Arkistot kuukauden mukaan: heinkuu 2013

Pohjois-Suomi 30.6.-9.7. 2013

Keskiviikkoiltana 26.6. tehdyn sisäkorvaleikkauksen jälkeen olin seuraavana yön sairaalassa, mutta aamulla isäni haki minut Kirkkonummelle toipumaan. Olin päivän lähinnä punkan pohjalla ja nukuinkin aika paljon, mutta muuten rämppäsin uutta Nokian puhelintani ja Samsungin lääppäriä, joita asennellessa aika kului mukavasti.

28.6. aamulla lähdin ajelemaan kotia kohti, vaikka olo ei todella ollut vieläkään kovin kaksinen. Päätin silti tehdä pikapysähdyksen Espoon Laajalahdelle, jossa myöhästyin muutaman minuutin ohi lentäneestä haarahaukasta. Sain kuitenkin suosirristä (5 yksilöä) vuodarin ja havaitsin mm. 2 luhtakanaa, mustaviklon, metsäviklon, räyskän, pikkutyllejä, harmaasorsia sekä kaksi ruskourpiaista. Sitten lähdin kohti Parikkalaa.

Seuraava päivä meni sekin ihan vain löhöillessä. Hanna valmistautui jo Georgian matkaansa, jolla toimi vetäjänä. Kun pikkuhiljaa oloni alkoi parantua, aloin suunnitella itsellenikin jotain ohjelmaa. Lääkäri oli kieltänyt minulta tietysti urheilun seuraavalta 2 viikolta, mutta kiellettyjä asioita olivat lisäksi mm. niistäminen, aivastaminen ja viikon ajan myös suihkussa käynti. Aloin ajatella tulevani hulluksi, jos en pääsisi tekemään jotain ja saavani ajatuksia muualle. Kotona makoillessa tuskin olisi muuta tehnyt kuin pidättänyt aivastusta ja kaivellut korvaani. Niinpä soitin Suojarinteen ”Potulle” ja kysyin, josko lähtisimme seuraavan päivänä hieman bongailemaan. Olimme toki jo alustavasti suunnitelleet tekevämme jotain, sillä Potukin oli vapailla, mutta tarkkoja suunnitelmia meillä ei ollut. Koskapa Kokkolassa oli jo jonkin aikaa ollut bongattavissa mustajalkatylli, joka puuttui Potulta eliksistä ja Lumijoen hietatiirakin oli yhä maisemissa, päätimme suunnata ainakin aluksi Pohjanmaalle.

30.6. heräsin jo neljältä aamulla mutta ulkona satoi aivan järkyttävän rankasti, joten sain rauhassa pakkailla tavarani valmiiksi, jopa seuraavaksi 2 viikoksi. Kun sade lopulta kuuden aikaan loppui, lähdin ajamaan kohti Mikkeliä.

Kahdeksan aikaan parkkeerasin Potun parkkipaikalle ja siirsin tavarani tämän pakuun ja kohta lähdimmekin ajamaan kohti Kokkolaa. Laukaalla näimme tien vieressä lentäneen ampuhaukan ja Perhossa 10 pikkukuovia pellolla ja maisema vaihtui kunnes Evijärven risteyksessä päätimme kääntyä sinne ja suunnata katsomaan pesiviä mustatiiroja. En ollut koskaan käynyt näillä nykyisin Suomen ainoilla mustatiiran säännöllisillä pesimäjärvillä, joten oli jo aikakin niillä käydä. Suuntasimme ensin Jokisuunlahden lintutornille, josta ei alkuun meinannut tiiroja kuitenkaan näkyä. Kolmesta paikalla olleesta kaakkurista kaksi innostui esittämään meille upeaa soidintanssia ja lopulta Potu plokkasi ensimmäisen mustatiiran. Kohta löysimme toisenkin, mutta nämä eivät kuitenkaan näyttäneet olevan paikallisia vaan lähinnä vain käymässä järvellä saalistelemassa. Niinpä jatkoimme kohta Haapajärven Vasikkaniemeen, josta sitten näimme ainakin 10 mustatiiraa, jotka kuitenkin nekin saalistelivat aivan toisella puolella järveä, joten emme oikein näitäkään päässeet ihastelemaan.

