Aihearkisto: Espanja

Fuerteventura, Kanaria 24.-31.12. 2017

Aattomatkustelua

24.12. Jouluaatto vietettiin meillä vähemmän perinteisesti. Anivarhain aamulla pakkasimme matkalaukkumme autoon ja lähdimme kohti Helsinki-Vantaata. Edellispäivän lumimyrskyn jäljet oli onneksi aurattu ja tiet olivat hyvässä kunnossa ja liikennettä mukavan vähän. Edelleen oli kuitenkin erittäin kova tuuli. Yhden pikapysähdyksen taktiikalla olimme lopulta Lentopysäköinnissä hyvissä ajoin ja saatuamme kyydin lentoasemalle, oli edessä vielä parin tunnin odotus. Odotusaikakin tuli kuitenkin käytettyä hyväksi, sillä ostin vihdoin uudet aurinkolasit, edelliset kun olivat hajonneet vuosia hyvin palveltuaan.

Lentomme oli lopulta hieman myöhässä, mutta lähti lopulta klo 11:50 kohti Kanarian saarten Fuerteventuraa. Alkumatkasta saimme hieman nukuttua, mutta loppumatka meni kirkkaassa kelissä maisemia ihastellen. Lensimmekin mukavasti niin Alppien, Pyreneiden sekä Atlasvuoristojen yli. Lopulta olimme saaneet hieman aikataulua kiinni ja laskeuduimme lähes ajallaan Puerto del Rosarion lentoasemalle.

Passeja ei sitten kysytty koko menomatkan aikana missään eikä lentolippuakaan laitettu kuin erilaisiin lukulaitteisiin. Hanna meni noutamaan matkalaukkuamme ja itse suuntasin saman tien PayLess-autovuokraamolle, josta olimme varanneet edullisen maastoauton. Automme oli kuin olikin todella edullinen ainakin kokoonsa nähden. Olimmekin jo varatessamme ihmetelleet, kun tämän Jeep Renegaten viikon vuokrahinta oli tässä vuokraamossa puolet edullisempi kuin muilla. Auto löytyi parkkipaikalta helposti ja sehän oli vieläpä melkein uusi! Kyllä kelpasi!

Ja heti maastoon

Laitettuamme oman navigaattorin toimintakuntoon, lähdimme ajamaan kohti kartalle laittamaamme pistettä. Liikenne oli helppoa ja ensimmäiset kesy- ja turkinkyyhkyt, etelänharmaalokit (atlantis) kanariankirviset sekä etelänisolepinkäiset (koenigi) nähtyämme parkkeerasimme parin kymmenen minuutin ajon jälkeen kaatopaikalle vievän tien varren levikkeelle. Laitoimme retkeilyvarustuksen kuntoon ja lähdimme kävelemään puoliaavikon läpi ojavallia seuraten Barranco de Rio Cabraksen rotkolaaksoa kohti. Kävellessämme näimme ensimmäiset korpit (canariensis) (tähän mennessä havaitut linnut olivat muuten pitkälti ne, joita ei tullut reissussa enää myöhemmin merkittyä havikseen, sillä ne olivat ainoita ns. tavallisia lintuja, joita näkyi siellä täällä) ja aavikkotulkut (amantum) sekä pari taivaalla kaarrellutta pikkukorppikotkaa. Rotkolaakson reunapuskissa olivat ensimmäiset pensasvarpuset ja laakson pohjalla näkyneeltä lätäköltä nousi lentoon äännellen pari ruostesorsaa sekä pari harmaahaikaraa. Lätäkössä kahlaili pitkäjalkoja ja alemmas laskeuduttuamme nousi sen reunoilta lentoon muutama pikkutylli, pari taivaanvuohta sekä metsäviklo. Liejukanakin livahti vauhdilla lutakon jyrkkien reunojen alle eikä sitä sen koommin näkynyt. Ollessamme jo lähes rotkon pohjalla huomasin ylitsemme lentävän kalasääsken.

EtelänisolepinkäinenPikkukorppikotka

Olimme etsimässä paikasta todellista harvinaisuutta, sinipikkuhaikaraa, joka oli löytynyt sopivasti pari päivää sen jälkeen, kun olimme buukanneet reissumme. Niinpä olimme jo muutaman viikon ajan jännittäneet, pysyisikö tämä Afrikanvieras yhä aloillaan? Lintu oli vielä ainakin paria päivää aiemmin ilmoitettu havaitun ja olin saanut muutamilta eurooppalaisilta bongareilta tiedon linnun tarkasta paikasta GPS-pisteenä ja kaikki olivat kertoneet linnun olevan helppo löytää. Mutta en oikein ollut saanut linnusta sen enempää tietoa, vaikka olin kysellyt. Nyt kun rotkolaakson koko realisoitui edessämme, alkoi tuntua, ettei pienen piilottelevan haikaran löytäminen näin iltapäivän viimeisinä hetkinä olisi lainkaan itsestään selvää.

Barranco de Rio Cabras

Ajattelimme linnun lempipaikan olevan tämän nyt edessämme olevan lutakon lähellä tai sen alla olevan padon alapuolisten pikkulutakoiden lähistöllä, sillä paikka näytti täydelliseltä. Niinpä odottelimme ensin padon luona sen molempia puolia staijaillen vajaan tunnin, mutta haikaraa ei näkynyt. Muitakin uusia havaintoja tuli todella vähän, mutta parhaimpana näkyi pari Fuerteventuralle endeemiä kanariantaskua, jotka vilahtelivat rotkon seinämän kivillä, mutta eivät oikein tulleet paremmin näytille. Myös pari harjalintua, pari tiltalttia, valkoviklo sekä jo aiemmin mainittuja lajeja näkyi.

Pikkuhiljaa aurinko alkoi painua läheisten vuorten taakse, joten päätimme kompata läheisen alueen puskat, josko haikara olisi jossain piilossa. Laakson pohja oli varsin mutainen ja pian ainakin minulla oli kengät sekä housunlahkeet aivan mudassa, mutta haikaraa ei vain löytynyt. Kun alkoi olla jo vähän turhankin hämärää, kävin vielä katsomassa, miltä hieman ylempänä näytti. Alue ei näyttänyt kovinkaan kummoiselta, kunnes sitten seuraavan padon alla oli taas pieniä allikoita. Mutta ei haikara täältäkään esiin pompannut.

Lopulta oli myönnettävä, ettei haikaraa tällä ensi yrittämällä löytyisi. Mutta tässä vaiheessa oli selvää, että seuraavalla kerralla meidän tulisi tietää paljon paremmin, mitkä olivat haikaran tarkat havaintopaikat, miten haikara oli käyttäytynyt jne. Niinpä jo rotkosta ylös kävellessämme, laitoin viestiä Suomeen Hannu Palojärvelle sekä Seppo Järviselle, joiden tiesin vasta palailleen omalta Kanarian bongauskeikaltaan. Vaikka oli Jouluaatto, niin mukavasti sain heiltä aika pian vastaukset ja näistä kävi selväksi, että linnun ehdoton lempipaikka oli viimeisen parin viikon ajan ollut juuri se ylemmän padon alapuoleinen alue, jolla olin käynyt vain pikaisesti aivan viimeisenä.

Ilta oli jo pimentynyt, kun ajelimme kohti Lajaresta. Toivoimme löytävämme jonkin avoimen kaupan tai huoltoaseman, sillä vaikka olimme varautuneet siihen, ettemme välttämättä löytäisi ainoatakaan avointa putiikkia seuraaviin pariin päivään. Tarkoituksenamme oli silti ostaa vielä ainakin juomisia sekä retkieväitä seuraaviksi päiviksi. Onneksi lopulta La Olivasta löytyi avoin huoltoasema, jolta saimme pakolliset ostokset tehdyksi.

Iltaseitsemän aikaan löysimme lopulta perille Lajareksesta varaamallemme kämpälle, joka oli pieni omakotitalon päätyhuoneisto. Hanna oli tehnyt varaukset ja sopinut, että isäntäväki olisi paikalla. Kohta kannoimmekin jo tavaroitamme mukavaan kämppäämme ja levitettyämme tavaramme, etenkin seuraavan päivän retkeilyvarustuksen jo valmiiksi, aloimme kokkailla ruhtinaallista Jouluateriaa eli spagettia ja purkkilihaa monipuolisilla mausteilla.

Iltayhdeksän aikaan olimme pitkän päivän uuvuttavina valmiit käymään unten maille, mutta kuten täysin ymmärrettävää oli, ei isäntäväkemme aikataulut olleet aivan samanlaiset. Niinpä kuuntelimme vielä jonkin aikaa Joulunvieton mekkalaa naapurista ennen kuin Nukku-Matti vei voiton.

Joulupäivän juhlaa

Joulupäivänä herätyskellomme soivat kuuden pintaan ja tukevan aamupalan jälkeen olimme jo pimeässä pihalla pakkailemassa autoa. Paksujalka (insularum) huuteli jossain lähistöllä.

Suuntasimme ensin läheisen La Olivan aavikkotasangoille, jonne päästyämme oli vielä aika hämärää. Muutama kani juoksi tien yli automme edestä, mutta lintuja ei vielä näkynyt missään. Pikkuhiljaa alkoivat ensimmäiset kanariankirviset tulla esiin ja kohta löytyivät ensimmäiset hempot (harterti) retkipinnaksi. Mitään muuta uutta emme kuitenkaan tältä alueelta löytäneet, joten päätimme jatkaa kohti Tindayaa, joka oli meidän aamun pääretkikohteemme.

Tindayassa ajoimme kylän läpi ja jatkoimme aavikkotasankoa kohti merta. Ajelimme tietä hiljaa ja tarkkaavaisina. kohta näimme ensimmäiset vilkkaat pikkukiuruparvet, jota välillä laskeutui aivan tien viereenkin, mutta linnut maastoutuivat aivan käsittämättömän hyvin, joten ne näkyivät taas vasta, kun ne lähtivät lentoon. Niinpä emme saaneet kuin pari vaatimatonta kuvaa lajista.

Noin vartin etsinnän jälkeen Hanna huomasi edestämme ensimmäisen lännenkaulustrapin! Ja tämän vierestä löytyi toinen ja kohta kolmaskin. Pari linnuista hiippaili saman tien kauemmaksi tiestä kadoten hyvä suojavärinsä turvin, mutta yksi linnuista tepasteli kaikessa rauhassa aika lähellä tietä piikikkäistä puskista jotain välillä nokkaisten. Lähestyimme lintua autolla tietä pitkin varovasti ja pääsimme lopulta seuraamaan sen touhuiluja hyvin läheltä tietysti samalla kuvia ottaen. Lintu kierteli aina yhtä puskaa hetken, siirtyen sitten seuraavalle. Lopulta se näytti kävelevän suoraan automme vieressä olevan puskan luokse, mutta alle kymmenen metrin päässä se muutti mieltään ja lähtikin kohti hieman edempänä olleita puskia. Tällöin se myös ylitti risteävän tien, jolla olimme tietysti jo passissa ja saimme vielä lisää kuvia eri valoilla ja eri kulmista.

LännenkaulustrappiLännenkaulustrappi

Lopulta jätimme trapin jatkamaan ruokailuaan ja jatkoimme tietä pitkin meren rantaa kohti. Lopulta tie meni kuitenkin sen verran huonoksi, että päätimme kääntyä takaisin päin, kun mitään lintuhavantojakaan ei tullut. Ollessamme taas lähestymässä samaista risteystä, löysimme vielä yhden trapin, joka kuitenkin kipitti aika nopeasti kauemmaksi.

Päätimme kääntyä tälle risteävälle tielle, joka vei aina saaren luoteiskärjessä sijainneelle Faro de El Tostonin majakakalle saakka. Tie oli pikkutieksi yllättävän hyväkuntoinen, joten siinä olisi mainiosti pystynyt ajamaan pikkuautollakin. Havainnot tältä pitkähköltä aavikkosiirtymältä jäivät vaatimattomiksi – korppeja, etelänharmaalokkeja, kanariankirvisiä…

Faro de El Tostonilla oli jonkin verran turisteja katselemassa merta ja majakkaa. Me muutamia kuvia otettuamme käppäilimme hieman mustalla kivikkorannalla, jolta löysimme retkipinnaksi pikkukuovin, pari tylliä sekä silkkihaikaran.

Sitten päätimme lähteä taas ajamaan kohti Barranco de Rio Cabrasta. Matkalla Tetirissä näimme reissun ensimmäisen tuulihaukan (dacotiae) ja lopulta parkkeerasimme pian puolen päivän jälkeen taas tutulle paikalle kaatopaikalle vievän tien varteen.

Nyt kaatopaikalla oli huomattavasti enemmän lintuelämää ja lokkien ohella näkyi ainakin parikymmentä hiirihaukkaa (insularum) sekä jopa 8 pikkukorppikotkaa. Rotkon reunalle päästyämme päätimme ottaa homman varman päälle ja koska olimme saaneet tiedon, että haikara oli yleensä parhaiten nähtävissä ylemmällä padolla iltapäivästä, emme suunnanneetkaan suoraan sinne vaan jäimme staijaamaan ylös alemman padon yläpuolelle.

Kanariantaskut esiintyivät nyt mukavasti ja pääsimme kuvaamaankin yhtä pariskuntaa kohtuullisesti. Alhaalla lutakolla oli taas pari liejukanaa, pitkäjalkoja, naurulokki, västäräkki sekä samat kahlaajat. Aavikkotulkkuja ja pensasvarpusia sujahteli pikkuparvissa ohitsemme ja pikkupensaskerttu kävi rätisemässä allamme olleissa puskissa.

KanariantaskuKanariantasku

Noin tunnin odotettuamme ja tuijoteltuamme alas laaksoon, aloimme miettiä strategiaa, kuinka laskeutua alas laaksoon, jo tässä lutakon kohdalla alemmalla padolla, vaiko vasta ylempänä ylemmän padon yläpuolella? Yhtäkkiä Hanna huudahti: ”Siinä!”. Ja aivan vierestämme, aika korkealla, mutta kuitenkin kallion seinämiä vasten lensi pieni selkäpuolelta sinertävä, keltanokkainen ja aivan kirkkaankeltajalkainen haikara! Lintu lensi niin nopeasti ohitsemme, että kamerat eivät kerinneet mukaan, mutta voi sitä helpotuksen tunnetta, kun lintu oli kuin olikin yhä paikalla!

Sinipikkuhaikara

Haikara näytti laskeutuvat juuri yläpadolle, joten päätimme kävellä ylhäällä padon toiselle puolelle ja laskeutua sitten alas rotkoon. Täällä hiivimme sitten hiljaa kohti patoa ja viimeiset metrit lähes ryömimme ja kuinka ollakaan siinä se haikara oli lätäkössä aivan padon alla. Hanna ehti ottaa muutaman kuvan, ennen kuin haikara äkkäsi meidät ja lennähti lätäkön viereiseen puskaan piiloon.

Päätimme asettautua padolle mahalleen asemiin aivan liikkumattomina odottamaan, josko lintu taas tulisi näkyviin. Ja noin puolen tunnin odotuksen jälkeen se taas alkoi pikkuhiljaa tulla puskasta esiin. Lintu oli kyllä todella varovainen ja arka! Aikamme odotettuamme se alkoi kalastella ensin puskan juurakon alla osin piilossa, mutta lopulta se hypähti kivelle avoimesti näkyviin, siitä seuraavalle ja kameramme raksuttivat. Seurasimme linnun kalastelua hievahtamatta vajaan tunnin ja otimme melkoiset määrät kuvia ja videota, kunnes lopulta itse olin kovalla ja epätasaisella alustalla makaamisesta niin puuduksissa, että minun oli pakko peruuttaa padon taakse, jotta pääsin nousemaan pystyyn. Haikara taas hieman säikähti nähtyään liikettä ja kipitti puskan alle piiloon.

SinipikkuhaikaraSinipikkuhaikara

Hanna päätti vielä mennä padon alle kivien taakse piiloon kuvausasemiin, mutta itse päätin käydä kävelemässä hieman ylempänä laaksossa katsomassa, löytyisikö ylempää vielä lisää lutakoita tai muita lintupaikkoja.

En ehtinyt kuin seuraaville puskille, kun kuulin tiaismaisen äänen ja löysinkin puskasta pari afrikansinitiaista (degener). Nämä olivat kuitenkin erittäin vaikeita kuvata ja katosivatkin pian, joten jatkoin ylemmäksi. Kävin lopulta kävelemässä muutamaa patoa ylempänä ja löysin pari paria kanariantaskuja ja jokusen pikkupensaskertun sekä tiltaltin mutten juuri muuta.

Haikarapaikalle palattuani, oli haikara yhä vain puskan kätköissä, joten Hannakin kipusi varovasti padolle ja hetken onnistunutta kuvaussessiota myhäiltyämme, päätimme jättää haikaran rauhassa ruokailemaan.

Madeirankiitäjä

Kävelimme laakson pohjaa lutakolle, jossa kanariantaskupari poseerasi niin antaumuksella, että kuvailimme vielä niitä jonkin aikaa, ennen kuin kipusimme ylös ja kävelimme autolle, jossa huomasimme kaatopaikan portin tuntumassa lentävät pari kiitäjää. Ajoimme lähemmäs porttia ja pääsimme katsomaan näitä lintuja, joiden määrittäminen ei kyllä ollut helppoa, sillä niiden pyrstösulat olivat sulkimisen takia kasvussa. Linnut olivat kuitenkin siroja ja tummia eikä niillä ollut minkäänlaista kurkkulappua, joten määritimme linnut madeirankiitäjiksi.

Aavikkojuoksija

Koskapa iltapäivä oli vasta nuori, päätimme ajaa takaisin Tindayaan, sillä olimme kuulleet, että trapit usein iltapäivisin kerääntyisivät isommiksi parviksi alueella. Täsmälleen samoilta paikoilta löysimme taas yhden trapin, joka ei kuitenkaan suostunut juuri kuvattavaksi vaan hiippaili saman tien kauemmaksi tiestä. Seuraavalla pysähdyksellä huomasin pari aavikkojuoksijaa (bannermani), jotka nekin kipittivät kovaa vauhtia karkuun, mutta saimme sentään jokusen dokumenttikuvan otettua. Muuten alueella oli kuitenkin hiljaista.

Kalliopyy

Päätimme käydä vielä La Olivan toisella aavikkokohteella, josta löytyi taas isohko noin 50 pikkukiurun vilkas parvi ja sitten stoppasimme vielä Malpais de La Arenan laavakivikkoalueella lähinnä kasveja katsomaan, mutta kohta kuulimme parin kalliopyyn ääntelyä ja yllättäen pääsimme myös näkemään nämä linnut ihan mukavasti. Kivikossa kävellessämme säikäytimme lentoon myös yhden paksujalan. Valitettavasti iso osa alueesta oli aidattu ja kyltein ilmoitettu yksityisalueeksi, joten päätimme kohta jatkaa kohti Lajaresia.

Kämpille päästyämme päätin itse käydä vuoden kestäneen juoksutreenauksen innoittamana lenkillä. Oli aika mukava lenkkeillä hieman reilussa parissakymmenessä asteessa auringon laskun molemmin puolin, kun havaintojakin kertyi vielä samettipääkertusta, tiltaltista, harjalinnusta, tuulihaukoista sekä pimeässä huudelleista paksujaloista. Kämpille palattuani Hanna oli sopivasti saanut valmiiksi taas herkullisen purkkiruokaillallisen.

Kierros saaren länsiosiin

Tapaninpäivänä oli herätys todella aikaisin. Paksujalkojen huudellessa ajoimme vain kylän ulkopuolelle, jossa pysähdyimme taas kerran Hannan jo useammalla ulkomaanreissulla toteuttamaa kuvausprojektia varten. Hanna oli taas selvittänyt ISS:n lentoajat ja -radat ja pienen odottelun jälkeen kansainvälinen avaruusasema ylitti meidät parin kalliopyyn huudellessa taustalla.

Aurinko oli nousemassa, kun jatkoimme tutut La Olivan ja Tindayan ohittaen kohti lounasta ja käännyimme lopulta kohti Los Molinoksen patoallasta. Ajoimme vuohitarhan ohi, jonka aidoilta kuvasimme aavikkotulkkuja sekä pensasvarpusia, kunnes jatkoimme kohti allasta, jossa parkkeerasimme padon viereen. Los Molinoksen tekojärveä kehuttiin kaikissa kirjoissa ja retkiraporteissa saaren parhaaksi lintupaikaksi ja emme olleet vielä ehtineet edes autosta ulos, kun huomasimme edessämme padon aidalla istuvan pyrstöttömän koiras kanariantaskun.

Kohta olimme kävelemässä patoaltaan reunaa, minulla tietysti kaukoputki olalla. Altaan reunoilta löytyi parikymmentä silkkihaikaraa, muutama harmaahaikara, pitkäjalkoja, jokunen rantasipi, taivaanvuohi, pari valkovikloa sekä useita västäräkkejä. Altaalla kellui runsaasti ruostesorsia ja nokikanoja, parikymmentä tavia sekä 3 sinisorsaa ja tukkasotka. Naurulokki lenteli edes takaisin veden yllä ja kohta taivaalta kuuluivat ensimmäiset rullaavat hietakyyhkyn äänet ja näimmekin neljän linnun parven lentävän ylitsemme. Jatkettuamme taas kävelyä hietakyyhkyjen ääntä kuului tuon tuosta, mutta ääni on todella kantava ja emme nähneet lintuja enempää.

RuostesorsaHietakyyhky

Kohta taivaalta löytyi ylitsemme lentävä merimetso, joka laskeutui kivelle altaan pienen sivu-uoman edustalle ja laitettuani taas putken pystyyn löysin haikaroiden seasta 4 kapustahaikaraa ja tavien seasta naaraspukuisen heinätavin. aivan sivu-uoman pohjukasta löytyi yksinäinen mustapyrstökuiri ja rantapuskien selaus tuotti yllätyksen, kun puskissa vilahteli hemppojen ohella koiras mustapäätasku.

Kävelimme aivan altaan toiseen päähän, mistä löytyi vielä pari pikkutylliä kunnes yhtäkkiä jokin säikäytti läheiseltä isolta vuohifarmilta valtavan ruostesorsaparven lentoon ja kohta allas oli lähes täynnä ruostesorsia – niitä oli reilut 200. Altaalle saapui myös etelänharmaalokkeja kylpemään joukossaan yksi selkälokkikin. Lopulta päätimme seuloneemme altaan linnuston tarpeeksi tarkkaan ja palailimme autolle ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti etelää.

Seuraava stoppimme oli vuorten välissä laaksossa sijainnut vanha ja idyllinen Betancuria. Kävelimme kylällä hetken ja löysimme rehevistä puutarhoista pari afrikansinitiaista, samettipääkerttuja, mustapääkertun sekä punarinnan. Aika pian kuitenkin jatkoimme matkaa, sillä halusimme päästä retkeilemään hieman rauhallisempiin paikkoihin.

Seuraavaksi parkkeerasimme Vega de Rio Palmasin kuivaan jokiuomaan, joka paljastui pienen kävelyn jälkeen huomattavasti paremman näköiseksi paikaksi kuin miltä se parkkipaikalta oli näyttänyt. Lintuja ei kuitenkaan ollut näin päivän jo lämmettyä paljon, mutta punarinta, useita afrikansinitiaisia ja runsaasti samettipääkerttuja nähtyämme pomppasi eräästä puskasta yhtäkkiä lentoon pari mustaa rastasta. Epäilimme lintuja mustarastaiksi, mutta kohta löysimme niitä lisää ja ne paljastuivat kaikki sepelrastaiksi! Rastaat ruokailivat taatelipalmuissa ja niitä oli ainakin 6 yksilöä. Retkipinnaksi näkyi myös laulurastas.

Kävelimme lopulta jokilaaksoa aika pitkälle, mutta löysimme enää pikkupensaskertun, pari tuulihaukkaa, hiirihaukan sekä retkipinnaksi virtavästäräkin.

AfrikansinitiainenSepelrastas

Matka jatkui kapeita vuoristoteitä pitkin yhä etelämmäksi Pajaraan, jonka kirkon puistossa tiesimme reilua viikkoa aiemmin olleen yhä vain yllättävämmän lintulajin edustajia. Kiertelimme vain hetken kirkkoa, johon oli pyrkimässä turisteja, kunnes yhtäkkiä yläpuoleltamme kuului tuttu ”tsiyii” – taigauunilintu! Tällä paikalla, jossa kirkon ympärillä on vain kourallinen suuria ikivihreitä puita, on jo muutamia vuosia talvehtinut taigauunilintu tai jopa muutama!

Näimme ”inon” vain vilaukselta eivätkä afrikansinitiaiset tai mustapääkertut esiintyneet tällä turhan vilkkaalla paikalla yhtään sen paremmin. Niinpä päätimme taas jatkaa matkaa ja suuntasimme seuraavaksi Ajuyn luolille. Paikalla oli runsaasti turisteja, mutta maisemat olivat kyllä ihan komeat. Kävelimme polkua pitkin aina sen päähän asti, josta laski portaat alas rantaan, josta pääsi kävelemään sisälle yhteen luolista.

Luolassa

Otettuamme riittävän määrän kuvia niin luolasta kuin rantakallioistakin, tuijottelimme hetken merelle ja kaukaisuudessa näimme muutamia saalistelevia suulia. Lopulta palailimme parkkipaikalle ja lähdimme ajelemaan taas kapeita vuoristoteitä takaisin päin.

Taigauunilintu

Lopulta päätimme syödä Pajarassa kirkon viereisessä ravintolassa ja kuinkas ollakaan taigauunilintu saapui ääntelemään aivan pöytämme viereiseen puuhun, jossa näimmekin linnun aika mukavasti. Ruokailtuamme päätimme tietysti yrittää saada tästä Siperian vieraasta jokusen kuvankin ja pitkällisen yrittämisen jälkeen lopulta Hanna pääsi kuvaamaan lintua ihan kohtuullisesti.

