Artak oli juonut hieman liikaa vodkaa ja konjakkia kokoonsa ja kokemukseensa nähden, joten jonkin aikaa saimme selvitä ilman tulkkia, mutta se ei kyllä näyttänyt ketään haittaavan! Jossain vaiheessa voipunut Artak palasi juhlimaan ja iltaa vietettiin pitkälle puolille öin, jolloin viimein me raskaan harrasteen puurtajat pääsimme kömpimään sänkyihimme.
Kotimatkalle
27.7. Seitsemän jälkeen aamulla lähdimme ajamaan kohti Georgian rajaa, mutta tarkoituksenamme oli ajaa ensin Sevan -järven läheisille paikoille, joista Vasil oli neuvonut, että löytäisimme pyydettäväksemme paikallisia tiltaltteja. Sen lisäksi, että Oriol oli luvannut mitata vuoritiltaltteja, oli tarkoituksena ollut pyydystää myös paikallisia tiltaltteja mitattavaksi, sillä kenelläkään ei tunnu olevan tietoa siitä, mitä ne ovat – kaiketi oma alalajinsa caucasicus? Niinpä pysähtelimme Vasilin neuvomilla paikoilla ja paljon muillakin metsäpaikoilla, muttemme löytäneet ainoatakaan tiltalttia. Tiltaltit olivat varmasti jo hiljentyneet aikaa sitten, joten luovutimme homman aika pian ja niinpä olimme lopulta rajalla reilua tuntia liian aikaisin klo 15.50. Matkan varrella havaintovihkoon olivat kirjautuneet ainoastaan reissupinnat varpushaukka sekä nokkavarpunen.
Rajan ylitys sujui taas helposti ja helteisesti. Aurinko porotti todella kuumasti eikä rajan pinnassa päässyt taaskaan varjoon mihinkään. Niinpä minä, joka olin pahasti lähes viikon vaivanneen vatsataudin ryydyttämä, aloin kärsiä ilmeisesti nestehukasta pahemmin ja pahemmin. Onneksi Giorgi saapui etuajassa ja pääsimme Pajeron kyydissä jatkamaan kohti Tbilisiä kaikki ikkunat kattoikkunaa myöten auki.
Tbilisiläisessä ravintolassa nautitun kunnon ruokailun jälkeen (itse litkin vain pari litraa nesteitä) majoituimme taas kerran Giorgin ansiosta erään tämän ystävän asunnolle. Paikalla oli tämän Giorgin ystävän morsio, joka ei kuitenkaan puhunut lainkaan englantia. Me olimme jo samana yönä lähdössä kotimatkalle, mutta Oriol ja Toni majoittuivat reiluksi vuorokaudeksi, sillä heidän lentonsa oli vasta seuraavana yönä.
Kymmenen jälkeen illalla sanoimme hyvästit Oriolille ja Tonille ja päästimme heidät nukkumaan ja siirryimme Giorgin väliaikaiselle asunnolle (hänhän oli juuri tullut Yhdysvalloista, joten hän vasta haki uutta asuntoa itselleen), jossa nukuimmekin pari tuntia ennen kuin Giorgi heitti meidät lentokentälle hieman ennen kello kahta.
Lentokentällä vielä jutustelimme jonkin aikaa, sillä joku Giorgin ystävä oli sattumalta tulossa juuri pitkältä Saksan reissultaan ja Giorgi oli päättänyt jäädä vastaanottamaan tätä. Lentomme Riikaan lähti lopulta hieman myöhässä klo 4.30 ja Latvian maaperälle laskeuduimme klo 7.10 (jo Suomen aikaa). Jouduimme lähes juoksemaan Helsingin jatkolennollemme, joka lähti vain varttia myöhemmin ja viimein klo 8.45 laskeuduimme Seutulaan. Yllätykseksemme matkatavarammekin olivat ehtineet vaihtaa konetta, joten pian olimme isäni kyydillä matkalla kohti vanhempieni kotia Kirkkonummella.
Samoihin aikoihin, kun oma reissumme tuli päätökseen, olivat Oriol ja Toni vielä rengastelemassa lintuja eräällä järvellä erään Giorgin ystävän kanssa. Ei voi muuta sanoa kuin, ettäputkeen mennyt reissu oli loppuun asti mennyt ehkä jopa yli odotusten!
Loppujorinat
Lopulta havaitsimme Georgiassa ja Armeniassa yhteensä 213 lintulajia, mikä on huomattavan korkea määrä siihen nähden, että olimme reissullamme hyvinkin hiljaiseen lintuaikaan. Lintujen pesinnät ja täten laulukausi oli jo ohi, mutta syysmuutto ei ollut juuri vielä käynnistynyt. Varsinaista lintuopasta meillä ei siis ollut missään vaiheessa apunamme, mutta meille tämä pelkkä kuskivaihtoehto, joka hinnaltaan oli tietysti huomattavasti halvempi, sopi hyvin. Kyllähän me linnut löydämme, jos vain tiedämme olevamme oikeilla paikoilla!