Lopulta lähdimme jatkamaan kohti Kokkolaa, jossa löysimme (Uusimäen Tonin ja Pesolan Antin puhelimessa antamien ohjeiden avulla) helposti Lohtajan Lahdenkrooppin lintutornille, johon kipusimme. Tornilta ei juuri lintuja nähnyt mutta saimme hyvän käsityksen alueesta. Oikealle avautui näkymä suurelle Vattajanniemelle, jolla tylli oli viihtynyt. Ei siinä sitten auttanut kuin lähteä kävelemään kohti niemeä.

Hiekkarantaa riitti silmänkantamattomiin ja alkuun rannassa oli koiranulkoiluttajia, joten linnut olivat arvatenkin kauempana. Sitten tavoitimme edellä kulkevan miehen, joka tuntui kuvailevan kamerallaan luontoa ja vilahtipa tämän kädessä kiikaritkin. Kerroimme tälle, että olimme etsimässä harvinaista mustajalkatylliä ja toivoimme, josko voisimme kulkea samaa matkaa, jottei hän ajaisi lintua edellä kävellessään aina poispäin meistä. Niinpä kävelimme kohta tämän kanssa yhdessä pitemmälle kohti armeijan ampumamaalialueita. Havaintojakin kertyi: 8 suosirriä, 4 pikkukuovia, karikukko, 2 merikihua ja lopulta vastaamme käveli pieni bongariporukka, jotka olivat juuri nähneet mustajalkatyllinkin. Meillä oli vielä muutama sata metri käveltävänämme. Lopulta löysimme oikeaan paikkaan ja kohta Potu plokkasikin mustajalkatyllin makoilemasta hiekkarannasta. Näytimme linnun matkaamme tarttuneelle kulkijallekin, joka tällöin yllättäen paljasti olevansa linnun alkuperäinen löytäjä! Hän ilmoitti tällöin haluavansa saada linnusta parempia kuvia, joten hetken lintua katseltuamme annoimme tälle luvan lähteä lähestymään sitä. Tällöin kuitenkin toisesta suunnasta lintua lähestyi bongaripariskunta, joka käveli huolimattomasti suoraan lintua kohti ja ajoi näin linnun lentoon sitä edes näkemättä. Onneksi lintu laskeutui meidän toiselle puolelle ja pian luoksemme saapunut pariskuntakin pääsi sen avullamme näkemään.

Kuvausta suunnitellut linnun löytäjä oli tällä välin kadonnut kuin tuhka tuuleen, joten päätimme itse yrittää saada linnusta edes jonkinlaisia kuvia. Lintu oli kuitenkin äärimmäisen arka ja lähti juoksemaan jo noin sadasta metristä meitä karkuun. Lopulta yritimme kiertää sen, jottemme ajaisi sitä edellämme palatessamme kohti autoamme. Tämä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi tehtäväksi, sillä vaikka kävelimme aivan dyynejä pitkin, emme onnistuneet lintua kiertämään. Dyynien toiselle puolelle ei voinut mennä sillä siellä kasvoi aivan käsittämättömän vaikeakulkuinen ryteikkö ja dyynillä kävellessämme lintu yhä lensi edellämme kohti Lahdenkrooppia. Lopulta lintu eteni edellämme toista kilometriä ja kerran kun luulimme taas kerran onnistuneemme kiertämään sen, se olikin aika lähellä edessämme ja pääsin vihdoin ottamaan muutaman ihan kelpo skouppikuvankin. Vasta Lahdenkrooppin jo näkyessä pääsimme sen ohitse. Tällöin pystyimme vasta laittamaan linnusta järkevän päivitysviestin, kun tiesimme suurin piirtein, mihin osaan niemeä lintu oli jäänyt. Lopulta olimme autollamme reilut kolme tuntia Vattajanniemeä koluttuamme.