Koska meillä ei ollut kiire mihinkään kuvailimme näköalapaikoilla ensin kesyjä maaoravia ja sitten erittäin kesyä korppia sekä kanariankirvistä. Turistit ruokkivat näitä eläimiä mitä paremmin eväin ja korpilta sujui kuorellisten pähkinöidenkin avaus tottuneella rutiinilla.

KorppiKanariankirvinen

Pöllöilyä

Lopulta kurvasimme taas Vega de Rio Palmaan, jossa ajoimme pikkutietä aina lähes päähän saakka levikkeelle, joka meille oli kerrottu GPS-pisteen tarkkuudella. Aurinko ei vielä ollut laskenut, joten itse kuvailin paikalla etelänisolepinkäistä sekä kaukaisia kalliopyitä ja Hanna keräili opuntioista kokeniilikilpikirvoja itselleen tuliaiseksi. Hän aikoi käyttää näitä luonnollisena kirkkaanpunaisena väriaineena lankoja värjätessään.

Vega de Rio Palmas

Kun aurinko alkoi laskea, kaivoin atrappivälineet esille ja kohta jyrkänteiden ympäröimässä laaksossa raikasi karmea kiljunta! Paikalla oli vain viikkoa aiemmin nähty parin brittiryhmän toimesta endeemi gracilirostris-alalajin tornipöllö, joka oli saapunut atrapille.

Soittelimme atrappia ja kuulostelimme pitkän tovin, mutta ainoat havainnot olivat ympärillämme lennellyt lepakko sekä hiiri, joka välttämättä halusi päästä kiipeämään jalkaani pitkin. Outo tyyppi sinänsä, että kiipeili jalallani samalla kun soitin tornipöllöatrappia! Kun oli jo varsin pimeää, näimme vilauksen laakson poikki lentävästä pöllöstä. Ehdimme nähdä pöllön vain paljain silmin, mutta mielestämme se oli näyttänyt turhan kookkaalta. Hetkeen ei taas näkynyt eikä kuulunut mitään, kunnes yllättäen kohta kuului kaukaa jyrkänteen päältä selvä huuhkajan huhuilu! Ja huuhkajahan alkoi huhuilla oikein urakalla. Mielestämme lintu kuulosti ihan normaalilta huuhkajalta, mutta huhuilu oli ehkä hieman normaalia lyhyempi. Ehdimme jo spekuloida aavikkohuuhkajalla, joita kuitenkin on aika lähellä mantereella Marokossa, kunnes päätin huuhkajan siirryttyä selvästi kauemmaksi soittaa taas pitkän tauon jälkeen tornipöllöatrappia. Ja kuinka ollakaan kohta kuului edestämme omituinen rääkäisy ja toiselta puolelta päällemme saapui aavemaisen vaalea pöllö, joka teki pari kaarrosta ja katosi kauemmas kuivan jokilaakson suuntaan. Tornipöllö oli siis hoitunut, mutta huomiomme kiinnittyi nyt ähkäisevään rääkäisyyn, joka yhä toistui lähipuiden suunnassa. Silloin tunnistimme äänen – se oli sarvipöllön rääkäisy. Paikalla oli siis yhtä aikaa kolme pöllölajia, kun huuhkajakin yhä kuului jyrkänteiden takaa.

Kohta huuhkaja alkoi taas kuulua paremmin ja otimme siitä hieman äänitystä puhelimella. Päätimme kuitenkin, että lajista pitäisi saada vielä paremmin tolkku, sillä lintu todellakin kuulosti yhä vain tavalliselta huuhkajalta, emmekä tienneet oliko moista koskaan tavattu Fuerteventuralla.

Niinpä ajoimme pitkän kierroksen kapeita vuoristoteitä takaisin toiselle näköalapaikalle, jonka suunnassa arvelimme huuhkajan huhuilleen. Autosta noustuamme paljastui, että ylhäällä oli alkanut tuulla todella kovaa! Mutta huuhkaja kuului kuin kuuluikin edessämme olevilta jyrkänteiltä. Niinpä lähdimme otsalamppujen valossa könyämään näköalapaikalta lähtenyttä polkua kaikkein jyrkimmän jyrkänteen suuntaan. Pari kertaa totesimme homman olevan aika vaarallista, mutta pääsimme kuitenkin äänittämään pöllöä kallioiden suojassa aika hyvin. Ja lopulta pääsimme aivan jyrkänteen reunalle asti, josta juuri ja juuri hyvän otsalampun kajo ylsi vastapäiselle kalliolle, jossa pöllö selvästi oli. Emme kuitenkaan onnistuneet nähdä pöllöä edes silhuettina. Aikamme yritettyämme totesimme, ettei se hyödyttäisi, vaikka jonkun hahmon vielä näkisimme ja palailimme autolle.

Kun lopulta olimme takaisin kämpillä iltayhdeksän jälkeen, kuuntelimme huonon WiFi-yhteyden avulla hieman erilaisia huuhkajaäänityksiä ja otin sitten yhteyttä Teneriffalla asuvaan Eduardo Garcia del Reyhin. Eduardo ylläpitää Facebookissa Macaronesian saarten omia lintusivustoja, oma sivusto on siis niin Kanarialle, Madeiralle kuin Kapverdellekin. Kirjoitin tälle, että olimme juuri kuunnelleet pitkän tovin huuhkajaa, jota pidimme ennemmin huuhkajana kuin aavikkohuuhkajana ja kyselin, kuinka kovasta havainnosta oli kyse. Vastaus tuli pian ja se oli lyhyt ja ytimekäs – olisitte kyselleet linnusta aikaisemmin, niin olisitte päässyt helpommalla, se on tarhakarkuri…

Vähän rennompi päivä

27.12. Koska edellispäivä oli ollut todella pitkä, päätimme jo edellisiltana, että seuraavana päivänä ottaisimme hieman rennommin. Heräsimme kyllä ajoissa, mutta hieman hitaampien aamutoimien jälkeen olimme ulkona vasta auringon jo noustessa.

Ajelimme pikkumatkan päähän kylän ulkopuolella oleville tulivuorille ja parkkeerasimme auton lopulta siten, että käveltävää tulivuorille oli noin kilometrin verran. Hanna oli valinnut tulivuoret ilmakuvien perusteella, joten täyttä varmuutta ei ollut, minkälaiset vuoret olivat kyseessä ja pääsisikö niille ylipäänsä helposti edes kiipeämään. Jonkinlaiset polut kuvissa oli kuitenkin näkynyt.

Käveltyämme ensimmäiset tulivuoren juurelle totesimme, että tämä ei näyttänyt sellaiselta, jossa olisi kunnollista kraatteria ja niinpä nousimme sen rinnettä pitkin kohti seuraavaa tulivuorta. Kävellessämme näimme jonkun lenkkeilijän painavan juosten tulivuorten harjanteelta toiselle ja sieltä sitten alas. Eli emmeköhän me samaa reittiä pääsisi ylös? Hattu nousi kyllä päästä lenkkeilijälle, sillä reitti ei todellakaan ollut mikään kevyt eikä loppuosasta helppokaan, mutta parin kymmenen minuutin könyämisen jälkeen edessämme avautui todella komea maisema hienoon kraatteriin ja kaiken kukkuraksi kraatterin takana avautui komea maisema naapurisaarelle Lanzarotelle!

Tulivuorella

Käveltyämme takaisin autolle, päätimme ajaa seuraavaksi tutustumaan saaren pohjoisimpaan kaupunkiin Corralejoon. Täältä oli hieno näkymä Lanzarotelle ja käppäilimme mustia kivikkorantoja tovin kahlaajia katsellen ja kuvaillen. Pikkukuoveja, tyllejä, valkoviklo, karikukko, mustajalkatylli, 3 tundrakurmitsaa, 7 rantasipiä, 4 riuttatiiraa sekä pari silkkihaikaraa nähtiin.

Dyyneillä

Corralejosta jatkoimme läheiseen Parque Natural Corralejoon, joka on todella komea dyynialue. Olimme liikkeellä turhan myöhään, sillä etenkin lähellä hotelleja olleet dyynit tursusivat turisteja. Onneksi vähän kauempana dyynit alkoivat jo näyttää paremmilta, kun ne eivät olleet täynnä jalanjälkiä, piirrettyjä sydämiä ja muita töherryksiä. Käppäilimme dyyneillä tovin kuvaillen maisemia ja ihmetellen, kuinka hiekkarannat olivat aivan täynnä turisteja, vaikka punaiset liput liehuivat eli uimaan ei tuulen ja vaarallisten merivirtausten takia ollut asiaa. Lämmintäkään ei ollut kuin hieman reilut parikymmentä astetta, mutta kaipa siellä nahkaa käristettiin?

Ajettuamme suojelualueen läpi etelään, kävimme El Jabliton satamassa, jossa näimme vain muutaman silkkihaikaran sekä riuttatiiran. Sitten päätimme ottaa suunnan taas Barranco de Rio Cabrakseen, sillä siellä oli luvassa tuttujen tapaamista ja olihan paikka osoittautunut erinomaiseksi lintupaikaksi.

Vanhassa parkissamme oli jo pari autoa, joten jätimme auton hieman kauemmaksi ja kohta meitä vastaan käveli hollantilaispariskunta, joista mies olikin jo ottanut minuun naamakirjan kautta yhteyttä, he kun eivät olleet Joulupäivänä onnistuneet kovasta yrityksestä huolimatta nähdä sinipikkuhaikaraa. Nyt he olivat toimineet juuri samalla tavalla kuin me ja lintu oli lentänyt heidän ohitseen ylemmän padon alapuolelle, jossa hekin olivat päässeet sitä ihailemaan. He kertoivat myös vanhojen belgialaisten tuttujeni olevan nyt haikaraa kuvaamassa.

Me päätimme antaa belgeille kuvausrauhan ja laskeuduimme alas altaan tuntumaan, jossa toivoimme saavamme taas hyviä kanariantaskukuvia, mutta linnut taisivat olla siestalla ja näimme ne vain vilaukselta. Muutenkin altaalla oli aika hiljaista, vain samat pari ruostesorsaa ja harmaahaikaraa sekä kahlaajat olivat paikalla.

Jossain vaiheessa näimme belgit kyyristelemässä patojen välimaastossa, mutta annoimme heidän yhä olla haikaran kanssa rauhassa, ettemme häiritsisi kuvaussessioita. Kun heitä ei ollut enää puoleen tuntiin näkynyt, lähdimme hiipimään kohti ylempää patoa. Ja yllättäen heitä ei näkynyt sielläkään. Lopulta he löytyivät kyyristelemästä padon yläpuolelta erään puskan takaa. He viittoilivat, että voisimme tulla paikalle ja että haikara piilotteli heidän edessään pensaassa. Olimme juuri pääsemässä heidän luokseen ja kättelimme jo David Monticellin ja tämän kaverin ja kun Vincent Legrand kurkotti meitä morjenstamaan, nousi haikara puskasta lentoon ja lensi aika kauas alajuoksulle päin. Niinpä saatoimme alkaa vaihtaa kuulumisia näiden Azorien Corvolta tuttujen WP-bongareiden kanssa.

Kanariantasku

Aikamme juteltuamme hiivimme taas ns. yläpadolle ja siinähän se haikara taas oli aivan erkillä allamme. Se kuitenkin taas säikähti liikettä ja lennähti alemmas, jonne David yhä seurasi lintua kuvaamaan, mutta me muut jäimme padon alle, jossa kanariantasku saapui poseeraamaan meille oikein toden teolla.

Lopulta luovutimme kuvaukset ja lähdimme palailemaan autolle. Kaatopaikan yllä kaarteli taas runsaasti lokkeja, hiirihaukkoja sekä muutamia pikkukorppikotkia. Belgialaiskolmikolla oli jo kiire majapaikkansa avaimia noutamaan ja me puolestaan päätimme ottaa suunnan kohti saaren luoteisrantaa ja tuttua Faro de El Tostonin majakkaa.

Isokihu

Saavuimme majakalle turhan aikaisin, sillä paikalla oli vielä runsaasti turisteja. Pikkuhiljaa käppäilimme kuitenkin rantaan parille kivipenkille, pistimme putken pystyyn ja aloimme staijata merelle. Olin odottanut, että merellä olisi näin keskitalvella hiljaista, mutta lintuliikennettä ei ollut käytännössä lainkaan. Sitäkin suurempi yllätys oli, kun ensimmäiset kaksi ohitsemme lentänyttä lintua olivat isokihuja – tai ainakin jotain sen tapaisia! Linnut menivät kohtalaisen kaukaa, mutta Hannan onnistui saada niistä pari kuvaa, mutta eipä niistä pääse väittämään, että kyseessä olisi voinut olla etelämantereenkihuja…

Tunnin staijilla näimme vielä pari edestakaisin lentänyttä etelänharmaalokkia sekä pari samaa reittiä kihujen kanssa lentänyttä suulaa. Aivan niemen kärjessä näkyi kolme kapustahaikaraa, mutta muuten havainnot jäivät tuttuihin kahlaajalajeihin sekä retkipinnoihin pariin suosirriin sekä punajalkavikloon.

Lopettelimme staijin hyvissä ajoin ennen hämärää ja lähdimme palailemaan kämpille. Juuri ennen Lajaresia lensi aivan edestämme suuri lintu, josta emme alkuun meinanneet yhtään tajuta mikä se on! Kun se oli aivan edessämme, tajusimme sen olevan lännenkaulustrappi – olipahan vielä omituisemman näköinen otus lennossa!

Illalla kävin taas lenkillä, jonka jälkeen suuntasimme läheiseen ravintolaan syömään ja kylläpä saimmekin kunnon herkkuateriat ja vieläpä aivan valtavan isot annokset!

Jandiaan

28.12. Hieman rennomman päivän jälkeen olimme taas täynnä virtaa ja herätyskellot soivatkin jo viideltä. Aamupalan jälkeen lähdimme pitkälle siirtymälle, sillä olimme päättäneet ajaa suoraan saaren aivan eteläisimpään kärkeen Jandiaan saakka toivoen olevamme siellä ennen kuin turistilaumat saapuisivat paikalle.

Navigaattori näytti ajoajaksi reilut pari tuntia ja se pitikin paikkansa, sillä auringon noustua olimme vasta Punta del Jablessa niemimaan tyvellä. Aamun ensimmäinen mainittava lintuhavainto oli sitten sitäkin erikoisempi, kun rantaa pitkin lensi automme yli 16 pyhäiibiksen parvi. Olin kyllä tietoinen, että jossain päin saarta näitä iibiksiä on tarhakarkureista alkunsa saanut populaatio, mutta koska nämä kategorialajit eivät meitä pahemmin kiinnosta, en ollut ottanut selvää, missä päin saarta niitä nähdään. No saatiinpahan tämäkin ”laji” reissupinnoihin. Mutta tämä oli sitten vasta alkua.

Hadadaiibis

Hieman eteenpäin ajettuamme huomasimme olevamme suljetun eläintarhan kohdalla ja liikenneympyrässä tolppien nokissa seisoskeli taas oudon näköisiä lintuja – hadadaiibiksiä! Noustuamme autosta kuului lähipuista kauhea mekkala, puut olivat täynnä munkkiaratteja. Retkipinnaksi näkyi myös joitakin lehmähaikaroita ennen kuin päätimme kiiruhtaa jatkamaan matkaa, joka Morre Jablen kylän ohitettuamme jatkuikin hiekkatienä.

Tie oli täälläkin erittäin hyväkuntoinen, toisin kuin kirjoissa ja matkaraporteissa oli väitetty. Pikkuautollakin olisi pärjännyt mainiosti. Niinpä maisema vaihtui komeassa Jandian kansallispuistomaisemassakin vauhdilla, kunnes lopulta edessämme näkyi saaren läntisin kärki ja Faro de Punta Jandian majakka, jota ennen me kuitenkin käännyimme vielä pienemmälle tielle pohjoiseen ja pian parkkeerasimme niemimaan luoteisnurkkaan Faro Punta Pesebren pienen vilkun viereen.

Meillä oli tiedossa, että tällä alueella oli havaittu viimeisen parin viikon ajan kolmea kirjosiipikiurua sekä hieman lyhyemmän aikaa myös aavikkotaskua. Ja edellisiltana olin saanut tapaamiltamme hollantilaisilta koordinaatit tarkkaan paikkaan, jossa joku oli nähnyt kiurut edellispäivänä. Päätimme aloittaa käppäilyn vilkulta aavikkoa kompaten kohti majakkaa. GPS-piste näytti olevan aika kaukana, mutta maasto näytti hyvältä niin kiuruille kuin taskullekin. Niinpä käppäilimme aika pitkään ennen kuin pääsimme edellispäiväiselle paikalle, mutta havaintoja ei tullut mistään muusta kuin yhdestä kanariankirvisestä ja kohta Hanna löysi maasta aivan vastakuolleen näköisen suopöllön.

Jatkoimme komppailua yhä vain majakkaa kohti, kunnes näin paljain silmin jonkun linnun lennähtävän kaukana edessämme. Nostin kiikarit silmille, mutta en nähnyt kyseistä lintua, mutta näinkin kirjosiipikiurun lennähtävän ja se näytti laskeutuvan tien vierustalle muutaman kiven taakse. Kiiruhdimme paikalle, muttemme löytäneet mitään. Niinpä ylitimme tien ja jatkoimme komppaamista myös tien toisella puolella ja aika pian löysin ilmeisesti sen linnun, jonka olin ensin nähnyt lennähtävän eli aavikkotaskun.

Taskua tovin kuvailtuamme jatkoimme vielä komppaamista jonkin aikaa, mutta kiuruja ei löytynyt. Lopulta päätimme, että minä lähden hakemaan autoa ja Hanna jatkaa komppailua vielä sen aikaa. Auto olikin jo yllättävän kaukana ja lopulta autolle päästyäni ja takaisin päin ajettuani, oli Hanna tullut jo reilusti vastaan, mutta tämän oli kuin olikin onnistunut löytää pari kirjosiipikiurua ja kuvailun ohessa paimentaa niitä edellään aikalailla tien viereen. Niinpä minäkin pääsin napsimaan jokusen kuvan näistä kauniista kiuruista.

AavikkotaskuKirjosiipikiuru

Jandiantyräkkejä

Majakan rannoilta löysimme taas joitakin kahlaajia ja uloimmilla kareilla istuskeli 5 merimetsoa. Lopulta turisteja alkoi tunkea paikalle sen verran runsaasti erilaisilla kulkupeleillä, että me lähdimme palailemaan takaisin päin. Jonkin matkaa ajettuamme stoppasimme erääseen laaksoon, josta bongasimme endeemin kasvin jandiantyräkin, joita kasvoi laakson etelärinteellä runsaasti. Tämä kaktusmainen kasvi oli todella hauskan näköinen. Näitä kuvatessamme kurvasi paikalle tuttu hollantilaispariskunta, joka oli menossa jo toista kertaa yrittämään kiuruja sekä taskua. He saivat meiltä tuoreet GPS-koordinaatit molemmille, mutta myöhemmin saimme kuulla, ettei heidän ollut onnistunut löytää kuin tasku, vaikka he olivat komppailleet alueella jopa 4 tuntia!

MunkkiarattiKauluskaija

Käppäilimme Punta del Jablessa hieman ja Hanna kuvaili niin munkkiaratteja, muutamaa löytynyttä kauluskaijaa kuin hadadaniibiksiä. Majakan suunnalla näimme hetken lennossa pari kiitäjää, mutta ne katosivat, ennen kuin saimme auton taas parkkiin.

Morro Jablen satamassa näimme pari naurulokkia ja Playa de La Barcassa kurvasimme katsomaan valtavien hiekkarantojen keskellä ollutta laguunia. Turisteja oli paikalla aivan liikaa, mutta näimme silti 15 suosirriä, 4 pulmussirriä, 20 tylliä ja 5 mustajalkatylliä sekä pikkukorppikotkan.

Siperialaisia lajeja taas

Pian jatkoimme matkaa seuraavaan kohteeseemme mikä oli Costa Calman kaupungissa sijainnut puisto. Meillä oli taas paikalle vain GPS-koordinaatti ja koska GPS:ssämme ei ollut karttoja, parkkeerasimme vähän turhan kauaksi. Kävellen pääsimme kuitenkin lopulta puistoon ja lintujahan alkoi löytyä varsin mukavasti, vaikka elimme varhaista iltapäivää.

Aika pian olimme löytäneet muutaman laulurastaan, tiklejä (parva), hemppoja, useita harjalintuja, mustapääkerttuja sekä tiltaltteja ja kohta eräästä puskasta löytyi eksoottisen näköinen punaperäbulbuli. Näitä bulbuleitakin tiesin jossain päin saarta olevan, mutta tulipahan nyt sitten sellaisiakin löydettyä. Mutta näitä emme toki olleet etsimässä, vaan löydettyämme puiston eteläreunasta kohdan, jossa kasteluletku kasteli pensaita ja jossa linnut kävivät juomassa, jäimme odottamaan olisiko tämä sattumalta se paikka, jossa odottamamme linnut voisivat oleilla? Olimme kyllä tietoisia, että nämä molemmat lajit olivat olleet erittäin vaikeita löytää.

Emme ehtineet kauankaan odotella, kun Hanna äkkäsi erään puskan juuresta liikettä ja sieltähän hiippaili varovaisesti kolme taigakirvistä jonossa esiin! Linnut pysyttelivät kuitenkin koko ajan puskien varjossa ja vilahtivat puskasta toiseen todella nopeasti. Niinpä emme saaneet niistä kovin kummoisia kuvia, varsinkin kun kohta joku ohikulkija säikäytti ne lentoon ja ne lensivät läheiseen puuhun. Itse onnistuin löytää yhden linnuista puusta istuskelemasta ja sain siitä muutamat kuvat, ennen kuin se lennähti taas alas pensaisiin.

PunaperäbulbuliTaigakirvinen

Pikkusirkku

Jonkin aikaa lisäkuvia yritettyämme, totesimme homman turhan haastavaksi, sillä porukkaa kulki puistossa aika paljon ja niinpä päätimme jatkaa puiston koluamista kohti pohjoista. Pari sataa metriä käveltyämme löysimme ensin hemppojen ja tiklien seurassa olleen naaras peipon, joka oli aivan eurooppalaista coelebs-alalajia ja kohta huomasin samassa parvessa olleen pikkusirkun! Ja samalla kun kuvailimme tätä sirkkua, kuului pikkusirkkujen tiksutusta ympäriltämme enemmänkin. Ainakin kolme sirkkua onnistuimme nähdä, mutta äänien perusteella aiemmin vain yhden havainnoitsijan näkemät viisi lintua olivat varmasti kaikki yhä paikalla. Sirkutkin vain liikkuivat koko ajan varjoissa, joten saamamme kuvat jäivät varsin vaatimattomiksi.

Lopulta lähdimme ajelemaan kohti pohjoista ja pysähdyimme vielä Salinas Del Carmenilla, jolla ei näkynyt ainoatakaan lintua sekä sen läheisellä Barranco de La Torrella, jonne pääsi ajamaan autolla. Pysähdyimme suurimpien palmupuiden kohdalla käppäilemään ja havaintoja kertyikin mm. 2 pikkukorppikotkaa, 2 hiirihaukkaa, 20 kottaraisen parvi, turkinkyyhkyjen ja sen tapaisten (ilmeisten naurukyyhkyjen) ohella nähdyt 4 palmukyyhkyä sekä 6 kalliopyyn parvi.

Meillä oli vielä pitkä ajomatka edessä takaisin kämpille, jossa olimme lopulta auringon jo laskettua aikapäiviä sitten. Ruokailu oli taas purkkieväitä ja nukkumaan mentiin todella aikaisin!

Paikkojen kertausta

29.12. oli aamulla mietinnän paikka, mitä tekisimme, sillä saaressa ei tietääksemme enää juuri ollut käymättömiä lintupaikkoja ja osa käydyistäkin oli ollut huonompia kuin mitä ne kirjojen ja vanhojen retkiraporttien mukaan olivat aikoinaan olleet. Tapaamiltamme muilta harrastajilta olimme kuulleet, kuinka he olivat yrittäneet löytää paria muuta paikkaa onnistumatta eli pari aiemmin hyvää lätäkköä oli mitä ilmeisimmin nyttemmin täysin kuivunut.

Väläytin jopa mahdollisuutta tehdä parin päivän visiitti naapurisaareen tai jopa Gran Kanarialle, jossa tosibongarit olivat käyneet hoitamassa vastikään omaksi lajikseen splitatun (Gran)kanarianpeipon. En ollut ehdotuksessani kovinkaan vakavissaan, sillä mieluummin joskus tulevaisuudessa teen oman retken Gran Kanariallekin… Nyt meillä oli mukava kämppä ja erinomainen auto vuokrattuina, joten päätimme jatkaa retkeilyä ja jos ei muuta niin yrittää löytää joka päivä edes joku retkipinna.

Hannaa houkutteli kuvata lintuja hieman lisää, joten mikä olisi parempi paikka kuvata kuin se, missä lintuja on eniten, niinpä päätimme aamupalan jälkeen ottaa suunnan taas Los Molinokselle.

Vuohitarhalla oli taas aavikkotulkkuja kuvattavaksi ja padolle parkkeerattuamme lähdimme taas kävelemään rantaa pitkin. Hanna laskeutui aika pian rantaan kuvailemaan ja itse jatkoin lutakon päähän ja sieltä vielä Barrancoa pitkin aika pitkälle, kun sielläkin vielä oli pikkulätäköitä, joista löytyi jopa lintujakin, muutamia kahlaajia ja taveja. Lopulta kävin vielä katsomassa suuremman vuohiaitauksen lintuja.