Georgiassa havaitsimme yhteensä 124 lintulajia ja Armeniassa 186. Tavoitelajeistamme havaitsimme lähes kaikki, varsinaisista tärppilajeista jäi puuttumaan ainoastaan kaukasianteeri sekä Oriolin ja Tonin listalta balkanintiainen. Tietysti muutamat nuijaukset jäivät myös kaivelemaan, mainittakoon katalaanien nuijaama kaspianlumikana ja Tonin nuijaama rotkotulkku. Eliksiä saimme Hannan kanssa molemmat 19 kappaletta ja WP-pinnoja 21. Ainoat eromme olivat ne, että minä sain eliksen suohyypästä, jonka Hanna oli aiemmin löytänyt Siikalahdelta ja Hanna sai eliksen ylänkökiurusta, joita itse olin nähnyt Eilatissa yhden muuttoparven ollessani verkkokierroksella. Oriol sai jotakuinkin saman verran WP-pinnoja kuin me, toki lajeissa oli eroja enemmän ja Toni sai huikeat 38 WP-pinnaa!
Budjettimme pysyi kasassa hyvin ja ylärajaa 2000€ per henkilö ei oltu lähelläkään. Kallein osa reissusta olivat tietysti lentoliput (n.500€ per henkilö), Georgian opastuksista ja autosta saimme pulittaa ihan kohtuullisesti (yhteensä 1400€), Armenian opastukset olivat jonkin verran edullisempia (n. 1000€) ja esim. Artakin tulkkaukset maksoivat meille yhdeksän päivän ajalta yhteensä 180$. Sanoisin, että opastusten hinta-laatusuhteet olivat kuitenkin kohdallaan. Yöpymiset olivat ruokineen noin 20€ per päivä molemmissa maissa.
Kaiken kaikkiaan reissu oli erittäin onnistunut. Vaikka etukäteen ja hieman reissun aikanakin olimme huolissamme opastuksemme tasosta, kaikki sujui lopulta erinomaisesti. Toki kaikki olisi ollut huomattavasti helpompaa oikean lintuoppaan vetämällä reissulla, jollaista ehdottomasti suosittelemme muille alueelle suuntaaville. Georgiaan matkaavien kannattaa siis ottaa yhteyttä Ramaz Gokhelasviliin (Georgian Centre for the Conservation of the Wildlife = GCCW) ja Armeniaan suuntaavien joko Zhanna Galianiin (Armenian Ecotourism Association) tai Vasil Ananianiin.
Matkan aikana koimme olomme koko ajan erittäin turvalliseksi, yleensä paikalliset eivät juuri osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta meitä kohtaan vaan saimme olla halutessamme täysin rauhassa. Aikaisemmista levottomuuksista olivat merkkinä Armenian ja Azerbaidžanin eteläisellä rajaseuduilla näkemämme 20 vuotta sitten raunioiksi pommitetut kylät sekä yksi aitojen ympäröimä miinoitettu alue. Georgian konfliktialueet olivat kaukana käymistämme kohteista.
Kiitokset retkiseurasta Tonille ja Oriolille! Uskallamme varmasti koko porukalla suositella Georgiaa ja Armeniaa retkikohteiksi, muttemme välttämättä neuvo tekemään reissua yhtä vaikeasti kuin me teimme. Linnut ovat aikaisemmin keväällä ja alkukesästä ja ainakin oppaan johdolla varmasti helpommin löydettävissä.
J.A.
Päivän retkikohteena olivat metsäiset Vähäkaukasuksen vuoret. Alarinteillä kasvaa lehtimetsää, joka vähitellen muuttuu jykeväksi sekametsäksi mäntyineen, kuusineen, jalokuusineen ja haapoineen. Matalia pensaita ja pikkupuita on myös kymmeniä lajeja. Vuorten kivisten huippujen ympärillä on laidunnettuja kosteita niittyjä. Karttaan merkittäväksi paikallistieksi merkitty tieura oli jälleen sateiden jäljiltä paikoin hyvin huonokuntoinen. Nelivetomaastureilla pääsi juuri ja juuri läpi huonoimmista paikoista! Nyt tie oli onneksi lähes kuiva eikä niin kuin 2006, jolloin tie muistutti koskea. Vähäkaukasuksen retkellä autoletkaamme liittyi myös toinen suomalaisryhmä. 