Kävimme vielä pikaisesti vilkaisemassa Halkokarin, jossa kuitenkin oli aivan liian paljon turisteja, joten kohta jatkoimme rannikkoa pitkin kohti pohjoista. Kalajoella kurvasimme Letonniemeen, jossa ihme kyllä löysimme oikean parkkipaikan ja lähes olemattoman huonokuntoisen polun lintutornille, jolta näimme merikotkan, tuhansia naurulokkeja ja itse näin vilaukselta yhden pikkutiiran. Aika pian kuitenkin jatkoimme kohti Oulua.

Oulussa ajoimme veljeni Rikun luokse, johon kohta saapui toinen veljeni Pirkkakin. Potu, joka ei ollut saanut edellisyönä kunnolla nukuttua naapurinsa bileitten takia, suuntasi nukkumaan, mutta me kolme veljestä sekä Rikun poika Eetu odotimme yhdeltä yöllä alkanutta Confederations Cupin finaalia Brasilia-Espanja. Ehkä onneksikin Brasilia murskasi Espanjan niin maanrakoon, ettei peliä tarvinnut jännätä loppuun asti vaan pääsimme nukkumaan joskus puoli kolmen aikaan. Muutamaa tuntia myöhemmin näet soivat jo herätyskellomme klo 5:30. Ja kohta olimme Pirkan ja Potun kanssa matkalla kohti Lumijokea.

Kävimme Tupoksessa aamukahvilla ja keli oli surkea. Huoltoaseman pihalla suopöllö kökötti liikennemerkin nokassa kovassa vesisateessa ja näytti lähinnä säälittävältä. Limingan ohi ajaessamme näimme vielä kaksi suopöllöä lisää ja lopulta käännyimme kohti Lumijoen Sannanlahtea, kun sää vihdoin osoitti paranemisen merkkejä.

Koska nyt oli 1.7., arvelimme paikalla olevan runsaasti hietatiirabongareita, sillä kukaan ei vielä koskaan ollut havainnut lajia Suomessa heinäkuussa ja nyt lintu oli nähty vielä edellisiltanakin. Sää oli kuitenkin muuttunut todella radikaalisti edellispäivän helteestä sateiseksi ja tuuliseksi ja jopa kalseaksi.

Tornilla olikin porukkaa, mutta sateen takia osa oli alemmalla tasolla portaikossa, joten mahduimme hyvin torniin. Aloimmekin sitten kovan staijin, jonka tavoitteena oli saada Pirkalle ja Potulle elis ja tietysti kaikille muille vähintään kuukausipinna tai vuodari. Sade oli jatkuvaa muttei onneksi kovinkaan rankkaa, joten koko ajan oli mahdollista staijata. Hyönteisiä ei tietenkään ollut ilmassa, joten kauhean korkealla eivät toiveemme olleet, että Lamukarilla mahdollisesti aikaansa viettänyt hyönteisiä syövä tiira alkaisi saalistella ja tulisi näkyville. Muutama kovempi sadekuuro meni ylitsemme, mutta havaintoja kertyi sen verran mukavasti, ettei synkkyyteen ollut syytä vajota. Suosirrejä liikkui runsaasti ja päivän aikana ynnäsimme jopa 312 lintua. Kuikkia ja muutama kaakkuri kellui meressä, merihanhipoikueita näkyi uimassa jopa 120 linnun verran, merikotkia näkyi 3, mustapyrstökuireja 6, pikkukuoveja 6, merikihuja 3 ja muutaman kerran meitä säikäyttäneitä räyskiä 4. Kaulushaikara lenteli aika ajoin pitkin jokivartta ja taivaalta tipahti vesipääsky kellumaan lahdelle joksikin aikaa kunnes sekin jatkoi matkaansa. Takanamme puskissa päivysti naaras pikkulepinkäinen.