AavikkotulkkuPensasvarpunen

Laskin nyt alueen linnut tarkemmin kuin ensivisiitillä ja havaitsimme mm. 300 ruostesorsaa, 3 sinisorsaa, 32 tavia, heinätavin, tukkasotkan, 35 silkkihaikaraa, 3 harmaahaikaraa, 4 kapustahaikaraa, 63 nokikanaa, 40 pitkäjalkaa, pikkutyllin, 2 mustajalkatylliä, 2 valkovikloa, 4 rantasipiä, 3 taivaanvuohta, 2 naurulokkia, 40 pikkukiurua, 20 västäräkkiä, 100 aavikkotulkkua, 2 pikkupensaskerttua, 2 tiltalttia, kanariantaskun sekä mustapäätaskun. Hietakyyhkyjä näkyi tällä kertaa taivaalla vähän väliä ja löytyipä vuohitarhalta vuohien seastakin kaukoputkella muutamia lintuja – yhteensä arvioimme nähneemme 50 hietakyyhkyä ja ääniä tietysti kuului enemmänkin.

Ruostesorsa

Hannan todettua, ettei aroista linnuista kauheasti kuvia ollut saatavilla, ajelimme läheiseen Los Molinoksen kylään, jonka rannasta aukesivat ihan komeat maisemat. Los Molinoksen Barrancon suulla oli istutettuja myskisorsia, joiden joukosta ei kuitenkaan löytynyt mitään oikeita lintuja.

Lopulta hetken mietittyämme päätimme ajella takaisin pohjoiseen ja siellä saaren luoteisrannan hiekkateitä aika ajoin pysähdellen aina Faro de El Tostonille saakka. Luoteisrannoilta löytyi ihan mukavasti kahlaajia niiltä paikoilta, joissa ei ollut surffareita. Näimme mm. 20 mustajalkatylliä, 25 tylliä, 10 pulmussirriä 3 suosirriä, 8 pikkukuovia, 3 tundrakurmitsaa, 5 karikukkoa, rantasipin, 2 valkovikloa, punajalkaviklon sekä päivän pakollisen retkipinnan eli kuovin. Muita havaintoja olivat 8 silkkihaikaraa, 4 riuttatiiraa sekä etelänharmaalokkien seurassa ollut selkälokki.

Olimme taas majakalla turhan aikaisin meristaijia ajatellen. Yllättäen törmäsimme paikalla Davidiin kaverinsa kanssa, Vincent oli jo lähtenyt kotiin aiemmin. Kuulumisia vaihdettuamme, staijailimme vielä reilut puoli tuntia merelle, mutta koska emme nähneet ainoatakaan lintua, päätimme lähteä kämpille, jossa kävin taas reippaalla lenkillä, jonka aikana Hanna valmisteli taas aterian.

30.12. päätimme aamulla, että menisimme koluamaan Barranco de Rio Cabrasia laajemmaltikin, sillä tiedossa oli, että Barrancohan jatkuisi aina lentoasemalle asti, joten koluttavaa varmasti riittäisi.

Matkalla näimme Tetirissä kanariantaskuparin ja lopulta parkkeerattuamme taas tutulle levikkeelle, huomasin kaatopaikan lokkien seassa käppäilevät 2 kattohaikaraa.

Rotkolaaksossa lätäköllä lenteli kaksi paria ruostesorsia toisiaan jahdaten ja naurulokkeja oli nyt 3 lintua, mutta muuten linnut olivat samoja tuttuja. Niinpä lähdimme aika pian käppäilemään alaspäin ja yllättävän hyvän näköisiä lutakoita löytyi tuon tuosta, mutta lintuhavainnot jäivät useisiin kanariantaskupareihin sekä muutamiin uusiin, mutta tuttuja lajeja olleisiin kahlaajiin. Kun rotkolaaksossa alkoi olla tympeän paljon roskia sekä pari rotkoon ajettua tai työnnettyä autonromua, löysimme retkipinnaksi niittykirvisen sekä reissun toisen virtavästäräkin, päätimme kääntyä takaisin, sillä maisema ei enää houkuttanut jatkamaan pitemmälle.

Sinipikkuhaikara

Niinpä palailimme taas lutakolle, jossa ei oikein ollut kuvattavaa, joten päätimme tietysti vielä käydä tarkistamassa, olisiko sinipikkuhaikara tutulla paikallaan yläpadolla. Ja siellähän se haikara taas kalasteli. Niinpä kuvailimme nyt kaikessa rauhassa kaloja napsinutta lintua lähes tunnin verran, kunnes saatoimme todeta, ettei meidän välineillä enää parempia kuvia lajista voisi saada ja päätimme jättää linnun yksikseen. Ollessamme kiipeämässä ylös, lensi ohitsemme palmukyyhky.

Emme oikein taas tienneet mitä tehdä, joten päätimme lähteä tarkistamaan vielä yhtä kirjoissa esiintynyttä lätäkköä, jota tietääksemme muutkaan eivät olleet vielä käyneet katsomassa eli Rosa de Taroa.

Tämä tien vieressä ollut lätäkkö oli kuin olikin yhä olemassa ja paikka näytti vieläpä varsin lupaavalta! Löysimme pienestä ruovikkoisesta lätäköstä ja sen rannoilta 2 ruostesorsaa, 2 tavia, tukkasotkan, 2 nokikanaa, 6 liejukanaa, 2 taivaanvuohta, rantasipin ja ruovikossa näkyi tiltaltti sekä muutama hemppo. Lokkejakin saapui pesulle lutakolle ja joukossa oli taas pari selkälokkia.

Ajoimme takaisin Lajaresta kohti uutta reittiä ja Casillas del Angelissa näimme lehmähaikara. Lajarekseen pääsimme aikaisin iltapäivällä ja päätimme viettää loppupäivän kotikylällä. Itse kävin taas lenkillä ja Hanna etsiskeli liskoja pihamaastosta niitä kuitenkaan löytämättä. Emme koko reissulla nähneet liskoista kuin muutamia vilahduksia. Viimeisen kokonaisen reissupäivän kunniaksi kävimme taas tutussa ravintolassa syömässä.

Aattotunnelmissa

31.12. Uudenvuoden aatto! Olimme jo illalla pakkailleet suurimman osan tavaroistamme, joten pääsimme aamulla taas aikaisen aamupalan jälkeen maastoon. Päätimme suunnata vielä kerran Tindayaan, jossa ajelimme nyt pariakin eri tietä aavikolla ja löysimme yhteensä 5 lännenkaulustrappia. Ne eivät kuitenkaan tällä kertaa olleet oikein yhteistyökykyisiä. Yhdellä linnuista tuntui olevan jo hieman soidinmeininkiä, sillä se juoksenteli todella vauhdikkaasti edestakaisin, mutta pörhistelemään se ei valitettavasti vielä innostunut. Pikkukiuruja ja aavikkotulkkuja näkyi taas viuhtomassa sinne tänne, mutta muuta mielenkiintoista ei havaittu.

Tindaya

Ajoimme yhtä tietä aivan rantaan saakka, mikä olikin ensimmäinen kerta, kun automme maasto-ominaisuudet tulivat oikeasti tarpeeseen. Nelivetoa ei kyllä vieläkään tarvittu.

Lapinkirvinen

Seuraavaksi suuntasimme La Olivan pelloille, joiden oletimme olevan tälläkin kertaa aivan kuivat, mutta yllättäen kirjoissa mainitun koulun takaa löysimme jätevedenpuhdistamon lätäköt, joita ei ollut missään mainittu. Lätäköissä oli elämää oikein mukavasti. Löysimme ainakin 4 ruostesorsaa, 35 liejukanaa, harmaahaikaran, 5 västäräkkiä, 10 pikkupensaskerttua ja läheisiltä pieniltä peltotilkuilta 5 niittykirvistä sekä lapinkirvisen. Ohitsemme lensi äännellen myös harmaasirkku ja ylitsemme lensi 5 hietakyyhkyn parvi. Joten lopulta paikka oli todellakin ollut käymisen arvoinen.

Kämpille palattuamme pakkailimme tavarat loppuun ja söimme vielä viimeiset eväät ja otimme hetken rennosti. Pihan yli äännellen lentänyt punakylkirastas sai olla reissun viimeinen uusi laji numero 82. Lopulta lähdimme ajamaan kohti lentoasemaa. Matkalla näimme vielä Tetririssä palmukyyhkyn ja lopulta palautimme hyvin palvelleen automme ja edessä oli vielä parin tunnin odotus.

Lentomme oli lopulta hieman myöhässä, mutta itse lento sujui myötätuulessa sen verran nopeasti, että lopulta laskeuduimme Helsinki-Vantaalle klo 00:40. Valitettavasti loppumatkasta oli niin pilvistä, ettemme nähneet koneesta kuin ihan muutaman ilotulitusraketin.

Matkatavarat saatuamme saimme kyydin Lentopysäköintiin nopeasti ja sitten ajelimme läheltä varaamallemme hotellille, josta saimme huoneet ja pian olimme unten mailla. Seuraavana aamuna oli edessä ekaekaa-retki!

J.A.

Espanja Katalonia 16.-24.10. 2010

Espanja Katalonia 16.-24.10. 2010

Barcelonaan

Matkustettuamme jo päivän aikana Shetlannin Sumburhista, Skotlannin Edinburghiin, sieltä Lontooseen ja neljästi metroa vaihtaen koko Lontoon keskustan halki lentoasemalta toiselle ja saatuamme lopulta Iberian hukkaamat lentolippumme, olimme lopulta päässeet Heathrowssa oikeaan lähtöterminaaliin, jossa odottelimme lentoamme kohti Barcelonaa. Hieman huolestuttavasti konetta alettiin täyttää vasta silloin, kun sen olisi pitänyt jo olla ilmassa, mutta lopulta olimme kaikki koneessa ja kaikki näytti hyvältä. Mutta siinä sitä sitten istuttiin koneessa eikä mitään tapahtunut! Aika kului ja kului ja meikäläinen aloin olla jo aikalailla hermoraunio, sillä aikataulumme oli todella tiukka! Olinhan tuhlannut lentoja aikaisemmaksi siirtäessäni omien rahojeni lisäksi Potunkin (Miika Suojarinne) rahoja, jotta pääsisin Barcelonaan ajoissa ehtiäkseni katsomaan huikeaa La Ligan kärkikamppailua Barcelona-Valencia! Lopulta kone vihdoin lähti tunnin aikataulustaan myöhässä ja elin siinä ajatuksessa, että se laskeutuisi Barcelonaan vain puolta tuntia ennen pelin alkua!

Vaikka lento tuntui kestävän ja kestävän se ihme kyllä kuitenkin laskeutui Barcelonaan puolta tuntia aiemmin kuin olin kuvitellut, se oli siis ottanut menetettyä aikaa puoli tuntia kiinni ja pelin alkuun oli vielä tunti! Singahdimme nopeasti odottamaan matkatavaroita ja sitten saatiinkin taas odotella! Reiluun varttiin ei tapahtunut mitään ja kun matkatavaroita alkoi tulla niin meidän tavaroita ei vain näkynyt. Lopulta minun laukkuni saapui, mutta Potun laukkua saatiin odotella vielä ainakin 10 minuuttia! Lopulta olimme pihalla tilaamassa taksia vain 22 minuuttia ennen pelin alkamista!

Onneksi saimme taksin jonottamatta, mutta tietenkään kuski ei puhunut sanaakaan englantia. Jotenkin onnistuin muutamaa osaamaani espanjankielistä sanaa toistamalla kertoa hänelle, että nyt oli kiire ja pitäisi päästä Camp Noulle ja portille 18 – ja nopeasti! Portilla parikkalalaislähtöiset kaverini Juha ”Tonkka” ja Hannu ”Suppa” Honkanen, Kari ”Kile” Huotilainen, Heikki ”Donki” Kauppinen sekä Antti Heinonen olivat odottelemassa meitä. Ja ei siinä mitään muuta ongelmaa ollut, mutta heillä oli minun lippuni peliin sekä heidän vuokraamansa kämpän avain, jonne Potun oli tarkoitus jatkaa.

Pelin alkamisaikaan pääsimme Camp Noulle, mutta olimme aivan väärällä puolella valtavaa areenaa. Ihme kyllä taksikuskimme ajoi parinkin tiesulun läpi ja lopulta olimme perillä, mutta jätkiä ei näkynyt missään! Lopulta sain puhelimella Hannun kiinni ja kohta tämä toi lippuni, mutta avain olikin kilellä. Kohta saapui tämäkin ja Potu pääsi jatkamaan samalla taksilla kohti La Ramblan lähellä ollutta kämppäämme ja minä pääsin Kilen peesissä juoksemaan Camp Noulle! Lopulta olimme paikoillamme, kun peliä oli käyty vain 8 minuuttia ja onneksi tilanne oli yhä 0-0!

Peli oli pitkään varsin vaisu ja varsinkin ottelun suurin tähti Leonel Messi oli pimennossa eikä Barcelona oikein päässyt pyörittämään omaa peliään. Ottelun ensimmäisen maalin tekikin lopulta Valencia vastahyökkäyksestä ja lähellä oli, etteikö peli olisi ollut ennen puoliaikaa jo 0-2. Aivan erän lopussa Barca otti ohjat käsiinsä ja puoliajan jälkeen kentällä oli enää vain yksi joukkue! MM-kisojen suurin sankari Andrés Iniesta tasoitti ottelun toisen puoliajan alussa ja kapteeni Carles “Tarzan” Puyol puski Barcelonan voittomaalin toisen erän puolivälissä. Toisen maalin jälkeen Camp Noulla oli hetkittäin sellainen tunnelma, mitä olin kuvitellut siellä olevankin! Ottelun päätyttyä otimme pakolliset ryhmäkuvat ja lähdimme kävelemään kohti majapaikkaamme. Porukka oli kuitenkin sen verran “naamoissa”, että suunnistamisesta ei tullut yhtään mitään. Onneksi satuimme kysymään apua paikallisilta ja lopulta pääsimme kämpän lähelle metrolla. Kämpiltä löytyi Potukin, jolla oli ollut melkoisia vaikeuksia päästä kämpille, vaikka taksi oli kyllä tuonut hänet oikeaan paikkaan ja alakerran lukon hän oli saanut auki kohtuullisen vaivatta. Kuitenkin oikean asunnon oven löytäminen oli ollut työn ja tuskan takana ja vaikka viestittelimme useaan kertaan kesken pelin, oli lopulta oikea kämppä löytynyt vasta pitkän etsinnän jälkeen ja todella käsittämättömän vaikea lukko oli auennut vasta pitkän yrittämisen jälkeen. Mainittakoon, että asunto sijaitsi kolmannessa kerroksessa, mutta hissillä piti painaa ykköstä tänne pästäkseen. Mutta loppu hyvin ja kaikki hyvin ja lopulta Potukin oli päässyt paikalliseen katsomaan peliä telkkarista kylmän oluen äärellä.

Pienen huilin jälkeen kävimme alakerran baarissa syömässä hampurilaiset ja lähdimme vielä La Ramblalle yöhön! Lopulta puhti oli ainakin meikäläisestä täysin pois kahden jälkeen, olihan päivä ollut melkoisen stressintäyteinen ja ruokailuun ei juuri ollut aikaa, nestehukka alkoi kyllä jo olla hyvin kurissa. Lopulta palasimme kämpille neljän pintaan ja painuimme pehkuihin.

Barcelona tutuksi

17.10. Vaikka edellinen päivä oli ollut yksi elämäni rankimmista ja stressaavimmista, heräsimme Potun kanssa jo yhdeksän aikaan mutta otimme rennosti vielä pitkään. Katalonialaisystävällämme Oriol Clarabuchilla oli edellispäivänä ollut Baskimaassa 24 tunnin ralli, joten olimme sopineet, että olisimme yhteydessä, kunhan hänellä olisi taas tarpeeksi voimia aloittaa uusi pitempi ralli! Niinpä tämän päivän olimme suunnitelleetkin aivan turistipäiväksi. Yhdentoista aikaan, kun muu porukkamme alkoi pikkuhiljaa heräillä, lähdimme Potun kanssa tutustumaan Barcelonaan ja sen kuuluisimpiin nähtävyyksiin. Lähdimme tietysti liikkeelle kävellen, sillä olimmehan viimeisten viikkojen aikana harjoitelleet kävelyä aika paljon!

Kuuden tunnin ajan kiersimme kaupunkia aloittaen sataman tienoosta, josta jatkoimme goottilaiseen kaupunkiin ja vanhaan kaupunkiin, kävimme tietysti katsomassa, miten Sagrada Familia oli kehittynyt sen jälkeen, kun viimeksi 10 vuotta sitten olin paikalla käynyt ja sitten kävelimme alas La Ramblaa, jonka varrella oli monia Gaudin suunnittelemia rakennuksia. Kävelyn varrella näimme noin 40 munkkiarattia, josta Potu sai reissun ensimmäisen “bimbon” – “lifereitahan” hän oli saanut toki jo 14 briteistä.

Huilittuamme hetken kämpillä ja jutusteltuamme kavereitteni kanssa, pakkasimme tavaramme ja otimme taksin Santsin rautatieasemalle, kun Oriolin kanssa olimme iltapäivällä sopineet, että matkustaisimme iltajunalla Gironaan, josta Oriol nappaisi meidät kyytiin. Ajaisimme sitten sieltä Oriolin kotiin Olotiin, jolloin meidän olisi seuraavana päivän helpompi aloittaa linturevitys. Niinpä hyppäsimme Santsilta Gironan junaan, joka oli nopea, vauhtia oli parhaimmillaan 160km/h ja perillä Gironassa olimme klo 21:36. Saimmekin jo Oriolilta tiedon, että hän olisi hieman myöhässä, mutta vajaan puolen tunnin kuluttua hän talsi asemalle, jossa olimme odottamassa. Olipahan mukava nähdä Oriolia pitkästä aikaa! Aseman pihalla olivat myös Oriolin avopuoliso Maria sekä Oriolin rallikaveri puolisoineen, he olivat siis vasta nyt tulleet Baskimaasta rallireissulta. Rallinhan he olivat tietenkin voittaneet.

Onnistuimme jotenkin sullomaan matkatavaramme jo muutenkin aika täyteen Oriolin Peugeotiin ja reilun puolen tunnin ajon jälkeen olimme sisämaassa vuoristojen läheisessä laaksossa sijaitsevassa Olotissa. Kämpillä majoituimme ja söimme iltapalaksi perinteisesti katalonialaisittain juustoja, kuivalihoja ja oliiveja – ei ehkä iltapala meikäläisen makuun, mutta nyt maistui hyvin.

Rennompi päivä

18.10. Nukuimme niin pitkään kuin nukutti, olihan meillä rankkoja päiviä takana ja Oriolinkin piti päästä kiinni normaaliin rytmiin. Rannikolle oli luvattu yli 120km/h tuulta, joten retkisuunnitelmamme olivat joka tapauksessa menneet mönkään, sillä meidän oli ollut tarkoitus suunnata PNAE:lle (Parc Natural del Aiguamolls Emporia) tekemään Oriolin lintulaskentoja. Niinpä herättyämme päätimme retkeillä rennosti Olotin ympäristössä ja ensin suuntasimme Oriolin ja Marian huippuhauskan koiran Sulan (suula) kanssa pihan takaiselle Les Triesin kukkulalle kävelylenkille. Ekan eliksen Potu toki sai jo parvekkeelta, kun metsiköstä kuului etelänpuukiipijä ja lenkille lähdettyämme löysimme niitä lisää, näkyviinkin. Lähijokeen jo toista kertaa talvea viettämään tullutta mandariinisorsaa ei löytynyt, mutta kukkulalle kiivetessämme kuulimme vihertikan, ja näimme pähkinänakkeleita, pari pensassirkkua, kangaskiurun, samettipääkerttuja, muutaman viitatiaisen, mustapäätaskuja ym. Kuuluipa lyhyesti tulipäähippiäinenkin Potulle elikseksi.

Päivällä vierailimme läheisellä rengastusasemalla, joka sijaitsi kosteassa laaksossa metsien keskellä. Paikallinen rengastaja oli juuri sopivasti saapunut verkkokierrokseltaan ja saimme heti hypisteltäväksemme punarintoja, peippoja, rautiaisia, sinitiaisia, laulurastaan, mustarastaan ym. Toisen verkkokierroksen teimme yhdessä, mutta lajisto pysyi samana, joten piakkoin palasimme Oriolin asunnolle.

Iltapäivällä kävimme vielä läheisellä La Vall de Bianyan lutakolla, jonka reunamilta Sula ajoi ensin lentoon punapyyn Potulle elikseksi ja kohta se rypi keskellä lutakon kaislikkoa ja onnistuneesti ajoi meille luhtakanan näkösälle. Myös keltahemppoja, jokunen pajusirkku, kuningaskalastaja, mustaleppälintu ja lähimetsässä vilaukselta taas pari tulipäähippiäistä ym. nähtiin. Illalla Maria loihti meille reissun parhaan aterian, jossa oli mm. kantarelleja ja mustia torvisieniä ym.

PNAE:n lintulaskennat

19.10. Heräsimme kuuden jälkeen ja seiskalta lähdimme kohti itää ja rannikkoa. Ulkona oli todella kylmä, vain +2 astetta ja kohti PNAE:a ajaessamme alkoi rannikon lähestyessä tuuli yltyä. Olimme perillä auringon noustessa ja yhä oli todella kylmä! Niinpä vaatetta oli päällä yhtä paljon kuin Foulalla enimmillään!

Heti Estany del Cortaletin opastuskeskuksen takaiselta piilokojulta löysimme mukavasti lintuja ja yksi ensimmäisistä linnuista oli Oriolin viikkoa aikaisemmin löytämä huippurari, keltajalkaviklo! Muuta linnustoa edustivat mm. 22 flamingoa (elis Potulle) sekä tavallisemmat sorsat ja kahlaajat. Seuraavalta kojulta näkyi samoja lintuja mutta paremmassa valossa, mutta jostain lutakolle karanneet hevoset sekä niiden jahtaajat pilasivat keltajalkaviklon kuvausmahdollisuuden täysin. Toiselta puolelta lutakkoaluetta löytyi flamingojen seurasta kapustahaikara (elis Potulle), pari sulttaanikanaa (elis Potulle), 3 punasotkaa ja taivaalla lenteli muutama vaaleakiitäjä. Jatkoimme läheiselle Depuradora d’Empuriabravan vedenpuhdistamolle, jonka altaassa kellui kyhmyjoutsen ja myös 7 vaaleakiitäjää, metsävikloja ja rantasipi näkyi. Näinpä nopeasti sepelkyyhkyparvessa lentäneen turturikyyhkynkin.

Saatuamme laskennan päätökseen, oli päivä jo lämmennyt todella kuumaksi ja vaatteita oli vähennetty mahdollisimman paljon. Suuntasimme seuraavaksi Rosesiin Vall de Muntjoin laaksoon, jossa kolusimme pusikoita tunnin verran löytäen todella paljon mustapää- ja samettikerttuja, mutta ainoaksi paremmaksi havainnoksi jäi lopulta jokunen kalliopääsky sekä pari tulipäähippiäistä, jotka vihdoin näimme hyvin. Tuuli oli yhä todella kova, mutta sehän lupasi vain hyvää iltapäiväämme ajatellen, sillä otimme suunnaksi Cap de Creusin niemen, jossa tarkoituksenamme oli yrittää nähdä merilintuja. Ajo niemen kärkeen oli pitkä, mutta rannikon läheisillä kukkuloilla kävi tie välillä todella korkealla ja Pla de Gatesissa näimme muutamia todella mukavia lajeja, kuten 3 alppirautiaista (elis Potulle), sepelrastaan sekä vilaukselta pari kivikkotöyhtökiurua (elis Potulle).

Cap de Creussissa parkkeerasimme niemen kärkeen ravintolan edustalle ja kävelimme järjettömässä tuulessa pienen matkan aivan kärkeen kallion taakse tuulen suojaan staijaamaan. Merellä oli aivan käsittämätön kuhina! Baleaarien- ja idänpikkuliitäjiä oli aivan sairaasti, joukossa viipotti myös suulia ja etelänharmaalokkeja, mutta paljon vähemmän. Alkuun liitäjiä ohitti putken kuvan noin sadan linnun minuuttivauhtia ja noin 70% linnuista oli baleaarienliitäjiä loppujen oltua idänpikkuliitäjiä. Jokunen mustanmerenlokki sekä yksittäinen karimetso näkyi myös mutta muuten lajisto oli yksipuolista. Liitäjiä oli myös laskeutuneena veteen uimaan satoja ja eipä niiden lisäksi toki muuta tarvittukaan, sillä tällainen liitäjäpaljous oli aivan mykistyttävä! Toista tuntia staijattuamme löysin kaukaa mereltä oudon näköisen kihun, josta tuli heti mieleen nuori tunturikihu, sillä siivellä ei näkynyt mitään muuta vaaleaa kuin uloimman tai kahden uloimman käsisulan ruoti, muuten lintu oli varsin tumma, mutta yläperä oli hyvin vaalea. Linnun lähestyessä se näytti yhä vain paremmalta, koska se oli samassa kuvassa naurulokkien kanssa ja niitä pienempi. Kun lintu oli lähimmillään, päätin yrittää ottaa siitä videokuvaa, sillä tunturikihu olisi Oriolille elis ja jopa ensimmäinen koskaan Cap de Creusilla! Linnun mentyä ohitsemme olimme sitä mieltä, että kyllä se sellainen oli! Kuitenkin saamani videon pysäytyskuvia katsottuani näytti, että linnulla olisi kuitenkin ollut liikaa valkoista siivellä ja myös muoto näytti sittenkin enemmän nuorelta merikihulta, jolle myös turhan vaalea yläperä sopisi paremmin. Ihmetytti vain, kuinka lintu oli näyttänyt niin erilaiselta luonnossa? Ilman videota olisin ollut varma tunturikihumäärityksestä. Taas kerran osoitti, kuinka tärkeä on saada linnusta kuin linnusta dokumenttia!

Kun ilta alkoi hämärtyä ja liitäjäliikenne oli enää noin 20 linnun minuuttiluokkaa, päätimme lähteä paluumatkalle kohti Olotia. Perille päästyämme söimme kanakeittoa ja paikallisittain valmistettuja kalapuikkoja ennen kuin sammahdimme kuin saunalyhdyt.

20.10. Aamu oli samanlainen kuin edellinenkin ja taas olimme auringon noustessa PNAE:lla, uudella paikalla aloittelemassa laskentaa. Matkan varrella St. Pere Pescadorilta hoidimme projektinomaisesti Potulle minervanpöllön elikseksi erään talon antennilta. Heti laskennan alkuun La Masronalla oli selvää, että lintuja oli huomattavasti vähemmän. Keli oli yhä tuulinen ja aamulla oli niin kylmä, että kaikki vaatteet oli päällä. El Matán allikoilta löytyi merihanhia, fasaaneja, 6 punapyytä ja muutto-, kana- ja varpushaukka lensivät ylitsemme. Kävellessämme merenrantaa Platja Can Cornesissa kohti paria lutakkoa, joiden linnut tuli laskea, alkoi tulla sietämättömän kuuma. Vaatteet vähenivät, mutta sekään ei auttanut, kun lämpötila kohosi reiluun pariinkymmeneen asteeseen. Rantakävelyllä löytyi jokunen tundrakurmitsa, mustajalkatylli ja tylli sekä kuovi, mustakaulauikku, heinäkerttu, sinirinta sekä pari etelänisolepinkäistä (taas elis Potulle). Yleisin ääni ruovikoista ja pensaista oli silkkikerttusen räjähtävä laulusarja. Palatessamme hiestä märkinä rantaa takaisin päin lensi ylitsemme sinisuohaukka. Autolle palasimme erään leirintäalueen puiston läpi, mutta rarimuuttajia ei löytynyt, pari hippiäistä kuitenkin. Auton luo päästyämme kiipesimme vielä todella korkeaan maisematorniin, josta oli mukava nähdä, millaisella alueella olimme kahden päivän aikana lintuja laskeneet. Tornin viereisessä puistikossa huusi pikkutikka pariin otteeseen.

Käytyämme syömässä herkulliset juustopihvit läheisessä kylässä, jatkoimme vielä muutaman laskentakohteen siten, että Oriol tipautti ensin Potun, sitten minut ja jatkoi itse vielä yhteen paikkaan laskemaan linnut. Kaikki alueet olivat todella pieniä ja nopeita, mutta lintuja oli kaikissa ihan mukavasti. Näin nämä paikat hoituivat kaikki noin puolessa tunnissa ja niinpä pääsimme kohtuu aikaisin paluumatkalle kohti Olotia, sillä meillä oli suunnitelmissa jatkaa seikkailujamme jo illasta.

Olotissa pakkasimme tavarat ja lähdimme kohta ajamaan kohti länttä. Tipautimme Sulan Marian vanhempien luokse ja sitten meillä oli edessä reilun kolmen tunnin ajo Katalonian ja Aragonin rajaseudulle. Olimme perillä Mequinensassa iltamyöhään ja kurvasimme Oriolin ystävän Juanin pihaan. Potu yritti pihalla havaita kylän tornipöllöä tuloksetta, kun me jutustelimme Juanin kanssa (toki jutustelu oli täysin kataloniankielistä). Juanin kautta meille järjestyi majoitus lähellä olleista kahdesta bungalovista. Ulkoapäin kauhean näköiset hökötykset olivat kuitenkin sisältä todella viihtyisät, joten pian nukuimme jo tyytyväisinä ja näimme unta seuraavan päivän puoliaavikkolajeista!

Erilaista lajistoa

21.10. heräsimme kasilta ja ulkona vallitsi tyypillinen Katalonian ja Aragonin rajaseudun säätila eli sumu. Aamu oli kuitenkin huomattavasti lämpimämpi kuin mihin olimme tottuneet. Kulorastaita ja mustakottaraisia lensi viljelyalueen ympäristössä joka puolella. Pian Juan saapui ja nopean aamukahvin jälkeen suuntasimme läheisille La Granja d’Escorpin kuiville kukkuloille retkelle. Heti ensimmäisellä pysäyksellä löysimme muutaman mustataskun (elis Potulle) sekä kivikkotöyhtökiuruja. Valitettavasti oppaamme oli ehkä hieman turhankin innokas ja hän kiiruhti meitä seuraavalle mukamas paremmalle paikalle, joka sitten olikin täysin tyhjä, joten kuvat näistä mukavista lajeista jäivät saamatta. Toki kiireeseen oli aihettakin, sillä tärkein projektilajimme oli vielä edessäpäin. Niinpä jatkoimme kukkuloiden välistä Secá Granjan puoliaavikkomaiselle tasangolle, jolla pysähdyimme pari kertaa havaiten vain ruskokertun ja etelänisolepinkäisen, mutta jatkettuamme matkaa löytyi taivaalta 4 ylitsemme lentänyttä hietakyyhkyä! Elis minullekin! Hietakyyhkyt, kaksi koirasta ja kaksi naarasta, lensivät varsin komeasti vierestämme ja lähes samaan aikaan kuului takaamme alppivariksen rääyntää ja pari alppivarista laskeutui läheisen talon katolle (taas elis Potulle). Läheiseltä pellolta löysimme vielä kiuruparvesta 4 arokiurua (tarvitseeko edes sanoa – elis Potulle). Myöhemmin eräältä pellolta löytyi vielä 7 hietakyyhkyä, mutta nämäkin olivat todella arkoja, ilmeisesti käynnissä olevasta punapyymetsästyksestä johtuen. Toivottavasti nämä Katalonian lajinsa viimeiset edustajat eivät tule ammutuiksi!

Hyvästeltyämme ja kiiteltyämme Juanin suuntasimme läheiselle Aitonan Arrossars Fondo Lliteran vetiselle peltoalueelle, jolta oli noin viikkoa aiemmin löytynyt tundrakurppelo. Ensimmäisiltä pelloilta löytyi vain hyyppiä ja pässejä mutta keskempää suurta aluetta löysimme vihdoin muitakin kahlaajia. Mustapyrstökuirien ja suokukkojen seasta löysimme etsimämme kurppelon ja Potu kuittasi jo päivän viidennen eliksensä! Kahlaajat olivat aivan järkyttävän arkoja, joten etäisyydestä ja hurjasta lämpöväreilystä johtuen en saanut linnusta oikein minkäänlaista kuvaa skouppamallakaan, vaikka vietimme paikalla toista tuntia. Pellon reunalta löytyi myös ruskohaikara ja perimmäiseltä pellolta 11 pikkutylliä ja taivaalla alkoi päivän yhä vain lämmetessä kaarrella hanhikorppikotkia.

Vielä vuoristoon

Pian otimme suunnan Pyreneiden vuoristoon, sillä meillä oli vielä yksi tärkeä projektilaji suunniteltuna päivälle. Ajoimme kohti komeita vuoristomaisemia ja noin tunnin ajon jälkeen pysähdyimme erääseen kallionkielekkeiseen jokivarteen, mutta pian Oriol päätti, että jatkaisimme saman tien paremmalle paikalle. Niinpä ajoimme vielä lähes tunnin kivuten yhä korkeammalle vuoristoon ja maisemat muuttuivat aivan päätähuimaaviksi! Näimme Upean hanhikorppikotkaparven haaskalla tien vieressä, mutta linnut nousivat siivilleen lähes saman tien, kun pysähdyimme niitä ihailemaan.

Kaikkein komeimpien kielekkeiden keskellä sitten pysähdyimme ja lähdimme kävelemään. Niskat kipeinä tuijottelimme kallionkielekkeille ja niiden yläpuolella lenteleviä hanhikorppikotkia. Noin vartin niskat nurin kuljettuamme näimme Potun kanssa vilaukselta noin varpusen kokoisen linnun vilahtavan korkealla yläpuolellamme erään kielekkeen taakse. Singahdimme hieman takaisin tulosuuntaamme ja ehdin taas nähdä vilauksen linnusta katoamassa taas seuraavan kielekkeen taakse. Juoksimme vielä pikkumatkan, jolloin näimme kyseiselle seinämälle, jossa taas näin linnun taas lennähtävän. Laitoin putken pystyyn ja siinä se oli – kalliokiipijä! Ehdimme kaikki katsoa lintua nopeasti, ennen kuin se yhtäkkiä tipahti alaspäin ja katosi. Elis potulle ja 300. vuodari Oriolille Kataloniasta. Itsellenikin tämä oli vasta toinen havainto tästä mystisestä lajista. Upea juttu!

Kohti kaakkoa

Hetken haeskelimme vielä samaa tai uusia kalliokiipijöitä mutta havainnot jäivät hanhikorppikotkiin, yhteen taivaalla kaarrelleeseen isohaarahaukkaan sekä useisiin peippo- ja vihervarpusparviin, joita muutti laakson yläpuolella. Saattoi vain kuvitella, miten paljon lintuja muutti paikalla hyvänä muuttopäivänä aamuisin. Lopulta meidän oli lähdettävä pitkälle siirtymälle kohti kaakkoa. Suuntasimme halki Katalonian kohti Ebro-deltaa ja matka oli pitkä ja uuvuttava, onneksi Oriol jaksoi hyvin ajaa ja olihan matkan varrella välillä lintujakin. Näimme mm. aivan käsittämättömän, ainakin 4000 lehmähaikaran parven yöpymälennollaan.

Lopulta olimme Ebro-deltan El Canal Vellin lintuasemalla yhdeksän jälkeen illalla. Majoituimme vieraille tutkijoille tarkoitettuun huoneeseen ja kiittelimme ja hyvästelimme Oriolin, joka jatkoi kohti pohjoista yöpymään vanhempiensa luokse ennen kuin jatkaisi kotiinsa töihin.

Tutustuttuamme hieman asemaan ja sen ympäristöön pilkkopimeässä, saapui kauppareissulla ollut rengastaja Pep paikalle ja hän olikin vanha tuttu kymmenen vuoden takaa, olimme tavanneet lyhyesti sekä Ebrolla että Vicissä, mutta muistin kyllä tämän mukavan hepun hyvin! Vaikka Pep ei juuri englantia puhunut, oli heti selvää, että meillä tulisi olemaan mukavaa! Potu saikin hoidettavakseen Pepin kanssa kommunikoinnin, jolloin puhuminen oli molemmilla sopivan yksinkertaista englantia.
Aika pian olimme valmiit nukkumaan, vaikka pihalla ruovikoista ja mereltä kuuluneet monet linnunäänet; haikaroita, sulttaanikanoja, liejukanoja ym. kyllä houkuttelivat äänittäjää viettämään vielä aikaa pihalla, mutta josko seuraavana yönä sitten?

Ebro-deltalla rengastelemassa

22.10. Heräsimme 7:15 ja kohta olimme jo pihalla ihmettelemässä yli lentäviä haikaroita, joista valtaosa oli hieman yllättäen jalohaikaroita. Ikkunoiden luona kiepui vielä aivan valoisassa lepakoita ja kävimme tutustumassa aivan huoneemme edustalla häkeissä olleisiin hoidokkeihin; 10 vuoden takaa tuttuun haarahaukkaan sekä huuhkajaan. Ekalle verkkokierrokselle lähdimme yhdessä Pepin kanssa klo 8:15. Yö oli ollut lämmin ja kuiva, joten meillä oli saappaat ensimmäistä ja viimeistä kertaa jalassa Kataloniassa. Verkoista löytyi mukavasti lintuja: silkkikerttusia, punarintoja, tiltaltteja sekä laulurastaita kaikkia muutama tai pari ja yksittäinen pajusirkku. Asemalla Pep hoiti rengastuksen ja me Potun kanssa kuvasimme kaikki lajit, olihan minullakin aivan liian kauan siitä, kun olin viimeksi päässyt käpälöimään edes tavallisia pikkulintuja. Kohta olikin jo seuraavan kierroksen aika ja nyt Pep suuntasi kiertämään puolet verkoista ja me aseman toisen puolen. Lintuja oli taas mukavasti ja asemalla Pepin naamasta näki heti, että nyt oli hänellä jotain mukavaakin pussissa odottamassa! Tuttuun tyyliin hän jätti tämän linnun viimeiseksi, joten kuvailimme tätä ennen jo rytikerttusta ja mustarastasta ym. ennen kuin hän viimein otti viimeisen pussin käsittelyyn ja siellä oli jo aikaisemmin parilta paikalta yrittämämme osmankäämikerttunen! Potun elislajia kuvatessamme Pep yhtäkkiä kuitenkin toi meille vielä kaksi pussitiaistakin kuvattavaksi – mihin lie hän oli nämä piilottanut? Kuvaussessioiden jälkeen oli taas seuraavan kierroksen aika.

Aika kului mukavasti verkkoja kierrellen keskipäivään saakka, jolloin lintujen tulo alkoi selvästi hiljentyä. Lintuja oli kuitenkin tullut mukavan monipuolisesti. Verkkokierrosten välillä oli nyt ollut enemmänkin aikaa tutustua asemaan ja kävimme katsomassa myös muita hoidokkeja: minervanpöllöä, tuulihaukkaa ja neljää hanhikorppikotkaa. Kilpikonnia oli myös altaissa runsaasti ja aika kului myös pihapiirin ympäristössä liikkuneiden välimerenlokkien ääniä ihmetellessä ja yhtä tolpan nokkaan laskeutunutta lokkia kuvaillessa. Päivän saaliina saimme vielä toisen osmankäämikerttusen, joka oli vielä hienomman värinen kuin ensimmäinen oli ollut, paikalla harvalukuisen rengastuslajin samettipääkertun, leppälinnun, joka lie ollut syksyn viimeinen sekä syksyn ensimmäiset peukaloisen ja hippiäisen ym. Ennen kolmea suljimme verkot muutamaksi tunniksi, sillä linnut eivät juuri liikkuneet.

Neljän pintaan suuntasimme Pepin kyydillä bongaamaan Oriolin hänelle ilmoittamaa mustahaikaraa 15 minuutin ajon päähän deltan alkupäähän. Haikara löytyikin aivan tien vierestä, mutta valitettavasti se lennähti kauemmas viljelyksille. Eräällä vetisellä viljelyksellä pyöri runsaasti valkoposkitiiroja (liekö sadas elis Potulle?) seassaan yksi nuori mustatiirakin.

Päästyämme takaisin asemalle, nostimme taas verkot pyyntiin ja kiersimme verkkoja aina pimeään saakka. Lintuja tuli vain vähän ja lajisto oli tavallista, joten verkkokierrosten välissä ehdimme kivuta aseman torniin katsomaan merenlahden lajistoa kunnolla. Sorsia kertyi lahdelle aivan järkyttäviä määriä joukossa mm. 220 punapäänarskua! Tuuletettuamme hetken Potun elikseksi saamaa pronssi-iibistä näimme seuraavan verkkokierroksen aikana ensin pikkuhaikaran (elis Potulle) ja sitten lahdella aivan valtaisan pilven suuria tummia lintuja, joita Potu itsepintaisesti väitti merimetsoiksi, koska kieltäytyi uskomasta väitettäni, että ne olivat iibiksiä. Eihän niitä kuulemma voinut olla Maailmassa noin paljon! Torniin taas kiivettyämme oli Potun uskottava silmiään, lahdella kiepui huikea 1500 pronssi-iibiksen parvi! Myös muita haikaroita oli todella runsaasti ja myös suokukkoja saapui suuria parvia lahdelle, pikku-uikkujakin laskin toistasataa. Iltahämärissä alkoi rannoilla järkyttävä pauke, kun metsästäjät aloittivat Pepin mukaan liejukanametsästyksen. Itse kyllä epäilen, että kaikkea mikä liikkui ammuttiin, sillä niin kovaa oli jytinä koko ajan! Paukkeen lomassa plokkasimme ensimmäisen ohilentävän yöhaikaran ja pian sammakkomaista ”kvak” –ääntä kuului sieltä täältä. Yhteensä havaitsimme ainakin 40 yöhaikaraa ennen kuin oli liian pimeä ja pimeässäkin ääniä kuului tuon tuosta. Pauketta riitti pitkälle yöhön, joten minulla jäi öiset äänitykset saamatta. Toki sulttaanikanat olivat nyt paukkeessa paljon hiljempaa kuin edellisyönä. Viimeisellä pimeässä suoritetulla verkkokierroksella tuli vielä mukava saalis – valkotäpläsinirinta. Nukkumaan mentiin jo ennen kymmentä.

Toinen päivä Ebro-deltalla

23.10. Heräsimme aikaisin ja itse singahdin saman tien pihalle kokeilemaan hämärälintujen äänittämistä. Jokunen yöhaikara kvaakkui vielä mikrofonillleni ja liejukanat sekä pikku-uikut olivat aktviisia, mutta sulttaanikanat olivat hieman turhan hiljaisia. Joitakin erilaisia ääniä sekä pari kunnon töräytystä sentään sain lopulta purkkiin. Metsästäjiä oli yhä maastossa, mutta nyt paukutus oli jo aika harvaa, liekö kaikki liejukanat ja suurin osa muistakin linnuista oli jo ammuttu?

Ensimmäinen verkkokierros tehtiin 8:15 Potun kanssa, kun Pep oli hieman nukkunut pommiin. Niinpä Potu hoiti hiljaisemman puolen ja itse suuntasin paremmalle puolelle. Minulla olikin lintuja oikein mukavasti, mutta Potun oli tyytyminen vain muutamaan sitäkin vaikeammin kiinni olleeseen tirppaan. Mukavimpana lajina minulla oli pussissa pikkuisen isompi otus, jonka Pep tietysti jätti viimeiseksi. Eipä Potu arvannut oikein ennen kuin näki otuksen, se oli liejukana. Ainakin yksi oli siis vielä yön sodasta selvinnyt.

Seuraavilla kierroksilla oli yllättäen todella paljon hiljaisempaa, sentään yksi reissupinna eli rastaskerttunen saatiin. Aikaa jäikin taas enemmän lähilinnuston tarkkailuun, mutta sinirintaa ja välimerenlokkeja kummempaa ei kävelymatkan päästä löytynyt.

Tiesimme, että Pep oli aamun aikana lähdössä junalla Barcelonan kautta Olotin lähellä pidettävään rengastajien kokoukseen, johon Oriolkin oli menossa ja me olimme suunnitelleet lähtevämme Barcelonaan illalla, mutta kun Pep yhä puolen päivän jälkeen touhusi asemalla, otimme esille ajatuksen, josko me lähtisimme samalla junalla kuin hän, jolloin illalla uutena paikalle tulevan rengastajan ei tarvitsisi sotkea päiväohjelmaansa meitä rautatieasemalle kuskaten. Tämähän sopi ja kahden aikaan suljimme verkot ja pakkasimme tavaramme ja lastasimme ne Pepin Pajeroon.

Kohti Barcelonaa taas

Pian ajoimme läpi deltan kohti läheistä Deltebren kaupunkia, josta junamme lähti kohti Barcelonaa. Junamatkalla katselimme rantamaisemia ja ihmettelimme tunneleiden määrää ja vähän ankean näköisen Tarragonan jälkeen näimme muutaman kauluskaijan lentämässä ruovikkoisen alueen yllä – elis Potulle!

Juna oli reilusti myöhässä, mutta meillähän ei ollut mitään kiirettä mihinkään. Lopulta me jäimme Santsilla kyydistä ja hyvästelimme ja kiittelimme Pepin, joka jatkoi seuraavalle asemalle, jossa vaihtaisi toiseen junaan. Aseman pihalta yritimme löytää taksikuskia, joka osaisi englantia ja lopulta sellaisen löysimme. Tarkoituksenamme oli pyytää häntä viemään meitä edulliseen hotelliin, mutta tämäpä ei onnistunutkaan. Sesongin takia hotellit olivat täysiä ja vaikka kuski koko matkan yritti meille puhelimitse jonkun avustuksella löytää netistä huonetta, ei hän lopulta voinut muuta kuin viedä meidät La Ramblalle, jonka lähistöltä hänen mukaansa kyllä löytyisi jostain huone. Tämä oli tietenkin painajainen numero yksi meille – olla La Ramblalla aivan järkyttävässä turistimassassa kaikkine matkatavaroinemme ja varkaitahan alueella on ja paljon! Ei siinä auttanut kuin jättää Potu tavaroiden kanssa parkkiin ja itse suuntasin etsimään huonetta. Heti ensimmäisessä oli yksi vapaa huono, mutta hinta 210€ ei oikein miellyttänyt. Seuraavat 3 hotellia olivat sekä kalliita että täysiä, joten siirryin koluamaan hostelleja. 6 ensimmäistä olivat täynnä ja sitten vastaan tuli Youth hostell. Siellä oli tilaa, mutta kaikkine tavaroinemme en olisi silti sinne mennyt mistään hinnasta; yöllä oli kuitenkin tarkoitus nukkuakin eikä seurata muiden kämpässä olevien tekemisiä. Niinpä jatkoin syrjäkujia aina vanhan kaupungin liepeille saakka, josta löysin ihmeen kaupalla Maailman ankeimman näköisen hostellin, jossa oli huone vapaana. Huoneessa ei ollut mitään muuta hyvää kuin lukot ovissa sekä hinta 40€. Mutta tässä tilanteessa yli tunnin kierrelleenä en enää voinut muuta kuin ottaa sen. Potun ilme oli kuvaamisen arvoinen, kun hän näki, millaisessa läävässä pitkän reissumme viimeisen yön viettäisimme, mutta eipä hänelläkään ollut varaa valittaa, olimme kuitenkin saaneet katon pään päälle ja voisimme vielä illan ja seuraavan aamun kulkea vapaasti ilman matkatavaroitamme. Eihän huoneessa ollut kuitenkaan tarkoitus kuin nukkua ja kun vielä suihkukin oli aivan toimiva, olimme lopulta ihan tyytyväisiä. Eipä oltu ainakaan kaukana keskustasta tai metroasemista.

Illan vietimme La Ramblalla muiden turistien joukossa kierrellen ja tietysti kävimme syömässäkin. Nukkumaan palasimme klo 23:00.

Vielä elis ennen kotimatkaa

24.10. Heräsimme seiskalta ja kasin pintaan olimme kävelleet La Ramblan päähän Plaza de Catalunyan asemalle, jossa otimme junantapaisen Baixador de Villadreariin. Puolen tunnin junailun jälkeen nousimme asemalla, jonka ympäristössä oli komeaa männikköä ja Oriolin antamien ohjeiden mukaisesti lähdimme heti ensimmäistä tietä pitkin kiipeämään läheiselle kukkulalle. Tulipäähippiäisiä ja töyhtötiaisia oli useita ja pienen kävelyn jälkeen väisteltyämme useita maastopyöräilijäporukoita, kuulimme viimein edestämme lehtokerttumaista laulua. Tiesimme, ettei kyseessä suinkaan olisi lehtokerttu enää tähän aikaan vuodesta ja kohta löysimmekin puskasta ensimmäisen punanokkaisen ja punarintaisen Leiothrixin! Mikä ikinä lintu olikaan suomeksi? Tähän bongaukseen johtanut tarina on niin hauska, että se pitää kertoa kokonaisuudessaan: Ensimmäisenä iltana Oriolin luona tämä esitteli minulle lintukirjahyllynsä ja vinkkasi, että jos jotain mielenkiintoista löytyy, niin siitä vaan iltalukemiseksi. Silmäni osuivat heti uuden näköiseen Birds of Catalunya -kirjaan ja nappasin sen kouraani, avasin sattumanvaraisesti yhden sivun ja: ”Mikä hemmetti tuo on?”, ”Se on Leiothrix, niitä on nykyään Barcelonan lähellä runsaasti ja se on ihan pinnakelpoinen laji”. Kirjan kuvassa oli omituinen vihreä varpuslintulaji, jolla oli punainen rinta ja nokka. No tämä jäi tällä kertaa tähän, mutta kun Oriol kuuli, että tulisimme ennakkosuunnitelmista poiketen viimeiseksi yöksi Barcelonaan, emmekä olisikaan viimeistä yötä Ebro-deltalla, josta meillä olisi ollut aivan liian kiire lennollemme, hän päätti suunnitella meille aamuohjelmaa. Tottahan toki meitä kiinnosti nähdä omituinen häkkilintu, mikä lie Leiothrix? Ja nyt meillä oli niitä nenän edessä puskassa, mutta kameravehkeemme olivat jo hotellilla pakattuina. No, oli Potulla sentään kameransa, mutta maisemaokulaarilla, mutta saatiin silläkin sentään todistusaineistokuvat otettua lajista. Ja lajihan oli nimeltään tulirintatimali ja siitä sai ihan virallisesti WP-pinnan.

Kohta jo junailimme takaisin Barcelonaan, jossa söimme maittavat aamiaiset, haimme hotellilta tavarat ja otimme La Ramblalta taksin lentoasemalle.