Iltapäivällä alkoi sitten sataa oikein kunnolla ja muu porukka sai tarpeekseen ja lähti hoitamaan Kokkolan mustajalkatylliä kuukausipinnaksi. Me kävimme autolla syömässä eväitä ja kuinka ollakaan yhtäkkiä sade taukosi, taivas repesi ja keli muuttui aivan upean lämpimäksi! Niinpä kiirehdimme takaisin tornille jatkamaan staijia ja tunnelma oli taas korkealla, kun tornilla tarkeni jo lyhythihaisessa! Pikkulokkeja saapui hyönteispyyntiin lahdelle, mutta kaipaamaamme hietatiiraa ei vieläkään näkynyt. Muuttohaukka lensi ohitsemme, kuoviparvessa muutti kolme punakuiria ja 5 vesipääskyä laskeutui hetkeksi lahdelle, mutta lopulta neljän jälkeen alkoi taas sataa oikein kunnolla ja koska nyt sade näytti jatkuvan pitkään, päätimme luovuttaa ja lähteä kohti Oulua.

Pirkka lähti Kemijärvelle ja me Potun kanssa kipusimme Rikun vintille nukkumaan. Illalla katselimme Rikun kanssa elokuvan, söimme ja puoliltaöin suuntasimme taas nukkumaan. Ja koska sääennusteet eivät vieläkään luvanneet kovin kummoista säätä, päätimme olla lähtemättä mihinkään muualle ja suunnata taas seuraavana aamuna tiirajahtiin Sannanlahdelle.

2.7. heräsimme kuudelta ja seitsemän aikaan käytyämme taas aamupalalla Tupoksessa, jatkoimme kohti Sannanlahtea. Näimme taas matkalla suopöllön ja tornille kivutessamme, olivat paikalla taas kuukausipinnakärjen edustajat, jotka olivat palanneet Kokkolasta ja olleet Sannanlahdella jo aamuneljästä saakka. Keli oli nyt kelvollinen, mutta tuuli oli varsin navakka. Niinpä lintuja ei tuntunut olevan liikkeellä senkään vertaa kuin edellispäivänä. Niinpä paremmat havainnot olivat pitkälti samoista paikallisista linnuista. Muuttohaukka kävi nyt kääntymässä lähempänä ja osoittautui vanhaksi koiraaksi. Pari kalasääskeä saalisteli kaukana molemmin puolin ja valkovikloja tuntui olevan liikkeellä ja niitä laskettiin kolmisenkymmentä muuttavaa ja kiertelevää. Pikkulintupuolellakin oli liikennettä etenkin vihervarpusilla, mutta myös peippoja, muutama järripeippo ja kolme isokäpylintua nähtiin. Lopulta klo 10:47 Mika I. Koskinen huusi, että nyt itäpuolella oli tiira, jota kannattaisi katsoa. Itselläni kesti aika kauan löytää lintu, koska Mika katsoi lintua ilmeisesti todella suurella suurennoksella ja nuotitus oli tästä johtuen hieman ontuvaa. Mutta lintu todellakin näytti hyvältä! Hetken lintua seurattuani olin varma, että kyseessä oli hietatiira! Sanoinkin tämän ääneen ja tällöin tornissa alkoi pieni paniikki, sillä kaikki eivät vieläkään olleet löytäneet lintua. Nyt nuotitus oli todella erinomaista koko ajan, mutta silti kaikki eivät meinanneet sitä löytää. Piinalliset minuutit vierivät ja lintu tuntui pikkuhiljaa ajautuvan tuulen mukana kohti Lamukaria ja tällöin torniin kiipesi vielä uusiakin saapujia sekä muutamia paikalta jo kertaalleen lähteneitä mutta takaisin hälytettyjä bongareita. Lopulta kaikki kuitenkin näkivät linnun ennen kuin se laskeutui Lamukarille näkyviin. Lintu oli kuitenkin karilla ollessaan niin kaukana, ettei sitä enää pystynyt määrittämään, vaikka se kertaalleen kävi jopa eräällä kivellä seisomassa. Lopulta koko tyytyväinen porukka päätti lähteä, kun vielä alkoi taas vaihteeksi sataakin.