Baltic Airlinesin koneemme lähti klo 13:55 ja Riikaan laskeuduimme Suomenkin aikaa klo 18:00. Kuluttelimme aivan täydellä asemalla aikaa lähinnä pizzaa jonottaen ja syöden ja klo 20:10 lähti koneemme Helsinkiin. Kotimaan kamaralle laskeuduimme klo 21:30 ja asemalla olivatkin Kirsi Potua ja isäni minua vastassa. Heitimme toisillemme hyvästit ja Potu ja Kirsi ottivat suunnan Mikkeliin, minä Parikkalaan ja isäni lähti kokeilemaan, miten sunnuntai-iltana pääsisi julkisilla Kirkkonummelle? Lopulta olin Parikkalassa hieman ennen kahta yöllä, Potun ja isäni oltua noin yhtä aikaa kotonaan (eipä ollut paljon busseja ja junia kulkenut Kirkkonummelle).

Olipahan taas melkoisen intensiivinen 5 viikkoinen takana! Lajeja oli tullut kirjattua 260, joista minulle 8 wp-pinnaa ja Potulle vaatimattomat 38!

J.A.

Espanja Andalucia 16.-21.9. 2008

Espanja Andalucia 16.-21.9. 2008

Taas matkaan

16.9. Olimme Edellisiltana palanneet Madeiran reissulta ja majoittuneet Kirkkonummelle vanhempieni luokse ja taas aamulla saimme pakata kaikki uudet matkatavarat valmiiksi. Automme oli käynyt kunnon kausihuollossa ja kymmenen aikaan aamulla pakkasimme kaikki tavarat siihen ja lähdimme kohti Helsinki-Vantaan lentoasemaa. Saatuamme auton parkkiin, kävelimme matkatavaroinemme asemalle odottamaan SAS:n klo 12.50 lähtevää lentoamme Kööpenhaminaan.

Klo 13.30 paikallista aikaa laskeuduimme Kööpenhaminan lentoasemalle, jossa kuluttelimme reilut pari tuntia aikaa ennen seuraavaa Iberian lentoamme Malagaan. Kööpenhaminan lentoasema oli yllättävän suuri ja edullinen, joten aika kului yllättävän nopeasti.

Olimmekin ihmetelleet, miksi seuraava lentomme oli niin käsittämättömän pitkä. Asia selvisi, kun yhtäkkiä laskeuduimmekin Madridiin. Meillä ei tällaisesta välipysähdyksestä ollut mitään tietoa. Ihmisten ollessa jo poistumassa koneesta, tuli viimein englanninkielinen kuulutus, josta juuri ja juuri sai sen verran selvää, että meidänkin tulisi nousta koneesta ja etsiä jostakin portti, josta jatkolentomme Malagaan lähtisi. Iberia se osaa aina yllättää! Myöhemmin kuulimme, että välilasku Madridiin on ihan normaali käytäntö, mutta voisihan siitä jotenkin jossain ilmoittaa.

Madridin lentoasemalla törmäsimme viimein Jaakko Pajuun, joka oli BirdLifen edustajana tällä Andalucian lintumessumatkalla (oli saanut palkintomatkan oltuaan niin aktiivinen IBA-laskija). Vajaan tunnin odotuksen jälkeen eli 20.00 alkoi boarding Malagan koneeseen eli taas vaihteeksi olimme reippaasti myöhässä aikataulusta. Niinpä laitoin kontaktihenkilöllemme viestin, että olisimme perillä vasta noin 22.00 aikoihin.

Malagassa matkatavarat löytyivät helposti ja kohta aulasta löytyi Mike Lockwood, Gironassa asuva englantilainen, joka toimisi englanninkielisenä oppaanamme reissun ajan ja kohta perässämme saapui myös lennolla ollut belgialainen Sophie. Lastasimme tavaramme pieneen linja-autoon, jolla lähdimme ajamaan pimeässä puolentoista tunnin päähän Rondaan.

Matkan varren ainoaksi lintuhavainnoksi näimme tien yli lentäneen tornipöllön ja lopulta hieman ennen puoltayötä pääsimme majoittumaan Hotel San Gabrieliin, jonne kaikki muut olivat saapuneet jo aiemmin ja nauttineet jo illalla tervetuliaisateriankin. Meillekin onneksi oli leipää ja salaattiateria odottamassa huoneessamme, joten nälkäisenä ei tarvinnut mennä nukkumaan.

Retkelle vuoristoon

17.9. Heräsimme jo ennen seitsemää ja seitsemäksi olimme ottaneet retkeilyvarustuksen valmiiksi, pakanneet muut tavarat ja kävelleet aamupalalle. Aamupalalla tapasimme viimein muunkin porukan, joka oli tälle retkelle kutsuttu. Yhteensä osallistujia oli 29 kymmenestä maasta: Suomi, Ruotsi, Norja, Belgia, Hollanti, Saksa, Ranska, Englanti, Irlanti sekä tietysti Espanja. Iso osa osallistujista oli matkanjärjestäjiä mutta mukana oli myös useita lehtimiehiä. Vanhoja tuttuja ei ollut muita kuin ruotsalainen Christian Cederroth, joka oli ollut puoltatoista vuotta aiemmin kanssani Donanassa Andalucian ensimmäisessä lintuharrastuskonferenssissa asiantuntijana. Mike esitteli myös muun vetäjätiimin, johon kuuluivat Lola Crespo sekä Sergio Gonzales.

Klo 7.45 pakkasimme kaikki tavaramme kahteen pienehkön linja-autoon, joihin kipusimme ja lähdimme kiertämään Rondan läheisiä lintupaikkoja. Vähän matkaa ajettuamme tapasimme päivän oppaamme Ornironda -nimisestä yrityksestä ja heidän perässään jatkoimme ensimmäiselle lintukohteelle Cueva del Gaton kalkkikiviharjanteelle, jossa joki tuli vuoren alta esiin. Lintuja oli heti todella runsaasti: puskat olivat täynnä harmaasirkkuja, mustakottaraisia lenteli ympäriinsä, silkkikerttuset lauloivat, punarinta tiksutti. Laitoin heti parkkipaikalla putken pystyyn ja aloin tihrustaa vuoren laelle ja heti ensimmäinen putkeen osunut lintu oli mustatasku! Lintu kuitenkin tipahti vuoren huipun taakse piiloon ja hetken etsinnällä huipulta löytyi enää jokunen sinirastas ja pari alppirautiaista. Ensimmäiseksi nisäkäspinnaksi näkyi vuoren rinteellä kivunnut pyreneittenvuohi.

Kävelimme hitaasti rehevää jokivartta kohti vuorta havaiten virtavästäräkkejä, pari koskikaraa, tiltaltteja, lehto-, mustapää- ja samettipääkerttuja ja yhtäkkiä Christian plokkasi kultarinnan lähipuskasta. Lintu ei tullut kovin hyvin esiin, mutta porukalla se saatiin määritettyä iberiankultarinnaksi.

Pienen kävelyn jälkeen saavuimme luolalle, jossa asusti kuulemma jopa 30 eri lepakkolajia, mutta näin aamullakin luolan suulla oli vilkasta, sillä kalliopääskyt ja alppitervapääskyt lentelivät edestakaisin luolan suulla. Alppitervapääskyjen kiikitys kuului voimakkaasti luolasta. Ylitsemme muutti pari parvea mustahaikaroita, jokunen alppivaris kaarteli taivaalla raakkuen ja pian taivaalta löytyivät ensimmäiset käärme- ja pikkukotkat sekä kalasääski. Vuoren harjalta löytyi nyt useampikin vilkkaasti liikkunut mustatasku, joten nähtävää riitti!

Aikataulu oli kuitenkin armoton, joten kävelimme pikkuhiljaa takaisin parkkipaikalle, jonka viereisistä puskista löysimme taas iberiankultarinnan, jonka pääsimme viimein näkemään oikein mukavasti. Vaikka ainakin itse olisin viihtynyt paikalla pitempäänkin, piti meidän jo lähteä paikallisoppaiden perässä ajaen kohti Sierra de la Nievesin kansallispuistoa.

Pikkuhiljaa lähdimme kipuamaan busseille hieman liiankin huonokuntoista kinttupolkua karstikallioiden keskellä olevalle tasangolle havaiten bussin ikkunasta pari mustataskua, mustaleppälintuja, mustapäätaskuja, keltavästäräkkejä, vuorisirkkuja, ensimmäiset hanhikorppikotkat, pensaskertun ym. Kivikkoisessa maastossa oli lintuja kaikkiaan varsin vähän. Kävelimme parin kilometrin matkan suurten laitumien halki havaiten pari parvea kalliovarpusia, kivikkokiuruja sekä runsaasti mustakottaraisia tammimetsikköön, jossa lajisto muuttui radikaalisti. Metsikössä pähkinänakkelit tuittailivat, tulipäähippiäiset ja etelänpuukiipijät ja tiaiset sirisivät, siniharakka äänteli kauempana ja muuta tavallista metsälinnusta edustivat mm. leppälinnut, kirjo- ja harmaasiepot, kulorastaat, metsäkirviset, peipot, peukaloinen, varpushaukka jne. Eräällä luonnonlähteellä, joka oli muurattu karjalle juomapaikaksi, näimme tiltaltteja, pajulintuja, rusorintakertun, tulipäähippiäisiä sekä pensassirkun. Ajaessamme jo takaisin laitumien läpi, löysimme erään puun latvasta etelänisolepinkäisen.

Jatkoimme seuraavaan kohteeseen, jossa ensin ruokailimme eräässä metsätuvassa, ennen kuin jatkoimme kävellen erikoiseen endeemiseen kuusimetsikköön. Tuvan mäyräkoirat lähtivät meitä johdattamaan metsän siimekseen. Muutama pikkukäpylintu lensi äännellen ylitsemme ja eräältä aukealta kantautui vihertikan vihellys. Matkimalla saimme tämän tikan lentämään ylitsemme useita kertoja, mutta laskeutumaan se ei suostunut. Nuori maakotka kierteli läheisten harjanteiden yllä, mutta muuten havainnot jäivät kuitenkin vaisuiksi, tietenkään keskipäivä ei ollut oikea aika metsäretkeilyyn, mutta muutenkin paikka vaikutti hieman tylsältä. Lopultakin kiertelimme tässä metsikössä aivan liian kauan! Tämän ajan olisi kyllä voinut käyttää paremminkin.

Jatkoimme pitkän siirtymän Benalup-Cajas Viejasiin (Cadizin maakuntaan), jonne saavuimme reilusti myöhässä. Harmitti, kun hämärtyvässä illassa ohitimme Medinan laguunin, jonka oli ollut tarkoitus olla ohjelmassamme, mutta emme sinne nyt lainkaan ehtineet. Mieluusti olisin kuusimetsiköiden sijaan katsellut kruununokikanoja, morsiosorsia, ruskosotkia ja tuhansia vesilintuja, jotka nyt näimme vain bussin ikkunasta valtavana lauttana kellumassa järven keskellä. Matkan varrella havaitsimme kolme liitohaukkaa, useita parvia punapyitä, töyhtökiuruja, lehmä- ja silkkihaikaroita sekä minervanpöllön.

Benalupissa majoituimme aivan hävyttömän hienoon Fairplay Golf -hotelliin, jossa meidän sviittimme hinta olisi normaalisti ollut 720€, ilman aamupalaa. Saatuamme tavarat huoneisiimme ei meillä kuitenkaan ollut aikaa nauttia sviitistämme vaan suuntasimme kaupunkiin komeaan 20-lukuhenkiseen ravintolaan syömään. Ja kuten espanjalaisiin tapoihin kuuluu, ruokailu ei taaskaan ollut mikään läpihuutojuttu vaan todellinen spektaakkeli, jossa nautittiin ainakin viisi ruokalajia ja yhteensä tähän toimitukseen kului kolmatta tuntia. Niinpä lopulta pääsimme hotellille rättiväsyneinä vasta puolen yön jälkeen.

La Jandaan

18.9. pitkäksi venyneen illallisen takia heräsimme myöhemmin kuin alun perin oli ollut tarkoitus ja näin sinetöimme Medinan lopullisen skippaamisen ohjelmastamme. Paikallisen Ornitourin oppaan perässä lähdimme kohti uusia lintupaikkoja Laguna de la Jandan peltoaukeita. Janda oli vielä muutamia kymmeniä vuosia aiemmin ollut Donanan kaltainen suuri suistomaa-alue, mutta se oli kuivattu viljelymaaksi.

Toista tuntia köröttelimme oppaamme perässä ajaen peltoaukeiden halki pysähtymättä lainkaan. Toki syitä pysähtymiseen ei juuri ollut, sillä lintuja oli vähän ja ne vähät saatiin kyllä tunnistettua liikkuvan bussin ikkunastakin: turturikyyhkyjä, pari nuorta punapäälepinkäistä ja tuulihaukkoja, joiden ohella pelloilla olleita pikkutuulihaukkoja olisi mieluusti pysähtynyt katsomaan paremminkin.

Viimein pysähdyimme naurettavan pienelle vesilutakolle, jolta odotetusti löytyivät ensimmäiset kahlaajat: metsävikloja, liroja, rantasipiä, pikkutyllejä, tyllejä, pitkäjalkoja, pari taivaanvuohta ja suokukkoa sekä liejukana. Ainoa parempi havis oli pääskyparvesta löytynyt ruostepääsky. Jatkoimme entistäkin suurille aukeille, joilta löytyi runsaasti punapyitä ja fasaaneja sekä kattohaikaroita seuranaan joitakin pronssi-iibiksiä. Pari hiirihaukkaa kaarteli taivaalla, kuningaskalastaja vilahti ohitsemme, heinäkertut piipittivät, yöhaikaranuorukainen säikähti lentoon eräästä ruovikosta ja harjalintu lehahti lentoon tien varresta. Jotenkin La Janda kuitenkin jäi pettymykseksi, kuten jäi myös paikallisten opasfirmojen oppaiden taso jo toisena päivänä peräkkäin.

Tarifaan

Päivällä suuntasimme kulkumme kohti Tarifaa, jonne päästyämme suuntasimme suoraan parhaille petolintustaijipaikoille, mutta valitettavasti sää oli muuttunut sateiseksi, joten reilun tunnin staijilla havaitsimme ainoastaan joitakin mehiläishaukkoja, muuttohaukan, pari niittysuohaukkaa, merimetson sekä paikallisia hanhikorppi-, käärme- ja pikkukotkia. Tämän jälkeen kävimme pikaisesti tutustumassa Tarifan ensimmäisten lintumessujen pääteltan tarjontaan sekä tapasimme muutamia reissumme toteutumiseen osallistuneita paikallistahoja. Messut näyttivät olevan varsin onnistuneet, sillä väkeä oli paikalla jo näin ensimmäisenä messuaamuna ihan mukavasti ja paikalliset yrittäjät olivat todella panostaneet esitteisiinsä ja tarjontaansa. Valitettavasti suuri osa tarjonnasta oli espanjankielistä, joten BirdFairilta tuttua joulufiilistä ei ainakaan meikäläiseen tarttunut, kun ostettavaa ei löytynyt. Vilkaisimme myös telttojen taakse kyhätyn haaskan, jolle laskeutui nuori pikkukorppikotka parahiksi ennen kuin suuntasimme lähiravintolaan taas kuluttamaan aikaa pitkän ruokailun muodossa. Toki nyt keli oli sellainen, ettei ulkonakaan tuulessa ja tuiskussa oikein olisi viihtynyt.

Ruokailun jälkeen palasimme kiertämään messujen pari muuta telttaa, mutta näiden tarjonta oli varsin vaatimatonta. Taideteltassakin oli todella paljon tyhjää tilaa. Niinpä päätin käppäillä läheiseen rantaan, josta pointsasin reissupinnaksi mm. suulan, välimerenlokin, pikkukuovin, mustajalkatyllin, pulmussirrin, riuttatiiran jne.

Illalla edessä oli taas pitkääkin pitempi siirtyminen Donanaan El Rohion kylään, jonne saavuimme vasta yömyöhään. Silti edessä oli vielä pitkä ruokailu lähiravintolassa ennen kuin pääsimme pehkuihin. Onneksi reissun alkuperäinen ohjelma oli muuttunut siten, että nyt saisimme yöpyä kaksi yötä samassa Malvasia -hotellissa, joten kerrankin saimme hieman tavaroita purettua ja pääsimme hieman kotiutumaan.

Donana

19.9. Onneksemme ohjelmamuutosten myötä pääsimme nyt retkeilemään päivän myös Donanan kansallispuistossa, jossa itse olin jo 1,5 vuotta aiemmin päässyt muutaman päivän retkeilemään, mutta nyt Hannakin pääsisi tutustumaan tähän upeaan lintualueeseen!

Aamupalan jälkeen kahdeksalta tapasimme Donana Naturen paikallisoppaamme ja pakkauduimme heidän nelivetoautoihinsa. Me tietysti valitsimme vanhan tutun oppaan Abelin, jonka olin edellisreissulla todennut todella päteväksi.

Heti alkuun suuntasimme läpi iberianilvesmetsiköiden kohti laajoja petolintuaukeita. Nisäkäshavainnot jäivät kuitenkin saksanhirveen sekä pieneen villisikalaumaan. Nummikirvinen lensi äännellen automme vierestä, siniharakkaparvia viiletti metsissä, käärmekotkia ja hanhikorppikotkia oli tolppien nokassa ja pian löytyi parvi hanhikorppikotkia kuolleen hevosen raadolta. Lopulta erään tolpan nokasta löytyi etsimämme, komea vanha iberiankeisarikotka! Valitettavasti lintu oli todella pahassa valossa, joten kuvat jäivät varsin huonoiksi, mutta pääasia oli, että tämä komea kotka nähtiin. Pari sinisuohaukkaa, aidalta lentoon lähtenyt rusotasku sekä pensastaskuja havaittiin ennen kuin taas löytyi mukava laji pikkutrappi!

Koko Donanan alue oli todella kuiva, sillä alueella ei ollut satanut kuukausiin, siksipä paikkaa ei oikein meinannut tuntea samaksi kuin edellisellä käynnilläni, jolloin keväinen Donana oli suorastaan tulvinut ja lintuja oli ollut joka puolella. Nyt jopa opastuskeskuksen takalutakko oli täysin kuiva ja autio. Lähistöllä oli sentään pieni lutakko, jolta löytyi runsaasti lintuja: suo-, pikku- ja kuovisirrejä sekä valko-, punajalka- ja mustavikloja joukossaan paikallisittain harvinainen vesipääsky. Pikku-uikkuja, jalohaikara, runsaasti flamingoja ja kapustahaikaroita, selkälokki, riutta- ja kalatiiroja sekä jokunen lyhytvarvaskiuruparvi sekä yksittäiset pikkukiuru ja pikkupensaskerttu rikastuttivat myös lajilistaamme.

Jatkoimme ruokailemaan samaan tupaan, jossa olin ruokaillut myös edellisvisiitilläni, jonka jälkeen jatkoimme lähistön ainoalle kunnon vesilintulaguunille Dehesa del Abajoon. Jo matkalla näimme pari ruskohaikaraa mutta itse laguuni oli todellinen lintuparatiisi! Lintuja oli todella paljon! Flamingojen ohella katto- ja kapustahaikaroita sekä pronssi-iibiksiä oli suuret parvet. Sorsien seasta löytyi heti runsaasti reissupinnoja mm. 3 marmorisorsaa ja 2 punapäänarskua. Mustatiirat saalistelivat hyönteisiä vedenpinnasta ja kahlaajia piipersi rannoilla. Nokikanojen tsekkaus ei kuitenkaan tuottanut yhtään kruununokikanaa, joten jatkoimme piakkoin laguunin toiselle puolelle parin piilokojun tuntumaan, jossa saimme odotettua varjoa, sillä viimein sää oli muuttunut poutaiseksi ja lämpöä oli jopa 33 astetta!

Piilokojun lähistön kahlaajaparvista löytyi muutama karikukko, pääskykahlaajaparvi ja mustapyrstökuirien ohella myös muutamia punakuireja ja kaukana vastarannalla lensi muutama töyhtöhyyppä. Naurulokkien seassa uiskenteli ainakin yksi kalalokki ja sitten löytyi kunnon jymypaukku – nuori tiiralokki! Lintu uiskenteli naurulokkien seassa todella kaukana, mutta laji on kyllä todella helppo tunnistaa kaukaakin. Tekstarikeskustelu katalonialaisystävämme Oriolin kanssa paljasti, että lintu oli ollut paikalla jo lähes pari viikkoa, mutta tätä me emme olleet tienneet.

Todella tyytyväisinä palailimme Rocioon, jossa meillä oli ensimmäistä kertaa koko reissun aikana enemmän kuin 15 minuuttia vapaa-aikaa, joten suihkun lisäksi ehdimme hieman käydä kylällä shoppailemassa ja katselemassa paikkoja. Saimme myös viimein ostettua juomista seuraavan päivän retkiä varten, jotta emme taas kärsisi niin pahasti nestehukasta. Ehdimme vielä hieman lepäillä hotellihuoneessamme ennen taas kerran spektaakkelimaiseksi muodostunutta illallista. Erilaiset merienelävät ja ihmeelliset mustekalan musteella värjätyt lihapallerot ym. alkoivat jo maistua.

Ruokailun jälkeen porukka ja etupäässä uusi ystävämme englantilainen Simon yllätettiin täydellisesti tuomalla pöytään syntymäpäiväkakku. Simon oli erehtynyt mainitsemaan syntymäpäivästään ja tieto oli kiirinyt oppaittemme korviin, joten nyt pääsimme nauttimaan jälkiruoaksi mainiota täytekakkua. Jo varsin inhimilliseen aikaan pääsimme nukkumaan.

Marismas del Odiel

20.9. Aamupalan jälkeen lähdimme kohti läntää ja ajoimme Huelvan kaupungin ohi kohti Portugalia Marismas del Odielin altaille, joilla oli juuri sopivasti nousuveden myötä runsaasti kahlaajia. Paikallisopasta kävi jo hieman sääliksi, sillä tämä sentään hieman yritti meille lintuja näytellä, mutta koska oli jo reissumme viimeinen retkipäivä, olimme jo lähes kaikkia lajeja nähneet siellä täällä. Heti löytyi kuitenkin mm. räyskiä, muutama punasotka, tundrakurmitsoita, sirrien seasta jokunen isosirri, muutama kuovi, todella runsaasti kaitanokkalokkeja, lähes tuhannen avosetin parvi sekä lähes joka lutakolla olleita mustakaulauikkuja ynnäsin yhteensä yli 750 yksilöä, silkkiuikun ollessa se harvinainen uikku kymmenellä yksilöllä. Kulutimme aikaa ehkä hieman liiankin kauan altailla flamingoja, eteläharmaalokkeja ja muita runsaita lajeja ihmetellen, pääsinpä ottamaan muutaman kuvan välimerenlokeista ja luimme Christianin kanssa yhden selkälokin värirenkaat, ennen kuin jatkoimme opastuskeskukselle piknikille.

Opparin takana oli muutama lutakko, joilla pesi kruununokikanoja, mutta jotenkin ne onnistuivat seuraavan tunnin ajan meitä välttelemään. Ainoastaan Jaakko näki yhden todennäköisen vilahtavan kaislikoiden taakse piiloon. Sulttaanikana jutteli ruovikon kätköissä, kunnes onnistuin puolivahingossa säikyttää sen lentoon ja pääsimme näkemään sen hienosti. Mustatiiroja saalisteli aivan edessämme, joten kamerat lauloivat. Christian onnistui jossain vaiheessa kuvata 10 gigan edestä lokkejakin…

Jatkoimme iltapäiväksi Huelvaan La Cabeza Altan pitkälle kannakselle merilintustaijille, joka ylitti kaikki odotukset. Heti autosta noustuamme löysimme lokkipaljouden seasta kolmisenkymmentä mustanmerenlokkia, suulat syöksypommittivat kaukana merellä ja ensimmäiset keltanokkaliitäjät löytyivät lentelemästä edestakaisin ja muutamia uimasta aika läheltä rantaviivaa. Pian löytyivät myös ensimmäiset merikeijut, joita viipotti lopulta merellä vaikka kuinka! Ainakin reilut 40 lintua vilisteli aaltojen seassa ja muutama eksyi aika lähellekin, jotta varma lajimäärityskin saatiin tehtyä. Muutama merikihu muutti merellä kuten myös kolme baleaarienliitäjää, yksi leveäpyrstökihu sekä yksi isokihu.

Vain noin puolentoista tunnin meristaiji oli ollut todella monipuolista, joten tyytyväisinä otimme suunnaksi Sevillan, jonne saavuimme lopulta n. 20.00. Iltayhdeksän aikaan oli vuorossa viimeinen illallinen, joka olikin meikäläiseen makuun kaikkein paras, sillä ruoat olivat varsin normaaleja. Maittavan aterian ja pitkien rupattelujen jälkeen päätimme lähteä varsin hyvissä ajoin nukkumaan, sillä meillä pitkänmatkalaisilla oli tietysti aikaisimmat lennot aamulla. Hyvästelimme retkiporukkamme, joka oli ollut todella mainio ja ainakin muutamista olimme saaneet hyviä ystäviä ja kipusimme hotellihuoneeseen nukkumaan.

Paluumatkalle

21.9. Herätyskellomme soivat jo klo 4.30 ja 4.45 suuntasimme pohjoismaalaisporukassa (me, Jaakko, Christian sekä Stejn, joka lensi Norjaan Barcelonan kautta) kohti Sevillan lentoasemaa. Christian ja muutamat muut olivat vielä illan ruokailun jälkeen käyneet Sevillan yöelämään tutustumassa – hatunnoston arvoinen suoritus! Christian aloitti heti lentoasemalle päästyämme kesäisten lintulaskentojen puhtaaksikirjoitustalkoot, joita hän sinnikkäästi jatkoi myöhemmin Madridissakin, jossa meillä oli pitkästyttävä kolmen tunnin odotus ennen jatkolentoamme Kööpenhaminaan.

Kööpenhaminassa meillä oli vielä puisevampi yli neljän tunnin odotus ennen SAS:n lentoa Helsinkiin. Onneksi köpiksen lentoasema oli todella miellyttävä ja halpa ainakin Madridin lentoasemaan verrattuna. Niinpä aika kului yllättävän nopeasti ja viimeinen lentomme oli onneksi pian ohi ja laskeuduimme Helsinkiin jo pian iltakymmenen jälkeen.

Helsingistä ajoimme suorinta tietä onneksi huoltojen jälkeen hyvin toimineella autollamme Parikkalaan Metallican uuden levyn pitäessä meitä hereillä. Kotona olimme aamukolmen aikaan ja muutaman tunnin unien jälkeen oli edessä paluu arkeen ja töihin.

Loppuyhteenvetoa:

Yhteensä tällä Andalucian kierroksella havaittiin noin 190 lintulajia, joita ei tietenkään kukaan havainnut kaikkia, sillä olihan meitä yhteensä 29 turneelle osallistujaa sekä useita oppaita. Kaikki pitemmät siirtymiset sekä kaikki paitsi yhden päivät retket tehtiin kahdella linja-autolla, Donanan retkipäivänä liikuimme neljällä nelivetoautolla.

Lintupaikat Andaluciassa ovat aivan erinomaisia, mutta yllätys on, että ainakin nämä parhaat paikat sijaitsevat aika kaukana toisistaan. Monenlaisia biotooppeja kuitenkin löytyy, joten lajimäärät ovat huikeita! Väitän että alueelle pystyy helposti tekemään viikon reissun, jolla havaitaan reilusti yli 200 lajia.

Kiitokset suurenmoisesta reissusta kaikille matkan järjestäjätahoille, erityisesti Maialen Gutiérrez Garcialle Spanish Tourist Officeen, joka hoiti matkan järjestelyjä, tietysti Plegadiksen Lola Crespolle, Mike Lockwoodille ja Sergio Gonzalesille, jotka hoitivat kaikista järjestelyistä sekä valtaosasta opastusta määränpäässä sekä tietysti mahtavalle retkiporukallemme!

J.A.

Teneriffa, Kanaria 9.-25.1. 2004

Teneriffalle

9.1. Lissabonin lentoaseman kivilattialla vietetty yö oli taas varsin rauhaton. Vaikka yöpaikaksemme valitsema lentoyhtiöiden toimistojen nurkkaus olikin varsin rauhallinen, oli nukkuminen ollut todella katkonaista. Viiden (Hanna) ja puoli seitsemän (Janne) välillä heräsimme lihakset jäykkinä kuluttamaan aikaa Madridin lentoamme odotellessa.
Madridiin olimme lentämässä sen takia, että juuri silloin kun tilailimme lentojamme, ei ollut olemassa suoraa lentoa Kapverden ja Kanarian välillä (eikä myöskään lauttaa), ja lentäminen Lissabonista suoraan Kanarialle oli todella paljon kalliimpaa kuin koukkaamalla Madridin kautta. Eli vaikka aikaa meillä meni lentoasemilla kykkimiseen, oli meille tärkeää että pennosia (ts. senttejä) säästyi.

11.35 (paikallista aikaa) lähti, hieman myöhässä, Air Luxorin koneemme kohti Madridia ja 13.55 (paikallista aikaa, eli +1 tunti) laskeuduimme Madridin lentokentälle.
Asemalla hankkiuduimme mahdollisimman nopeasti verovapaalle alueelle kiertelemään kauppoja. Aikaa meillä oli taas ruhtinaallisesti ennen 19.15 lähtevää jatkolentoamme Kanarian Teneriffalle. Mitään ostettavaa ei kuitenkaan löytynyt. (Mahtaakohan Helsinki-Vantaan lentoasema olla ainoa asema, jolla on oikeasti halvempaa kuin normaali kaupoissa?)

Lentoaseman ikkunasta pointsasimme ainoaksi Madridissa näkemäksemme lintulajiksi mustakottaraisen – hyvä WP-vuodari! Muuten oli kuitenkin todella tylsää kunnes… Jannen kävellessä, ties kuinka monetta kertaa, katsomaan, milloin check-in suvaitsisi alkaa, käveli häntä vastaan yhtäkkiä tummiin pukeutuneita miehiä. Toinen näistä käveli kengän kärkiään katsellen kuten Jannekin. Tämän ja Jannen kävellessä suoraan toisiaan kohti molemmat hätkähtivät ja väistivät – tietysti samaan suuntaan! Niinpä ilman pysähtymistä yhteentörmäys olisi ollut edessä. Kun näiden, lähes toisiinsa törmänneiden miesten, katseet kohtasivat, levisi molempien kasvoille leveä hymy. Vain Janne kuitenkin tunsi, kuka vastaan tulija oli, se oli Ronaldo! Ja Ronaldon vieressä kulki Raul, ja pian perässä tulivat Roberto Carlos, Zinedine Zidane, Luis Figo, Iker Casillas sekä koko Real Madridin jalkapallojoukkue! Tulipahan ehkäpä reissun kovin sponde! (Ainoastaan David Beckham ei ollut joukossa mukana, sillä tämä oli loukannut edellisessä pelissä jalkansa eikä näin ollut lähdössä tälle reissulle, jolla muuten hävisivät Real Sociedadille 0-1.)

Lopulta koneemme Teneriffalle lähti puolitoista tuntia myöhässä! Koneen kiertäessä kenttää oli huvittavaa huomata kuinka järkyttävä ruuhka kentällä oli. Jopa seitsemän laskeutuvan koneen valot näkyivät jonossa peräkkäin, kun ne olivat laskeutumassa kiitoradalle.

Elikset paukkuu heti

22.35 (taas kellot takaisin Portugalin kanssa samaan aikaan) laskeuduimme Teneriffan pohjoiselle lentokentälle. Tavaramme löytyivät todella nopeasti, ja kiirehdimme lentoaseman pihalle odottamaan linja-autoa, joka tuli hieman etuajassa klo 22.55. Linja-autossa (nro 102) istuimme päätepysäkille saakka eli Puerto de La Cruzin linja-autoasemalle. Asemalta otimme taksin kohti majapaikkaamme, jonka sijainnista emme tienneet juuri muuta kuin osoitteen. Niinpä ei ollut suurikaan yllätys, että taksi ajoi useamman kilometrin samaan suuntaan kuin mistä linja-automme oli juuri tullut. Perillä taksikuskillemme antamassamme osoitteessa, saimme todeta, että kämppämme portti, jonka piti olla auki, olikin lukossa. Niinpä Jannen piti kiivetä 2,5 metrisen kivimuurin ylitse etsimään kämpän avainta, joka löytyi kuin löytyikin lähes sovitusta paikasta. Sitten piti vain löytää jostain portin avain, että Hanna ja matkatavaratkin pääsisivät katon alle yöksi. Noin 20 löydetyn avaimen jälkeen viimein tärppäsi, ja portti saatiin auki, ja pääsimme molemmat tutustumaan vanhempiemme ystävien omistamaan kämppään. Kämppä oli kaksikerroksinen ja siinä oli 6 huonetta, keittiö ja sauna – eli tilaa olisi meille kahdelle aivan riittämiin. (Kämppään kuului kaupan päälle myös auto sekä Teide-kissa, joka oli päättänyt jäädä asustamaan pihaamme.) Enää laitoimme vain jääkaapin päälle, suihkuveden lämpiämään ja kävimme joskus pitkälti seuraavan vuorokauden puolella nukkumaan.

10.1. Aamulla heräsimme kovaan sirkutukseen. Kanariantiltaltti veteli pihalla yksinkertaista lauluaan – täysillä. Kipusimme saman tien kattoparvekkeelle, jossa saatoimme hymyssä suin todeta, että kämppämme sijainti oli ihanteellinen. Sen lisäksi, että Teide-tulivuorelle oli upeat näkymät, oli lintuja todella paljon. Em. kanariantiltalttien lisäksi pihapiiristä löytyi heti useita laulavia mustapääkerttuja (heineken), parvittain kanarianhemppoja seurassaan tiklejä sekä hemppoja (maedewaldoi). Mustarastaita (cabrerae) pomppi pihapuskien alla ja pian pihan hedelmäpuihin ilmestyi myös afrikansinitiaispariskunta. Eliksiä alkoi siis heti tulla liukuhihnalla, sekä alalajipinnoja. Puolen tunnin katolla olon aikana havaitsimme myös kesykyyhkyjä, harmaahaikaran, tuulihaukkoja (canariensis) sekä varpushaukan (granti).

Pian kuitenkin nälkä ja jano alkoivat painaa päälle, ja aloimme suunnitella kauppareissua. Kauppa löytyikin helposti käveltyämme pari kilometriä alas kaupungille. Matkalla näimme ensimmäisen kanariankirvisen sekä tavallisen tiltaltin, selkälokkeja ja turkinkyyhkyjä. Kauppakassit täynnä (pitkästä aikaa kaupasta saikin jotain) kipusimme takaisin kämpällemme.

Kyyhkysjahdissa

11.1. heräsimme 6:00 ja pian olimme jo valmiit lähteäksemme ensimmäiselle linturetkellemme. Lähtömme kuitenkin viivästyi, kun emme päässeetkään pienellä Honda Civicillämme ulos portista, sillä sen avainta ei löytynyt millään. Tunnin avainta etsittyämme Janne kävi vielä kertaalleen purkamassa aggressioitaan porttiin, ja se yllättäen loksahtikin auki. Se ei ollutkaan ollut lukossa, hieman ruosteessa vain. Niinpä reissumme kohti Erjoksen laakerimetsiä saattoi alkaa.

Apunamme lintupaikoille suunnistamisessa meillä oli Tony Clarken ja David Collinsin hieman vanhentunut Birdwatcher`s guide to the Canary Islands. Vanhentunut sikäli, että kaikki tienumerot ainakin ovat vaihtuneet sitten kirjan ilmestymisen. Lisäksi monia uusia teitä on rakennettu ja monet muutkin liikennejärjestelyt ovat menneet uusiksi.

Ihme kyllä löysimme kuitenkin varsin helposti Erjoksen risteykseen, josta lähti varsin hurjassa kunnossa ollut kinttupolku kohti laakerimetsää. Jo matkalla olimme havainneet useita (kanarian)hippiäisiä ja nyt metsän alettua niitä näkyi ja varsinkin kuului vaikka kuinka paljon lisää. Noin kolme kilometriä ajettuamme löysimme ensimmäisen kyyhkyn, joka lensi ylitsemme ja laskeutui onneksemme oksalle lähes eteemme. Lintu vain ei näyttänyt yhtään lintukirjan linnuilta. Oikeastaan se ei näyttänyt oikein miltään: se oli täysin tumma, ilman mitään mainittavaa väritystä! Saimme sen kuitenkin määritettyä kanariankyyhkyksi. Mahtoi olla nuori yksilö, kun oli niin omituisen näköinen.

Pian ympäriltämme alkoi puiden latvuksista kuulua todella matalaa ja karheaa kuukutusta. Ääni muistutti lähinnä kaukaisen lentokoneen jyrinää! Näitä kanariankyyhkyjä mölysi ympärillämme ainakin neljä lintua. Ei niitä vain näkyviin saanut millään! Kun yritimme kävellä lähemmäksi, kuului vain siipien läpsähdyksiä, ja latvuksissa kahahti lintu vain vilahtaen karkuun näyttämättä itsestään minkäänlaisia tuntomerkkejä. Ja samanlaisia havaintoja saatiin myöhemmin runsaasti lisää hiljaisista kyyhkyistä. Kuulimme myös erään jyrkänteen alta kalliopyiden kotkotusta!

Parkkeerattuamme automme kävelimme punarintojen (superbus) ja peippojen (tintillon) ohitse ns. kyyhkystaijipaikalle suurelle kivelle, josta avautui alas laakerimetsiköihin kohtalainen näkymä. Kävellessämme ajoimme useita kyyhkyjä lentoon puiden latvuksista, mutta kaikki, jotka saimme määritettyä, olivat kanariankyyhkyjä.

Tunnin staijauksella näimme ainoastaan yhden laaksossa lennähtäneen kanariankyyhkyn. Ympärillämme pörräsi useita punarintoja, taivaalla kaarteli kuusi hiirihaukkaa (canariensis) ja jostain kantautui korviimme korppien korahdukset. Kuitenkin hieman alkoi jo ahdistaa, kun palmankyyhkyä ei ollut löytynyt. Päätimme, että staijaaminen sai riittää. Paremmin kyyhkyjä oli näkynyt metsätiellä kävelemällä. Nyt tiellä oli kuitenkin ihmeen paljon liikennettä. Autoja ajoi välillä jopa jonoksi asti, ja maastopyöräilijöitä oli useampia liikenteessä. Niinpä palasimme autollemme, ja hetken pähkäiltyämme lähdimme kävelemään autopaikaltamme lähtenyttä vielä pienempää metsätietä, jolla arvasimme, että on rauhallisempaa. (Tien risteyksessä oli kyltti tien suuntaan, jossa luki ”sin salida” = ei uloskäyntiä.) Emmepä ehtineet kävellä kuin sata metriä, kun edestämme pölähti lentoon kyyhky valkoinen pyöreä pyrstönkärki vilkkuen. Lintu vieläpä laskeutui hyvin näkyville, joten pääsimme näkemään tämän palmankyyhkyn oikein hyvin.

Sairaita teitä!

Tyytyväisinä ajoimme, varovaisesti, takaisin metsästä päätielle, jota jatkoimme muutaman sata metriä Erjoksen vesialtaalle. Altaalta kantautui korviimme heti liejukanan kätkätys. Näitä löytyikin kolme kappaletta altaalta uiskentelemasta seuranaan sininokkainen mikä lie ankkapariskunta. Puskista löytyi kanarianhemppojen lisäksi samettipääkerttu, ja taivaalla kaarteli taas useampia hiirihaukkoja.

Seuraavaksi suuntasimme aivan käsittämättömälle Mascan vuoristotielle. Jos oli ollut hirveää olla Kapverdellä aluguerin kyydissä Santa Antaon teillä, oli Mascan teillä itse ajaminen lähes yhtä karmeaa. Vaikka tie oli hyväkuntoinen, ja rotkojen korkeus vain puolet Santa Antaon vastaavista, oli tien kapeus ja mutkaisuus omaa luokkaansa. Vastaantulijoitakin oli varsin paljon, joten sai todella ajaa kieli keskellä kämmentä ja sormi keskellä suuta!

Ponto del Tenoon jouduimme loppumatkasta ajamaan vielä hirveämmän erikoiskokeen kuin Mascan mutkaiset vuoristotiet! Reilut viisi kilometriä ajoimme käsittämättömän jyrkkien, lähes pystysuorien, vuoren rinteiden alapuolella ja toki toisella puolella oli pudotustakin ihan riittämiin. Olihan tien varrella jopa neljällä kielellä taulut, että tie on äärimmäisen vaarallinen varsinkin tuulella ja sateella. Nämä taulut myös ilmoittivat, että tie on suljettu. Mutta koska puomeja ei ollut, ja useampi muukin auto tietä lähti ajamaan, päätimme, että pitäähän perille lintupaikalle päästä, kun olimme jo lähes perille ajaneet.

Päämääräämme pääsimme kuitenkin ehjänä, ja perillä saatoimme kauhuksi todeta, että tuuli oli todella voimakas. Vielä pitäisi ajaa takaisinkin toivoen, ettei jyrkänteiltä tippuisi kiviä päällemme. Tuulen takia pikkulintuja ei näkynyt kaktus- ja kivikkoaavikoilla lainkaan (kuulimme kyllä taas kalliopyyn), joten jatkoimme aivan kärkeen majakan lähistölle staijaamaan merelle.

Reilun tunnin jaksoimme tuulessa staijata, ja kannattihan se. Valitettavasti vain Janne onnistui varsin kaukana suurten aaltojen välissä vilahdelleen kääpiöliitäjän (boydi) näkemään. Muuten merellä oli hiljaista: ainoastaan yksi riuttatiira sekä kourallinen selkä- (graelssii) ja etelänharmaalokkeja (atlanticus) näkyi.

Teidelle

12.1. Seuraava päivä oli kaupunkikiertelypäivä. Lintuhavainnot olivat kuitenkin aivan kohtalaisen kovia. Kävellessämme alas Puerto de La Crutzia kohti, plokkasimme taivaalla puluja ahdistelleen arabihaukan. Ruokapaikkaa etsiessämme taas löysimme puiston, jonka linnusto koostui turkinkyyhkyjen lisäksi pensasvarpusista ja munkkiarateista. Yksi näistä vihreistä veijareista luuli Jannen sormea nakiksi ja se kävi sitä nokkaisemassa, kun Janne sitä tälle tyrkytti. Ravintolassa taas pöytämme yläpuolella palmussa räpisteli mustarastas (cabrerae) siihen malliin, että meidän piti syödä nopeasti, jottei ruoka-annoksemme olleet aivan roskien peitossa. Paluumatkalla kämpällemme näimme useita virtavästäräkkejä (canariensis) sekä taas saman arabihaukan, joka näyttäytyi nyt huomattavasti paremmin kuin aamulla.

13.1. lähdimme varhain aamulla ajamaan ylös Teiden tulivuorta kohti. Mutkaisia teitä noustuamme yli kilometrin korkeuteen merenpinnasta, alkoivat mäntymetsät. Pysähtelimme harvoille levikkeille, joita oli, ja havaitsimme runsaasti kanarianhemppoja ja (–)hippiäisiä (canariensis). Jatkaessamme taas kerran ajoa, lensi tien yli peippolintu jääden lähimännyn latvaan. Pysähdyttyämme ehdimme nähdä vain vilaukselta, kun kaksi kanarianpeippoa jatkoi matkaansa latvusten takana.

Matka jatkui, ja seuraavan kerran pysähdyimme noin parin kilometrin korkeudessa Teiden kansallispuiston opastuskeskuksella. Pihalla oli todella paljon kanarianhemppoja mutta myös runsaasti kanariankirvisiä. Vuoristokasvipuistosta löytyi myös varsin kesy etelänisolepinkäinen (koenigi), joka antoi kuvata itseään edestä ja takaa. Tätä lepinkäistä kuvatessamme meitä tuli häiritsemään kansallispuiston työntekijät, jotka sanoivat, että kansallispuiston alueella kuvattuja valokuvia ei saa julkaista ilman lupaa. Ja mistähän se olisi näkynyt? Ensin vaikutti siltä, että he meinasivat kieltä meitää kuvaamasta lainkaan! Luulivat ilmeisesti ammattilaisiksi?

Välillä pysähdellen matkamme jatkui Teiden huipun juurelle, jossa kulkee köysirata ylös huipulle. Hyppäsimme tietysti vaunuun, vaikka hinta olikin korkea (21€). Näin pääsimme aivan korkeimman huipun juurelle yli 3600 metrin korkeuteen. Aivan huipulle ei sitten pettymykseksemme saanutkaan kavuta, sillä siihen olisi tarvittu erikseen Santa Cruzista jostain virastosta anottu lupa. Tosi hyvin oli tästäkin tiedotettu!

Me tyydyimme sitten käpöttelemään huipun juurella edestakaisin kahta polkua, joilta oli kyllä todella hienot näkymät. Onneksemme taivas oli aivan pilvetön, joten jopa naapurisaaret näkyivät. Jostain käsittämättömästä syystä kaikkia ohjattiin olemaan ylhäällä vain tunnin, mutta meilläkin meni näiden polkujen kiertämiseen noin kaksi tuntia, sillä ohuessa ilmassa alas-ylös kävely otti todella voimille! Tunnissa olisi ehkä toisen näistä poluista ehtinyt kävellä.

Las Lajas

Laskeuduttuamme taas alas autolle, jatkoimme Las Lajaksen leirintäalueelle, jossa kaivoimme eväät esiin ja aloimme odotella lintuja saapuvaksi. Pian löytyivätkin ensimmäiset kanarianpeipot, mutta ne näyttäytyivät vain vilaukselta. Alueelta löytyi myös useita kanariankirvisiä, käpytikkoja (canarienis), afrikansinitiaisia, hippiäisiä sekä tietysti kanarianhemppoja. Myös varpushaukka (granti) ja tuulihaukkoja (canariensis) pyöri taivaalla. Lopulta löysimme paikan, jossa linnut kävivät vesialtaalla juomassa, ja saimme kanarianpeippokoiraan kuvatuksikin. Osa kanarianpeipoista oli värirengastettuja.

Jatkettuamme vielä hieman etelää Vilaflorin suuntaan meitä vastaan ajoi elokuvakuvausryhmä, joka kuvasi lavalla ollutta mersua. Naureskelimme, että näkyisiköhän pieni sininen riemurasiamme lähitulevaisuudessa jossain paikallisessa ”huippu”elokuvassa.

Vilaflorissa katselimme sähkölankoja lähinnä kalliovarpusten toivossa. Löysimmekin mukavia lajeja kuten pari harjalintua sekä reilun sadan linnun parven madeirankiitäjiä, mutta kalliovarpunen jäi edelleenkin löytymättä.

Lähdettyämme ajamaan takaisin samaa reittiä kotia kohti, tuli meitä vastaan taas sama kuvausryhmä lähes samassa paikassa kuin edelliselläkin kerralla. Janne vitsailikin Hannalle, että: ”Katsotaan nyt, jos siellä on ohjaamassa joku Richard Gere”. Yllätys olikin aikamoinen, kun huomasimme, että ohjaamossa istui Kimi Räikkönen seurassaan joku hemaiseva vaaleaverikkö! Mersu siinä kuvasi mainostaan Teiden mutkaisilla männikköteillä. Taas aika kova sponde!

Teiden huipun taas ohitettuamme, ajaessamme jo alas kohti Puerto de La Cruzia, näimme taas sadan linnun parven madeirankiitäjiä. Alamäkiajossa ei muuten paljon muita polkimia tarvinnut kuin jarrua.

Pohjois-osissa

14.1. oli Loro-päivä. Eli koko päivän kiertelimme Loron eläinpuistossa pingviinejä, gorilloja, delfiinejä ym. sekä tietysti papukaijoja katsellen. Villeinä ja vapaina eläintarhan alueella liikkui runsaasti mustarastaita, virtavästäräkkejä, kanariantiltaltteja, munkkiaratteja sekä öljyyn itsensä tuhrinut rantasipi ja joku mystinen vihreänharmaa pitkä- ja keltanokkainen kottaraisen kokoinen lintu. Mikähän lie loistokottarainen?

15.1. emme jaksaneet nousta kellon soidessa, mutta kahdeksan pintaan olimme jo matkalla kohti saaren pohjoisia lintupaikkoja. Ensin etsimme pohjoisen lentokentän läheisiä paikkoja, mutta sekä lintupaikat että lintuhavainnot jäivät todella vähiin. Muutama laulava harmaasirkku ja pikkupensaskerttu sentään löytyi.

Seuraavana kohteena oli Valle Molinan allas, jossa opuksemme ohjeita noudattaen tarkkailimme betonista isohkoa allasta portin lävitse, josta ei kuitenkaan hallinnut kuin osan allasta. Heti ensimmäiset linnut olivat kuitenkin todella mielenkiintoisia: tukkasotkapariskunnalla oli kolmantena pyöränä naarasamerikantukkasotka! Muutenkin lintuja oli mukavasti: harmaa- ja silkkihaikaroita, valkovikloja, rantasipejä, jouhisorsapari ja etelänharmaalokkeja. Kaukaa lähipelloilta kantautui korviimme myös viiriäisen pytpytys.
Hieman tuskastuneina katselimme altaalle, jonka katvealueilta kantautui korviimme nokikanan ääntä. Mietimme mitä kaikkea muuta katvealueilla onkaan, kun portista ajoi autolla ulos nainen, joka kohteliaasti esitti meille, että saamme mennä sisäpuolelle, kunhan laitamme portin kiinni lähtiessämme. Loistava tuuri!

Lintuja löytyikin altaiden reunamilta lisää; nokikanojen lisäksi löytyi pari liejukanaa, pari metsävikloa, haapanapari sekä kuusi taivaanvuohta. Parasta oli kuitenkin, että nyt pääsimme katsomaan ja kuvaamaan amerikantukkasotkaa lähempää!

Tejinassa kävimme katsastamassa pari isointa (naurettavan pientä) allasta. Altaita olisi ollut pienen kävelymatkan päässä lisääkin, mutta totesimme, että nokikanoja ja liejukanoja näkee kesällä Siikalahdellakin.

Viimeisenä etappina meillä oli Punta del Hidalgo, jossa havainnot jäivät yhteen puskassa rahisseeseen samettipääkerttuun. Maisemat olivat kuitenkin komeat, ja paikka todella näytti siltä, että muuttoaikaan se varmasti kuhisee lintuja.

Ja Etelä-osissa

Pari seuraavaa päivää menivät lomaillessa. Pitää kait sitä joskus ottaa hieman rennomminkin, vai? Puertolla näkyi kuitenkin parvi madeirankiitäjiä. Muuten aika meni kaupungilla kierrellessä sekä, aika yllättävää kyllä, tuttuja ja sukulaisia tavatessa. Läheisiä Los Realejoksen altaita kävimme toisena aamuna etsimässä, mutta tietöistä (ja hieman sekavista ohjeista) johtuen emme nähneet vilaustakaan koko altaista.

18.1. Kuuden jälkeen heräsimme puhelimen armottomaan herätykseen. Pian jo painelimme niin kovaa kuin pienellä Civicillämme pääsi (eli alle sataa) kohti etelää ja sen lintupaikkoja. Aamun sarastaessa olimme perillä ensimmäisessä paikassa El Medanon rannoilla, jotka tarjosivat muutamia tavallisia kahlaajia: pulmussirrejä, pikkukuoveja, karikukkoja, tundrakurmitsoita, valkovikloja, mustajalkatyllejä sekä tyllejä. Näkyipä paikalla myös kerrostalojen välissä lennellyt kokoharmaa papukaijakin.