Itse olin kesken staijin saanut puhelun Etelä-Karjalan Keskussairaalasta, että minun pitäisi jo seuraavana päivänä olla siellä korvakontrollissa ja tikkien poistossa. Tämä sopi nyt oikein hyvin suunnitelmiimme, sillä tiira oli hoidossa ja epävakaa sää oli jatkumassa vielä ainakin seuraavan päivän. Päätimme silti retkeillä Liminganlahden maisemissa vielä jonkin aikaa, kun vielä meillä ei ollut mihinkään kiire. Yhdessä Mikan, Palmgrenin ”Jössen” sekä Nummelinin ”Puten” kanssa jatkoimme Pitkällenokalle, josta pitkällisen rämminnän päätteeksi onnistuimme bongata paikalla viikon verran olleen mustaotsalepinkäisen. Muuttohaukka näyttäytyi taas komeasti ja näimme vilaukselta myös todennäköisen nuoren sitruunavästäräkin, joka kuitenkin katosi liian nopeasti. Potun kanssa jatkoimme vielä Limingan Virkkulaan, jossa kuitenkin alkoi taas sataa. Niinpä söimme luontokeskuksella maittavan aterian, tapasimme siellä myös tuttuja ja sateen tauottua kävelimme taas lintutornille. Eipä aikaakaan, kun paikalla pitkään viihtynyt arosuohaukkakoiras saapui hätyyttelemään jopa 300 päistä liroparvea.

Kävimme vielä pikakierroksen Tyrnävällä, jossa näimme vain sinisuohaukan, mutta kohta alkoi taas sataa ihan kunnolla, joten päätimme lähteä ajelemaan kohti kaakkoa. Ollessamme Kuopiossa tankkaamassa saimme viestin, että Porista oli löytynyt pitkäkoipisirri! Me tietysti käänsimme keulamme saman tien kohti Jyväskylää, tämä kun ei vielä toistaiseksi tarkoittanut meille muuta kuin eri reittiä kohti Mikkeliä. Sirri katosi pian ja niinpä jatkoimme Suonenjoelta taas Mikkeliä kohti. Tsekkasimme Haukivuoren Hirviniemen altaat, joilla näimme mustakurkku-uikkupoikueen ja sitten saimme tiedon, että sirri olikin yllättäen palannut löytöpaikalle, joten Mikkelissä otimme taas suunnan kohti Poria. Tässä vaiheessa kello oli niin paljon, että ainakin itse ajattelin sirrin nyt jäävän yöpymään löytöpaikalle. Rankkaa reissuahan tämä meille tarkoitti ja tuskin olisin iltapäivällä Lappeenrannassa, mutta WP-pinnasta kun oli kyse niin ”so what”? 50 kilometriä ajettuamme tuli kuitenkin taas viesti, että lintu oli lähtenyt ja päätimme jäädä paikoilleen pariksikymmeneksi minuutiksi odottamaan, josko tilanne vielä muuttuisi. Kun mitään ei kuulunut, päätimme puoliltaöin kääntyä takaisin Mikkeliin. Mikkelissä kävimme vielä lentokentällä kuuntelemassa muutamat ruisrääkät sekä pari viitasirkkalintua ja sitten jatkoimme Potulle nukkumaan.

3.7. nukuimme pitkään ja keskustassa käydyn aamupalan jälkeen lähdin ajamaan kohti Lappeenrantaa. Pikakäynti Askolassa ei juuri haviksia tuottanut ja kahden jälkeen kävin EKKS:n röntgenissä hoitamassa pari työasiaa ja ennen kolmea pääsin korvalekurille. Reilua puolta tuntia myöhemmin olin ajamassa kohti Parikkalaa.