Amarillon golfkentän seutu sen sijaan oli meille suuren luokan pettymys. Miksikään lintumagneetiksi aluetta ei kyllä voinut sanoa. Emme kyllä oikein innostuneetkaan koluamaan golfkentällä vaan kiertelimme kentän reunamilla sekä myös puoliaavikkobiotoopissa kentän lähistöllä. Lintuhavainnot jäivät kouralliseen harjalintuja ja kanariankirvisiä sekä tavalliseen västäräkkiin.

Guargachon säälittävän pieni allas tarjosi yllättävän monta yksilöä kahlaajia. Suurin osa oli vaan turhan samanlaisia, kun altaalla oli toistakymmentä pikkutylliä, sekä yksi rantasipi.

Hieman tympääntyneinä saaren eteläosien lintupaikkojen surkeaan laatuun, saavuimme Roguido del Fraileen, jolta olimme odottaneet aika paljon. Olihan alueen altaalla usein havaittu useampiakin jenkkejä, ja puoliaavikoilla asustelisi useampia kiinnostavia lajeja. Käveltyämme jo kilometrin verran emme olleet havainneet oikeastaan yhtään mitään! Onneksi Hanna huomasi, että etsimämme vesiallas oli todellakin aivan täysin betoniaidan ympäröimä, emmekä näin kävelleet sen ohi.

Aidan pyöreistä raoista näimme yllätykseksemme, että altaalla uiskenteli todella runsaasti lintuja. Oli aika ankeaa tuijottaa nyrkin kokoisista raoista lintuja, mutta vielä ankeampaa oli todeta, että kaikki uivat linnut olivat vain ja ainoastaan nokikanoja. Niitä uiskenteli altaalla 90 kappaletta. Altaan rannoilla piipersi tyllejä, pikkutyllejä, valkovikloja, punajalkaviklo, viisi suosirriä sekä pikkusirri. Myös harmaa- ja silkkihaikaroita seisoskeli betonirannoilla. Paikalle saapui myös parvi selkä- ja etelänharmaalokkeja, mutta valitettavasti mitään parempaa ei paikalle ollut täksi talveksi jäänyt.

Hieman lintupaikkojen tarjontaan pettyneinä ajoimme takaisin Puerto de La Cruziin vuoristoreittejä eli Teiden kautta. Aronassa plokkasimme taivaalla kaarrelleen haarahaukan, joka olikin ehkä päivän paras havainto.

Illalla soitimme paikalliselle ornille Barry Lancasterille, jonka toivoimme kertovan meille rariteeteistä tai paikoista joissa emme olleet vielä käyneet. Olimmehan jo kolunneet kaikki kirjassamme esitetyt lintupaikat, joilla saattaisi olla jotain meille tarjottavana. Mutta ei, saarella oli syksyllä ollut kovia pinnoja (jotka kyllä olivat meille hyvinkin tavallisia lajeja kuten: pulmunen, lapinsirkku, pajusirkku, lapasotka ym.), mutta enää ei hänellä ollut tiedossa kuin amerikantukkasotka, jonka olimme jo spondesti nähneet. Barry kuitenkin kertoi käyneensä samaisena päivänä retkellä Punto del Tenossa, jossa hän oli nähnyt niitä sieltä jo kerran etsimiämme kalliovarpusia.

Ja vielä paukkuu elis

Seuraavan päivän ohjelmaa ei siis tarvinnut kauan miettiä. Parin sadan madeirankiitäjän kierrellessä talomme päällä lähdimme taas kohti Ponto del Tenoa. Pian ajelimme taas kammottavaa ”suljettua” tietä, ja ihan yhtä paljon pelotti kuin ensimmäiselläkin kerralla.

Nyt olimme asennoituneet komppaamaan kivistä ja kuivaa mehikasvikko- ja tyräkkialuetta, kun tiesimme, että nuottimme olivat edelliseltä päivältä eivätkä 90-luvulta. Pitkään kävelimme näkemättä mitään muuta kuin kanarianhemppoja ja –kirvisiä. Lopulta edestämme nousi lentoon noin 30 linnun parvi äännellen, ja onnistumme tunnistaa ne kalliovarpusiksi. Linnut lensivät varsin kauas meistä, mutta viiden minuutin kävelyn jälkeen paikallistimme parven ruokailemasta maasta lyhyen kasillisuuden ja kivikon keskeltä. Niinpä pääsimme katselemaan näitä todella vilkkaasti liikkuneita lintuja paremmin.

Myöhemmin löysimme vielä pari uuttakin kalliovarpusparvea, joten yhteensä näimme noin 60 yksilöä. Hylätyn tomaattiviljelmän takaiselta puoliaavikkoalueelta löysimme myös noin 50 kiurun lajipuhtaan parven.

Eliksestä tyytyväisinä palasimme kämpällemme ottamaan rennosti loppupäivän. Ja lopulta rennosti otimme myös pari seuraavaa päivää. Aikamme kului mm. kasvipuutarhassa, samoja sukulaisia taas tavaten, kaupungilla kierrellen sekä muuten lomaillen. Tietysti aurinkoakin otimme, itsemme tietysti polttaen.

Chanajiga

22.1. Päätimme käydä vielä kertaalleen laakerimetsikössä katselemassa metsälintuja. Tällä kertaa suuntasimme auringon jo noustua Chanajigan virkistysalueelle, jonka tiesimme olevan vaikea löytää. Ja sitä se kyllä olikin! Harhaan ajettuamme jouduimme ajamaan niin jyrkkiä ylä- ja alamäkiä, ettemme tienneet sellaisia olevan olemassakaan. Ihme kyllä Hanna onnistui paikallistamaan meidät kartalle, vaikkei tietä, jolla ajoimme, ollut karttaamme merkittykään. Niinpä lopulta löysimme kuin löysimmekin perille. Matkalla pääsimme vielä näkemään (tosin todella kaukaa ylhäältä) ne pari allasta, joita emme olleet Los Rejalejoksesta löytäneet.

Metsissä oli taas mukavasti elämää. Heti löytyi hippiäisiä, punarintoja ja jopa ensimmäinen kanariankyyhky lensi ylitsemme. Reilut pari tuntia kävelimme hitaasti jyrkässä rinteessä olevalla tiellä havaiten vielä pari kanariankyyhkyä, yhden palmankyyhkyn sekä yhden jompsis kumpsis. Yllätykseksemme löysimme myös reviirillään omituisesti äännelleen kanarianpeippopariskunnankin. Näiden naapurina asui aivan tavallinen (tai siis semmoinen paikallinen erilainen) peippopariskunta. Lisäksi näimme aivan käsittämättömän pienen (kanarian)tiltaltin, jota ensin luulimme hippiäiseksi ja peukaloiseksi.

Iltapäivällä ajoimme automme helpottuneina talliin, sillä nyt oli autoilumme autoiltu. Laina-autolla, jossa ei ole minkäänlaista vakuutusta ei ole kauhean miellyttävä ajella espanjalaisessa liikenteessä ja varsinkaan kanarialaisilla teillä! Autotallin oven kanssa puoli tuntia tapeltuamme, saatoimme helpottuneina huoahtaa ja ottaa loppuillan rennosti.

Lomailua ja taas reissun päälle

23.1. vietimme täydellisen shoppailupäivän, ja jopa ihan tuloksekkaasti. Kreikassa olleet lumimyrskyt hieman säikäyttivät, joten ostelimme hieman lisää lämpimämpää vaatetta. Sää oli todella tuulinen ja varsin kylmä, joten T-paidassa ei meinannut tarjeta.

Viimeinen kokonainen päivämme Kanarialla oli sitten pakkaus- ja siivouspäivä. Pitihän kämppä saada sellaiseen kuntoon, että sinne saisi ehkä tulla tulevaisuudessa uudelleenkin. Aamulla Hanna sai päähänsä yrittää nähdä endeemikyyhkyjä katoltamme. Matkaa Chanajigan rinteille oli hieman reilut kymmenen kilometriä, mutta käsittämätöntä kyllä Hanna onnistui näkemään vilaukselta kaksi kyyhkyä, jotka pudottautuivat metsään. Ei Hanna kyyhkyjä lajilleen saanut määritettyä, mutta sekin olisi periaatteessa voinut olla mahdollista. Saattaa olla, että paras tapa nähdä näitä metsässä todella vaikeasti nähtäviä kyyhkyjä, voisi ollakin katsella niitä kaukoputkella jostain kauempaa alarinteestä?

Aamupäivä oli todella lämmin, joten hieman ehdimme vielä aurinkoakin ottaa. Kreikassa saisimme sitten kulkea toppatakissa ja pitkissä kalsareissa. Iltapäivällä piti vielä käydä ostamassa eväitä tulevaa reissuvuorokautta varten.

Illalla oli hieman haikea olo, sillä Kanarian lämmössä ja todella erinomaisessa kämpässä olimme tuntuneet olomme kotoisaksi!

25.1. reissaaminen alkoi muutaman tunnin yöunien jälkeen aamuviideltä. Hyvissä ajoin tilasimme taksin Puerto de La Cruzin linja-autoasemalle, jossa hyppäsimme taas bussiin nro 102, joka kuljetti meidät pohjoiselle lentokentälle odottamaan klo 7.35 Madridiin lähtevää lentoamme.

J.A.

Espanja Katalonia 16.8-1.9. 2000

Lintu- ja häämatkailua Kataloniassa 16.8.-1.9.2000

Viimein kesätyöt olivat ohi, ja pääsimme lähtemään häämatkallemme Espanjaan – tarkemmin Kataloniaan. 16.8. Lentokoneen laskeutuessa Barcelonan kentälle näkyi jo valkoisia haikaroita lentämässä koneen meteliä karkuun – lehmähaikaroita! Retkipinnalista saatiin avatuksi kivalla lajilla. Kentällä meitä odotti ystävämme Oriol Clarabuch, joka vastapalveluksi Oulun aikaisista yhteisretkistämme oli tarjoutunut oppaaksi parin viikon mittaiselle retkellemme.

Oriol on ammattirengastaja, ja saman tien lähdettiinkin kiitämään 200 km Barcelonan eteläpuolella sijaitsevalle Ebro-deltan rengastusasemalle. Onneksi Oriolin “pösössä” oli ilmastointi, sillä lämpötila kohosi reiluun 35 asteeseen matkatessamme kohti eteläistä Kataloniaa. Oriolin kaahatessa nopeaa, mutta paikoin maksullista moottoritietä osuivat silmiini turturikyyhky ja rusotasku, mutta muuten lintuja oli aamupäivällä liikenteen keskellä liikenteessä varsin vähän.

Parin tunnin ajon jälkeen saavuimme suurelle Ebro-deltalle, joka näytti heti lintumaailmansa. Pienillä altailla pyöri kymmeniä valkoposkitiiroja, rusko-, harmaa-, rääkkä-, silkki- ja lehmähaikaroita sekä jokunen pitkäjalka. Riisipelloilla lauloi useita heinäkerttuja, ohitsemme lensi harjalintu ja editsemme kuningaskalastaja.

Asemalle saavuttuamme jakson rengastajalla David Bigasilla oli meille muutamia tervetuliaislajeja: kuningaskalastaja, rastas- sekä muutama rytikerttunen. Aseman lähiruovikoissa huusi lieju- ja luhtakanoja sekä kauempaa vesialueelta kantautuivat flamingojen karjaisut. Ensimmäinen pikkuhaikara pyrähti tornin vieritse, samalla kun valkoposkitiirat rääkyivät ja heinäkerttu piipitti häiritsevänkin kovaa pihapuskien päällä. Etelänharmaalokkeja ja pikkutiiroja lenteli todella paljon lahden päällä, ja merimetsot päivystivät tolppien päällä kauempana rannasta. Muutama pikkukuovi ja kalasääski muistuttivat näille linnuille ajankohtaisesta syysmuutosta, ja kun lirojen ja metsäviklojen ja rantasipien ääntäkin alkoi kuulua, tuntui hetken kotoisalta.

Verkkorundin (“rytkyjä”, pari kuningaskalastajaa sekä mm. pikkuvarpusia ja varpusia, viherpeippoja ym.) jälkeen kipusin lintutorniin ja näin ensimmäiset yöhaikarat lentelemässä kauempana muiden haikaroiden eksyessä välillä lähemmäskin. Vesialueelta löytyi myös satoja ja satoja nokikanoja, silkki- ja pikku-uikkuja, sini- ja harmaasorsia ja punapäänarskuja. Pian myös David, Oriol ja Hanna kapusivat torniin, ja David kaivoi rutiinilla meille esiin pari sulttaanikanaa! Verkosta tuli vielä nuori rusorintakerttu Hannalle rengastettavaksi ja päivän rengastussaldoksi tuli näin 58 lintua. Tornista näkyi vielä tuhansia kottaraisia joukossaan mustakottaraisia sekä yksi kokonaan keltainen lintu – kaiketi undulaatti.

Tutustuimme tietysti myös aseman henkilökuntaan ja henkilökunnan tehtäviin, joihin kuului loukkaantuneiden tai muuten hoitoa tarvitsevien lintujen ja kilpikonnien hoitamista jne. Ennen nukkumaanmenoa ihmeteltiin vielä seinälle ilmestyneitä yögekkoja, sammakoita sekä haikaroiden, sirkkojen ja kaskaiden öisiä ääniä (David lähti kotiin jättäen meille rengastusvastuun).

Kruununokikanojen lumoissa

17.8. Aamukuudelta ponkaisin ylös muiden vielä jäädessä vetämään sikeitä. Tornin ohitti muutama kaitanokkalokki ja pitkäjalka. Lahdella parin tolpan nokkaa päivysti hietatiira. Ensimmäiselle verkkokierrokselle heräsivät sitten Oriol ja Hannakin, ja verkosta löytyi taas oikein mukavia lajeja, mm. silkkikerttu ja ruokosirkkalintu.

Parin kierroksen jälkeen nappasimme Oriolin auton ja lähdimme Platja de la Marquesalle, joka on asemaa lähin valtavan Ebro-deltan merenlahdista. Kahlaajia paikalla oli (kuten oli luvattukin): satoja kuovi- ja suosirrejä, muutamia pikku- ja isosirrejä, vikloja, mustajalkatyllejä, kapustarintoja, mustapyrstökuireja mukanaan vanha punakuiri ja kuovi. Muutamia riuttatiiroja ja välimerenlokkeja lenteli myös lahdella. Paikalla oli tietysti myös valkoposkitiiroja, haikaroita, heinäkerttuja ym., joten ihmeteltävää riitti!

Muutaman tunnin keikan ja todella hikisen (+38) keskipäivän jälkeen kiiruhdimme takaisin asemalle toteamaan kuumuuden liiaksi myös pikkulinnuille – verkot saivat roikkua tyhjinä. Vihdoin näytti olevan hyvä valo läheisen sisälahden lintujen tarkasteluun, joten käppäilin verkkolinjan läpi rantaan putkeni kanssa. Lähtiessäni kysyin Oriolilta: “Is it possible to see this here?” ja osoitin sormellani kruununokikanaa. Oriol vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi: “Impossible”. No, rannassa pistin putken pystyyn ja aloin laskea lintuja (pikku-uikkuja, punapäänarskuja ja flamingoja – en nokikanoja). Vahingossa silmiini osui kuitenkin nokikana, jolla oli kaularengas. Hassua, ajattelin, tollahan on myös punaista päässä – KRUUNUNOKIKANA!!! Vielä lähimpiä lintuja nokikanamassojen joukossa, joten ei kun hälyttämään muita! Juoksumatkalla kuului muutama sarja pussitiaisen ääntä, mutta nyt se ei kiinnostanut.

Oriol oli kuin puulla päähän lyöty, kun kuuli mitä olin mennyt löytämään. Palasimme tietysti porukalla etsimään lintua. Löysinkin linnun taas aika helposti ja aloin selostaa paikkaa muille: “Merimetsoista pikkuisen vasemmalla, narskujen takana – Little bit left from Phalacrocorax and behind Nettas”, josta Oriol käänsi vielä katalaaniksi. Samaan aikaa Hanna horisi aivan erilaisia ohjeita linnun löytämiseksi! Pian, samalla kun katalonialaiset vihdoin löysivät linnun, huomasin toisen kruununokikanan aivan ensimmäisen vieressä ja edelleen Hanna puhui aivan omiaan! Silloin tajusin, että Hannalla täytyy olla kolmas lintu! Ja niinhän siellä oli kolme renkaallista kruununokikanaa! Linnut olivat ensimmäiset Kataloniassa 10 vuoteen ja sen edellisenkin metsästäjä joutui ampumaan ja tuomaan lintuharrastajille, ennen kuin häntä uskottiin (pää muuten oli asemalla pullossa!). Tätä edellisestä havainnosta oli kulunut jo 40 vuotta.

Illan aikana lintuja näkyi myöhemminkin vielä mukavasti, joten pinnalistaan saatiin tasaiseen tahtiin lisäystä. Iltahämärissä ruokosirkkalintu intoutui jopa laulamaan. Ennen pimeää ihmettelyn kohteena oli pieni myrkkykäärme (vaikka paikalliset olivat juuri sanoneet, ettei alueella ole myrkyllisiä eläimiä).

18.8. Aamuvarhaisella kuittasin todella kovan pinnan näkemällä harvinaisen sarakerttusen. Päivällä tutustuimme deltan opastuskeskukseen. Ecomuseusta jatkoimme kohti Riumaria eli Ebro-joen (joka ei siis ole mikään pikku puro) suistolle, joka osoittautui aivan liikaa turistipaikaksi. Pienten ajeluiden jälkeen löysimme kuitenkin myös lintuja. Töyhtökiuruja oli joka puolella, mutta varsinaisesti lintuja löytyi suiston suunnasta: flamingoja mukanaan 8 pronssi-iibistä, pitkäjalkoja, avosetteja, sirrejä, satoja silkkihaikaroita, kolme pikkuhaikaraa, viisi ristisorsaa, selkälokkeja (useita alalajeja), mustavikloja, “pässejä”, heinäkerttuja ja merellä tuhansia matkaavia etelänharmaalokkeja mukanaan muutamia välimeren- ja kaitanokkalokkeja! Palaillessamme kohti asemaa turkinkyyhkyjä istui ja huusi siellä täällä.

Verkoilta päivän aikana tuli tavanomaista: pari “kunkkua”, rastaskerttunen, muutama “ruokosirkkeli”, rusorintakerttu, pajulintu, ruokokerttunen, haarapääsky, viherpeippo, pikkuvarpunen, varpunen ja 38 “rytkyä”.

Ebro-joen eteläpuolella

Seuraavana aamuna 19.8. ensimmäinen verkkolintu oli etelänsatakieli, ja heti perään lähdettiin Ebro-joen eteläpuolelle, jotta parhaat lintupaikat ehdittäisiin koluamaan huolella. Pieni pysähdys jossain keskellä kaikkea sitä tasaisuutta kannatti, kun pellossa oli töyhtökiurujen ja kiurujen seassa ruokailemassa sekä pikkukiuru että lyhytvarvaskiuruja.

La Tancadan kala-altailla ihmeteltiin etelänharmaalokkien määrää, räyskää sekä 80 mustanmerenlokkia ym., ennen kuin matkasimme nuottien perässä varmoille pikkukiuru- ja pääskykahlaajapaikoille. Pääskykahlaajat löytyivätkin varsin helposti. Yhdellä “aavikolla” oli vähintään 13 lintua hyönteispyynnissä. Paikalla oli äänistä päätellen myös kaikenlaisia em. kiurujakin, vain pikkukiurua ei saatu näkyviin.

Matkaa jatkettiin Salinas de la Trinitatin niemeen, jossa uiskenneltiin ja kerättiin simpukoita parin kuuman tunnin ajan samalla tietysti staijaillen. Pulmussirrejä lenteli pitkin valtaisaa 7 km pitkää ja 100 metriä leveää hiekkaniemeä. Myös mustanmerenlokkeja löytyi mukavasti. Kesken pahinta väreilyä päädyimme liikkumiskieltoalueen (aivan kärjessä oli usean kilometrin mittainen linnuille pyhitetty suojelualue) rajalla sijaitsevalle piilokojutornille. Ihmeteltyämme ensin hetken tuhansia ja tuhansia välimerenlokkeja (maailman suurin yhdyskunta), aloin staijailla merelle väreilystä piittaamatta. Tulosta tuli: vanha suula ja merikihu nostivat retkipinnasaldomme jo sataan! Hiekkaniemeltä saimme kiikareihimme vielä karikukon ja pusseihimme lisää simpukoita, jonka jälkeen suuntasimme vielä La Casa de Fustan lintupaikoille. Valitettavasti totesimme kuumuuden ja nestehukan liian koviksi, joten päätimme palata asemalle lepäämään! Iltapäivän havainnot jäivätkin ainoastaan heinätaviin ja lähes täysin albiinoon varpuseen.

Toiseksi viimeinen Ebro-aamu 20.8. alkoi parilla hiljaisella verkkokierroksella, joiden jälkeen lähdettiin Oriolin ja parin paikallisen lintuharrastajan (joista toinen, Josep-Maria oli tullut harjoittelemaan rengastusta) kanssa tutustumaan vielä deltan uusiin lähikolkkiin. El Canalotissa nähtiin kolme harjalintua, mustakottaraisia, 45 pitkäjalan parvi, mustaviklo, tundrakurmitsa, ruskohaikaroita, flamingoja, heinä- ja silkkikerttuja sekä sokerina pohjalla muuttava välimerenhaukka.

Toisella puolella El Canalotia näimme lisää kurmitsoita, mustapyrstökuireja, suokukon ja 26 kuovia (joista viimeiset olivat paikallisista mielenkiintoisimmat), satoja riuttatiiroja ja välimeren- ja muita lokkeja, kolme meriharakkaa ja kaksi merikihua (merikihut olivat paikallisille tosi hienoja), sirrejä, rusko- ja harmaahaikaroita ja 80 mustajalkatylliä! Illalla asemalle olivat saapuneet ensimmäiset kruununokikanabongarit, ja kun illan viimeiseksi verkkolinnuksi saatiin kauan odotettu heinäkerttu, joka oli aiemmin vain hivotellut verkkoa, olimme valmiit yöpuulle.

Hämärän lintuja

21.8. Aamulla lähdimme sitten ajamaan kohti 20 km Barcelonasta pohjoiseen sijaitsevaa Premia de Maria, Oriolin kotikaupunkia. Heti perille saavuttuamme lähdimme staijaamaan läheiselle kymmeniä kilometrejä pitkälle uimarannalle merilintuja. 45 minuutin staijaus tuotti tulosta: kaksi suulaa, välimerenlokkeja sekä keltanokkaliitäjän.

Staijin jälkeen suuntasimme kohti seuraavaa etappia, jonka Oriol oli kavereineen suunnitellut – kehrääjärengastusta. Tianassa sijaitsevalle kukkulalle saavuttiin noin tuntia ennen hämärää, ja ihmeteltävää riitti. Närhiä, jotka olivat huomattavasti meikäläistä tummempia, rääkyi puissa, alppitervapääskyjä lenteli taivaalla, rusko-, rusorinta- ja samettipääkertut ääntelivät puskissa, töyhtötintti piipitti alhaalla metsässä, vihertikat huusivat ylhäällä kukkulan laella ja punapyyt ääntelivät alhaalla pellolla! Ei siis tiennyt miten päin olla! Verkkoja kuitenkin piti alkaa pystyttää ennen kuin pimeys saapui. Apuna meillä oli Raul-niminen rengastajaharjoittelija Boida-koiransa kanssa. Ensimmäiset kehrääjät saapuivat hipomaan verkkoja jo ennen kuin atrappinauha oli laitettu päälle. Myös minervanpöllö alkoi huudella lähistöllä, joten ei muuta kuin nauha sillekin soimaan. Linnut jäivät kuitenkin vähiin. Onneksi saimme sentään yhden kehrääjän verkosta, mutta ruosteniskakehrääjästä ei nähty vilaustakaan. Minervanpöllöt tulivat kyllä istuskelemaan kuunvalossa näkyviin atrapin viereen, mutta verkkoon asti nekään eivät suostuneet menemään.

Vic – Rengastusta ja pinnailua

Seitsemäs retkipäivämme 22.8. oli varattu turismille. Junalla matkattiin Barcelonaan, jossa käytiin goottilaisessa kaupunginosassa Barri Goticissa ja La Seun katedraalissa, La Sagrada Familiassa sekä tietysti shoppailemassa. Toki lintujakin päästiin katsomaan Parc de la Ciutadellassa, jossa pesi satoja munkkiaratteja.

Iltapäivällä pakkasimme tarvittavat tavarat mukaan ja lähdimme kohti tuntematonta! Tiesimme vain sen, että edessä oli rengastusta, yöpymispaikka olisi ja että seuraamme liittyisi muitakin rengastajia. Oriol oli suunnitellut kaiken valmiiksi.

Niinpä körötimme ohi nokivaristen kohti pohjoista ja Vic-nimistä kaupunkia (Josep-Marian ja Raulin kotikaupunkia). Illalla tapasimmekin Josep-Marian, Raulin sekä uudet apurimme Alexin ja Jepin ja suuntasimme kyläpöllösrengastuskokeilun (kuulimme kyllä) ja ruokailun jälkeen Ter-joelle asentamaan verkkoja valmiiksi aamua varten. Autot jätettyämme kuulimme mehiläissyöjän ääntä, mutta sitten tuli pimeys.

Verkkoja pystytettiin sitten naru-bambunvarsi-virityksin pari tuntia säkkipimeässä ja todella hankalakulkuisessa maastossa. Yöpymään menimme vanhan koulun lattialle, ja vaikkei majapaikka ollutkaan mukavuuksilla pilattu, nukkumatti saapui nuijineen ja eetteripulloineen varsin nopeasti.

23.8. Josep-Maria huolehti armeijamaisesta herätyksestä, vaikka tuntui, ettei vielä ollut ehtinyt laittaa edes silmiä kiinni. Pian oltiinkin jo ihmettelemässä kuivaa joen pohjaa, jossa kulkivat komeasti koko joen poikki kahdesta kohtaa verkkolinjat! Verkoissa kellui jo joitakin sipejä, pikkutylli, väiskejä ja virta-sellaisia, mustapääkerttu, punarinta, laulu- ja mustarastas sekä tinttejä. Äänessä olivat peukaloiset, silkkikertut ja tiklit, joita lenteli valtavia parvia edestakaisin. Mehiläissyöjiä, uuttu-, turkin- ja turturikyyhkyjä näkyi myös sekä muuttavat hiiri- ja muuttohaukka. Kuhankeittäjäkin luikautti kuin moikatakseen Oriolia (Oriol = kataloniaksi kuhankeittäjä). Verkoilta kiikutettiin ihmeteltäväksemme silkkikerttuja, lisää virtaväiskejä, lehtokerttu, nuori harakka, tikli ym. Lähipuista löytyi etelänpuukiipijä. Pian oli kuitenkin aika jatkaa paikallisten meille suunnittelemassa minuuttiaikataulussa ja pakata verkot.

Vicin kiertelyä

Nyt suuntasimme Raulin kotiseudulle Vicin maaseudulle. Ensin bimbottiin (=elis) pensassirkkuperhe ja sitten saavuimme hylätyn näköiselle vanhalle talolle keskelle peltoja. Arvasimmekin jo, mitä tuleman piti. Samalla kun muut olivat menossa sisään taloon etsimään “merkkejä”, pölähti tornipöllö ikkunasta lentoon ja lensi suoraan ylitsemme talon nurkan taa. Vain Hanna ja minä näimme linnun! Lintua etsiessämme läheisestä junatunnelista löytyi “vain” kaksi kuollutta tornipöllöä. Pelloilla oli kyllä muuten lintuja: mustapäätaskuja, punapäälepinkäisiä, käenpiika ja vilahtipa lennossa vielä 3 punapyytäkin, joten ei voinut valittaa.

Seuraavaksi oli Josep-Marian vuoro toimia oppaana, kun suuntasimme eräälle 1100 metriä korkealle nyppylälle. Sullouduimme kaikki Josep-Marian maasturiin, jolla ajoimme ylös saakka säikytellen pari kangaskiurua lentoon. Taaskaan ei tiedetty mitä etsiä, mutta Hanna ainakin huomasi paikan olevan otollinen fossiilien keräämiseen. Minä taas aloin staijata ylös, alas ja sivuille tuloksena mehiläishaukka, muuttohaukkoja sekä kalliopääskyjä. Samaan aikaan Hanna, Josep-Maria, Oriol ja Jepi tutkivat nenä maassa fossiileja. Muutama fossiili löytyikin, mutta Jepi teki mielenkiintoisimman löydön, kun hän yhytti erään kiven alta pienen skorpionin! Lintuja, joiden takia olimme ylös tulleet, ei kuitenkaan näkynyt. Pesä oli kyllä edelleen paikoillaan vuorenjyrkänteellä – asuja olisi ollut pikkukorppikotka! Me jouduimme tyytymään kouralliseen fossiileja sekä pariin tulipäähippiäiseen.

Pnaen lintuparatiisi

Aikailemaan ei kuitenkaan jääty, vaan piti jo kiirehtää kohti seuraavaa rastia eli Park Natural dels Aiguamolls Empuriaa. Apujoukot hyvästeltiin, ja matka jatkui taas kohti rannikkoa.

Sant Pere Pescasorissa tavattiin taas uusia ihmisiä. Oriolin pomo – Katalonian kovin rengastaja – Gabriel Gargallo oli jo paikallisen hotellin ravintolassa meitä odottelemassa. Syötiin upeat yösapuskat ennen kuin matkattiin luontokeskukselle, josta meille oli järjestetty majapaikka. Yöllä ehdimme vielä kuulemaan paksujalan kiekaisut ennen kuin hyydyimme ansaitulle levolle.

24.8. Aamulla heräsin taas ennen muita ja kuulin muutaman paksujalan sekä minervanpöllön, ennen kuin muut nousivat. Kattohaikaroita oli myös miehittämässä valotolppia. Etelänsatakielet yrittivät jopa hieman laulaakin, ja tiklejä oli joka paikassa. Tavallista linnustoa edustivat monenlaiset haikarat, turkinkyyhkyt, silkkikertut jne. Lähimmällä lintutornilla ei aamun pikakäynnillä näkynyt lintuja, peuroja kylläkin.

Piakkoin starttasimme kohti yhtä maan parasta pikkulintupaikkaa, joka oli muutamaa viikkoa aiemmin palanut valtavassa metsäpalossa, josta oli uutisissa Suomessakin. 10 x 6 km:n kokoinen alue oli palanut lukuun ottamatta pieniä kaistaleita siellä täällä. Tuhkan ja noen keskellä pystytimme sitten verkkoja tarkoituksena houkutella niihin samettipää- ja orfeuskerttuja. Etelänsatakieliä ja samettipääkerttuja olikin maastossa varsin mukavasti. Orfeuskertusta ei kuitenkaan nähty vilaustakaan (no, ehkä yksi vilaus), mutta samettipääkerttuja rengastettiin 9 lintua – kaikenpukuisia ja -ikäisiä. Paikalla näkyi myös vaaleakiitäjiä, pensassirkkuja, nuori punapäälepinkäinen sekä kruununa käärmekotka ja vuorikotka samassa rundissa ja komeasti, mutta meidän piti taas rientää.

Matkamme jatkui nyt kohti Cap de Creusin kivikkoista niemenkärkeä. Saimme huomata, että karusta niemenkärjestä lintujen löytäminen ei ollut lainkaan helppoa. Kuitenkin noin puolen tunnin koluamisen jälkeen löysimme samalta huipulta sekä sinirastaan että kivikkokiuruparin! Kalliokyyhkyjä näkyi myös muutamia – pulusta elis! Kalliopääskyjä ja vaaleakiitäjiä saimme myös ihmetellä varsin läheltä, kun ne taiturimaisesti temppuilivat tuulen pyörteissä. Rantakiviltä löytyi muutama karimetso (desmarestii) istuskelemasta ja näinpä yhden muuttavan rusotaskunkin. Mustatasku jäi kuitenkin puuttumaan kovasta yrityksestä huolimatta.

Bongausta parhaimmillaan

Iltapäivällä olimme taas “opparilla”, jonne olimme sopineet tapaamisen paikallisen lintuvastaavan kanssa, joka lähti opastamaan meille linturetkeä. Eli nyt alkoi bongaus! Ja eipä kauaa mennytkään, kun ensimmäinen pinna – nuori sininärhi – löytyi erään puun latvasta istuskelemasta. Pian löytyi toinen langalta ja vielä kolmas. Näkyipä matkalla aikuinen punapäälepinkäinenkin, haukkoja sekä taas bongaus – mustaotsalepinkäinen. 40 lehmähaikaran parvi ja käpytikka nähtiin ohimennen ennen seuraavaa kohdetta nimeltään osmankäämikerttunen. Moinen löytyi jo ennen kuin oltiin kunnolla edes pelipaikoilla. Samalla näkyi ihme kyllä vasta ensimmäinen ja myöskin viimeiseksi jäänyt harmaasirkku, mustapäätaskuja, töyhtökiuruja, mehiläissyöjiä ym. Illan viimeinen ihmeellisyys koettiin, kun eräällä pellolla oli kokonaista 32 paksujalkaa ruokailemassa!

Illalla Oriol lähti tyttöystävänsä luo yöksi, ja me jäimme auttamaan paikalle tullutta rengastajaa Juan-Carlosia verkkojen laitossa. Urakkaa riittikin, sillä oli pimeä, eikä meillä ei ollut taskulamppua mukana! Nukkumaankin silti lopulta päästiin.

25.8. Aamu käynnistyi taas nihkeästi, mutta uudella innolla oltiin pian matkalla laittamaan loput verkot, joita ei oltu saatu pimeässä paikoilleen. Verkoissa killui jo pari etelänsatakieltä, varpusia sekä mustapäätasku. Nuolihaukka ja muutama fasaani kartuttivat taas pohjatonta pinnasäkkiämme. Kesyä “ciconiaa” kuvattiin parista metristä. Ehdimme kuitenkin kiertämään verkot enää kerran, kun taas piti sännätä bongausreissulle. Verkosta ehti tulla vielä toinen mustapäätasku, kunkku ja heinäkerttu.

Oriolkin oli jo uutta tarmoa täynnä meitä odottamassa ja taas mentiin. Heti alkumatkasta hidasteltiin ja etupenkkiläiset mutisivat jotain clamatorista – mikä lie sininärhi taas (lattarit olivat jo hieman sekaisin). Ajelimme ympäriinsä liikkumiskieltoalueilla nähden harjalintuja ja kymmeniä mehiläissyöjiä, kun yhtäkkiä Oriol huusi: “Clamator!”. Vasta kun näimme linnun tajusimme, että harakkakäkihän tuo on!

Autioilla rannoilla näkyi toistasataa mehiläissyöjää, mustajalkatyllejä ym., ja löytyihän viimein ensimmäinen Lanius meridionalis eli mikä lie etelänisolanttu… Samalla kierroksella näimme vielä tavallisen käen, kuhankeittäjäkoiraan, käärmekotkan, vihertikkoja, flamingoja, pikkulepinkäisen ym. ym. Juan-Carlos kiikutti meille ihmeteltäväksi ilmeisesti autoon törmänneen, mutta varsin reippaan oloisen harjalinnunkin, jota päästiin hipelöimään ja kuvaamaan.

Paluumatkan aluksi tarkastettiin vielä yksi kolkka luonnonsuojelualueesta – ja taas kannatti! Sulttaanikanoja oli ainakin 16, joitakin flamingoja, punasotkia, heinätavi, sirrejä joukossaan paikallisesti harvinainen lapinsirri, paljon muita kahlaajia, 42 kattohaikaran parvi sekä pari kyhmyjoutsenta, puhumattakaan mehiläissyöjistä ja mustapäätaskuista.

Matkalla kohti Premiaa päätimme pistäytyä tutustumassa Oriolin perheen kesämökkiin. Ei se mikään mökki ollut, linna se oli! 400-neliöinen, 800 vuotta vanha rakennus, mutta mikä parasta, sijainti oli vain 30 km Barcelonasta ja silti aivan uskomattoman luonnon keskellä. Yritimme löytää paikalta mm. taiturikultarintoja, mutta ensimmäinen lintu, jonka ääntä ehdin hieman ihmettelemäänkin, osoittautui aleksanterinkaijaksi. Rinnemetsiköstä löytyi etelänpuukiipijöitä ja pellolta keltahemppoja. Jollei olisi ollut iltapäivä, niin ties mitä sieltä olisi löytynyt…

Kotkajahtia vuoristossa

26.8. aamulla paineltiin pohjoiseen lähikaupunkiin Mataroon (200 000 as.) vuokraamaan auto, taas Oriolin avustamana, sillä paikalliset eivät todellakaan koskaan osanneet englantia! Pian oltiinkin matkalla “honeymoonillemme” Pyreneille kaksistaan.

Montserratin luostarivuori ohitettiin vauhdikkaasti, eikä edes auton editse lentänyt ruostepääsky saanut meitä vitkastelemaan, sen verran huiput kiiltelivät jo silmissä! Matkan varrella kuvasimme 40 lehmähaikaran parvea, näimme sininärhen, punapäälepinkäisiä ja retkipinnoihin saatiin lisättyä tavallisia pohjoisen lajeja. Ensimmäisten suurten vuorten kohdalla päätimme pysähtyä syömään, kun paikallinen ravintola näytti tavoista poiketen olevan auki meillekin sopivaan ruoka-aikaan. Ensimmäiset hanhikorppikotkat kaartelivat vuortenrinteiden yläpuolella, alppitervapääskyt, nokivarikset ja pari maakotkaa hoidettiin vielä ruokapaikalta ennen kuin matka taas jatkui. Seuraaville korppikotkille ei enää ollut juuri aikaa, kun ennen kuutta piti ehtiä lunastamaan varaamamme hotellihuone Pont de Suertin pikkukaupunkiin.

27.8. Viihtyisässä ja hyvin halvassa hotellihuoneessa nukutun yön jälkeen suuntasimme takaisin eteläpuolen vuorille pikkulintu- ja korppikotkajahtiin. Saavuimmekin parahiksi keskelle korppikotkaparatiisia. Ainakin 170 hanhikorppikotkaa 3-4 parvessa otti kukkuloiden päällä korkeutta mukanaan kaksi pikkukorppikotkaa sekä muutama käärmekotka! Kotkat ottivat aika nopeasti korkeutta tai katosivat vuorten taa, eikä kotkan kotkaa pian ollut näkyvillä. Pienen staijin ansiosta näimme vielä pari pikkukotkaa sekä kanahaukan, mutta sitten hiljeni, joten siirryimme alas joen rantaan etsimään pikkulintuja. Puskissa kuhisikin ihan mukavasti: pari pähkinänakkelia, leppälintuja, kirjo- ja harmaasieppoja sekä 50 hemppoa saatiin pinnalistamme jatkoksi. Sininärhi, käpytikat ja pensassirkut edustivat myös paikallista jokivarsilinnustoa. Harjoittelimme myös hieman vuorikiipeilyä pienelle mäennyppylälle. Rinteellä näkyi naaras kivikkorastas, mutta sen lisäksi vain liskoja ja perhosia.

Illalla ajettiin 3400 metriä korkean Katalonian korkeimman vuoren sekä 5200 metriä pitkän tunnelin kautta Vielha-nimiseen oikein viehättävään alppimaiseen kaupunkiin, josta palasimme yöpimeässä hotelliimme syömään samaan aikaan kuin paikallisetkin.

Rankka päivä

28.8. Seuraavana aamuna edessä oli vuoristopäivä. Eipä aikaakaan, kun körötimme jo Besiberri-vuoria kohti. Matkalla saimme ikäväksi yllätykseksemme todeta, että 7 astetta oli hieman liian vähän T-paidalle. Matkalla näimme (aivan väärän näköisiä) pyrstötinttejä, punatulkun sekä kuusi- ja töyhtötinttejä. Perillä tähyiltiin ensin patoa, josko siinä asuneet kalliokiipijät olisivat näyttäytyneet, mutta ei. Muita lintuja oli kyllä senkin edestä! Alppivarispariskunta touhuili jotain padon seinustalla, sitruunahemppoja pyöri iso parvi marjapensaissa, vuorisirkkuja, rautiaisia ja tiltaltteja oli myös liikkeellä. Onnistuimmepa kuulemaan paikallisittain tosi kovan palokärjenkin sekä yleisempiä vihertikkoja.

Kun lämpötila nousi toiselle kymmenelle, lähdimme kiipeämään. Suunnitelmissamme oli nousta n. 2700 metrin korkeuteen ja kiertää n. 9 km pitkä merkitty reitti. Eivätkä aivomme raksuttaneet lainkaan, kun huomasimme pienen polkumme varressa kyltin, jossa luki jotain, joka sisälsi sanan “expert”. No ei siinä mitään, kiipesimme todella jyrkkää reittiä pitkin, joka oli aina silloin tällöin merkitty jonkinmoisilla kepeillä. Reitiltä ei ollut syytä poistua, sen verran korkealla alettiin jo olla, ja joka puolella oli todella jyrkät pudotukset! Paikoin oli hieman hankalampia paikkoja, mutta koko ajan noustiin varsin reippaasti. Jossain vaiheessa totesimme nousun olevan sen verran jyrkkää, ettei samaa reittiä olisi toivoakaan päästä alas. Niinpä meidän täytyisi kulkea koko reitti, kestäisi se kuinka kauan tahansa! Emme voineet kuin toivoa, että reitti ei menisi enää pahemmaksi. Noin kahden tunnin kiipeilyn jälkeen pato näkyi pienenä viivana suoraan alapuolellamme ja karttaa katsottuamme saimme järkytykseksemme todeta siirtyneemme kartalla alle 500 metriä – ja nousu ei näyttänyt olevan lähimainkaan lopussa! Muutamia hanhikorppikotkia leijaili siellä täällä ja kun myös vuorikirvinen, pikkukäpylintu ja hippiäinen saatiin lajeiksi, oli maagiselta tuntunut 200 retkipinnan raja rikottu!

Onneksi kuitenkin maasto muuttui huomattavasti loivemmaksi, ei kuitenkaan sen helpommaksi (jos joku tietää mitä on paha rakkakivikko, niin miettiköön sitä pari kilometriä!). Linnut olivat todella tiukassa, kuten ne meikäläisessä tunturissakin ovat. Onneksi näkyneet linnut olivat sitäkin mielenkiintoisempia. Alppirautiaiset olivat todella kauniita, ääntä kuului enemmänkin, mutta vain kaksi lintua näkyi. Ollessamme aivan korkeimmalla kohdalla etappiamme n. 2700 metrissä, korkeimpien lähihuippujen lähestyessä kolmea kilometriä, Hanna plokkasi kaksi Pyreneiden gemssiä juoksemassa rinnettä alaspäin. Pian seurasi neljä gemssiä lisää ja myöhemmin vielä yksi. Samoilta jalansijoilta löysimme myös kiirunan jätöksiä sekä höyheniä, mutta tarkempaa komppausta ei jaksettu jäädä suorittamaan. Ylhäällä rakkakivikossa reittimme oli merkitty muutamilla päällekkäin kasatuilla kivillä, joita oli noin 50 metrin välein, joten oli onni, että meillä oli kiikarit mukana, muuten eksyminen olisi ollut helppoa. Edelleenkin, vaikka kulku oli hieman helpompaa, ei reitiltä ollut syytä lähteä hortoilemaan – ellei halunnut korppikotkien ruoaksi.

Pian kuitenkin (oltuamme ensin hieman harhapolulla) löysimme oikean risteymäkohdan, josta alkoi alamäki. Lintuja alkoi taas näkyä, etupäässä tiaisia, vuorisirkkuja ja “muleleita”. Ensimmäiset lähes vuorikiipeilijän tamineilla varustetut ihmisetkin tulivat vastaan (yllätys-yllätys, nyt tajusimme myös kartan merkinnät, tämä puoli reitistä oli merkitty helpompikulkuiseksi). Laskeutuessamme muistimme, että olimme saaneet “nuotit” niitystä, jolla asuu murmeleita! Niitty alkoi olla jo lähellä, kun plokkasin ensimmäisen: “Katso Hanna murmeli, ihan sun vieressä. Tommonen majavan kokoinen!”. Silloin Hannakin huomasi otuksen, joka jo löntysti hissukseen kiven alle piiloon – se todellakin oli valtava! Pian murmeleita näkyi lisää sekä myös muleleita, “istejä”, vuorikirvisiä ja muutama sitruunahemppo ym. Niityltä paluu padolle eli viimeiset kolme kilometriä olivat todella helppokulkuisia – sopivaa turistivaellusreittiä ja turisteja alhaalla riittikin. Onneksi olimme valinneet eksperttireitin! 9 tuntia lähtömme jälkeen oli kuitenkin ihanaa nähdä vuokra-Corsamme, jossa odotti vielä yksi tölkki kokista.

Partakorppikotkaa odottamassa

Seuraava päivä 29.8. oli sitten tarkoitus ottaa hieman rennommin. Ehdimme jopa nauttimaan makoisan hotelliaamiaisen, ennen kuin lähdimme kohti Boin lähistöllä sijaitsevaa luonnonsuojelualuetta. Alueelle oli lupa kulkea ainoastaan kävellen tai taksilla, mutta totesimme taksin jonottajia olevan aivan liikaa, joten lähdimme vaihteeksi patikoimaan.

Reitti oli kuin valtatie edellispäivään verrattuna, niinpä väsymyksestä huolimatta tarvoimme rehevässä vuoristomaisemassa kaksi ja puoli tuntia yhteen suuntaan, vaikkei mitään ihmeellistä vastaan tullutkaan. Nousua oli koko ajan ja maisemat oikein mukavia, pähkinäpensaita ja muutenkin kovin rehevää, paljon perhosia, muttei oikein lintuja – pari maakotkaa, hanhikorppikotkia, jalohaukkoja, koskikara ynnä muuta jo tuttua. Lopulta palasimme todella nopeasti alaspäin ja päätimme ottaa iltapäivän rennosti. Taksilla olisi ehkä päässyt paremmille paikoille.

30.8. Viimeinen päivä Pyreneillä oli sitten pyhitetty korppikotkille. Aamiaisen jälkeen pakattuamme lähdimme odottamaan, josko kotkat taas nousisivat ennen puoltapäivää kaartelemaan taivaalle. Löysimmekin korppikotkien istuskelupaikan eräältä jyrkänteeltä ja jäimme odottamaan. Edellisiltana kovana alkanut sade oli juuri loppunut, mutta edelleen oli varsin kylmä. Pari pikkukorppikotkaa istuskeli erillään noin 80 hanhikorppikotkasta, mutta vain kerran näytti siltä, että linnut saisivat tarpeeksi nostovirtauksia alleen. Paikalliset vartijat, kaiketi ihan korppikotkavahteja, kävivät utelemassa, mitä väkeä me olemme. Mutta kotkat vain nököttivät paikoillaan. Sitten se tapahtui, Hanna plokkasi erimuotoisen suuren korppikotkan, joka nousi vuoren takaa kaartelemaan vuoren päälle. Siinä se oli – partakorppikotka! Olihan sitä jo odotettukin! Ja kyllä se oli hieno, lähes vanha lintu kaarteli hanhikorppikotkien seuratessa sitä katseellaan noin 7 minuuttia alle kilometrin päässä meistä välillä vuoren rinnettä vasten todella komeasti! Heti kun “barbaari” oli jatkanut matkaansa vuorten taakse, plokkasin isohaarahaukan kaartelemasta parin hanhi- ja pikkukorppikotkan seassa. Se oli meille tarpeeksi, joten päätimme lähteä paluumatkalle kohti Mataroa. Matka sujui nopeasti, kun aloin jo tottua paikallisten ajotapoihin. Ei edes komea vaalea pikkukotka hidastanut matkaamme.

Loppuverryttelyä

Oriol olikin taas auttamassa meitä auton kanssa (hinta oli muuten n. 1000 mk/5 vrk) ja hänen kyydillään painelimme Premian ja lyhyen ruokailun kautta vielä saman illan aikana yrittämään uudelleen ruosteniskakehrääjää! Vanha ystävämme Raul oli jo pari verkkoa pystyttänyt, kun saavuimme Mataroon, jossa tällä rantakukkulalla kehrääjiä oli pesinyt. Pystytimme vielä pari verkkoa ja sitten alkoi sataa, muttei onneksi liikaa. Verkkoon eksyi vain vanha samettipääkerttukoiras, mutta näimme pariin otteeseen sekä ruosteniskakehrääjän että tavallisen kehrääjän.

31.8. Kevyen kenttäaamiaisen jälkeen painelimme suoraan Premian lähikukkulalle, josta ihmeteltiin ensin Barcelonan kaupunkia (joka näkyi todella komeasti) sekä alppikirskujien alkanutta muuttoa. Noin 500 lintua ohitti meidät varsin läheltä jääden kaartelemaan kahteen valtavaan parveen. Rinteessä asuvia rusko-, samettipää- ja rusorintakerttuja päästiin näkemäänkin. Houkuttelimme atrapilla viimeisen reissupinnan, taiturikultarinnan ääneen ja onnistuimme näkemään vilauksen siitä. Tämän jälkeen siirryimme ihmettelemään kaiketi Asterixin ja Obelixin tekemää dolmia.

Sitten olikin taas Barcelonan vuoro, sillä vielä oli tuliaisia ostettavana ja tarkoituksena oli tutustua edes yhteen museoon. Pakollisten kuvioiden jälkeen palasimme illaksi Premiaan syömään ja jututtamaan Oriolia ja tämän vanhempia. Myöhemmin edessä oli vielä pakkaaminen, sillä aamuvarhain ohjelmassa oli lähtö kohti lentokenttää ja Suomea. Oriol heitti meidät aamulla lentokentälle ja kotimatkamme alkoi. Hyvästeltyämme ja kiiteltyämme Oriolin, tämä jatkoi matkaansa taas vaihteeksi Ebro-deltalle rengastamaan.

Retken lajimääräksi saatiin lopulta huikeat 207! Maastopäiviä oli kuitenkin vain 13, ja elokuu ei Kataloniassakaan ole paras mahdollinen lintukuukausi. Kiitos kaikesta retken onnistumisesta kuuluu Oriolille, joka ystävineen oli suunnitellut meille minuuttiaikataulun, joka oli vielä koko ajan voimien ja kiinnostusten mukaan muokattavissa! Yllätykseksemme lintupaikoista löytyi hyvin opastuskeskuksia ja lintutornejakin oli kaikkialla. Suurin vaikeus oli, että vain hyvin harvat katalonialaiset puhuivat englantia. Lintujen lisäksi näimme ja koimme paljon muutakin todella ihmeellistä: maisemat, joita näimme, nisäkkäät (etupäässä murmelit ja gemssit), liskot, käärmeet sekä tietysti kaikki mukavat katalonialaiset, jotka tapasimme, tekivät häämatkastamme ikimuistoisen!

J.A.