Jo matkalla selvittelin seuraavan viikon sääennusteita ja vaikka aika epävakaista oli luvassa, niin ei ainakaan jatkuvaa sadetta. Niinpä soittelin taas Potulle ja päätimme toteuttaa pikkuhiljaa kypsytellyttä ajatustamme Lapin reissusta! Minulla oli vielä 6 päivää sairaslomaa jäljellä ja mikä olisi rennompaa kuin kunnon Lapin reissu – paljon autossa istumista, vähän kävelyä välillä – ja paljon lintuja! Niinpä Potu lähti jo ennen kuin olin kotona ajamaan myös kohti Parikkalaa ja kotiin päästyäni aloin saman tien pakata tavaroita, hoitaa muutamia pakollisia juoksevia asioita jne. Kun Potu saapui, katsoimme vielä Tiirasta viime hetken retkitärpit ja pian lähdimmekin matkaan.

Ensimmäisen pysähdyksemme teimme eräälle pellolle, jolta oli alkukesästä löytynyt pikkukultarintapari. Olin linnun löytäjiltä saanut pyynnön tarkistaa paikan mahdollisen pesinnän varalta, mutta en ollut kerinnyt paikalle lainkaan. Epäilin, että mikäli linnut olisivatkin pesineet, ei paikalla enää välttämättä olisi mitään. Yllätykseksemme näimme kuitenkin pari kertaa vilaukselta yhtä pikkukultarintaa, mutta lintu oli niin piilotteleva, ettemme sitä kovin hyvin nähneet, Useampaa lintua ei kyllä varmasti ainakaan ihan tällä paikalla ollut.

Sitten jatkoimme kohti Joensuuta ja Kontiolahdella käännyimme kohti Kylmäsuota, jossa parkkeerasimme turvetuotantoalueen lutakoille. Törmäsimme paikalla vanhaan biologiansijaiseeni Ohtosen ”Aveen”, mutta paikalla jonkin aikaa viipyneitä ruostesorsia ei näkynyt. Toisella puolella turvealuetta näimme pari lintuharrastajaa, jotka viittelöivät meille, joten arvasimme heidän näkevän linnut, joten lähdimme heidän luo. Ja sieltä näimme aivan toisella puolella aluetta uivat kolme naaraspukuista, arvatenkin 2kv ruostesorsaa. Potu sai näin tämän lajin paikattua nähtyjen lajien listalleen, hänhän oli saanut lajin elikseksi aikanaan pelkästä äänestä Virolahdella, kun Hurpussa niemen tyven oli takanamme ohittanut ruostesorsa kiivaasti honkottaen. Katselimme lintuja jonkin aikaa, mutta kohta sade ja hyttyset ajoivat meidät jatkamaan pitkää matkaamme.

Näimme Kontiolahdella vielä pari suopöllöä, mutta sitten jatkoimme aina Sotkamoon saakka, jossa pysähdyimme Vaarankylässä, jossa pienellä pellolla huusi pari ruisrääkkää sekä viiriäinen. Aamu alkoi jo sarastaa, kun viimein Ristijärvellä käännyimme Saukkovaaraan, jossa ajoimme korkean mäen päälle, jossa Potu kauhukseen huomasi, että komeimmat metsät oli sitten tämän viime käynnin hakattu matalaksi! Olimme jo todella väsyneitä, mutta kello oli sopivasti noin 3:30, joten päätimme tehdä vielä pienen kävelylenkin hakkuita ympäröiviin metsiin. Kävelimme jonkin aikaa komeissa metsissä, ennen kuin kuulimme ensimmäisen sinipyrstön. Lintu oli kuitenkin hyvin arka emmekä saaneet sitä näkyville. Kohta lähdimmekin takaisin autoa kohti ja matkalla kuulimme vielä toisen sinipyrstön. Olimme siis hakkuista huolimatta kuulleet sen mitä olimme tulleet hakemaan. Lopulta kellon ollessa jo noin 5 aamulla, kömmimme potun auton perään nukkumaan.

Nukuimme noin klo 11 asti, kunnes aurinko porotti autoon niin kuumasti, että oli pakko herätä. Näimme vielä autoa ajokuntoon järjestellessä sinisuohaukan ja kohta olimme taas matkaamassa kohti pohjoista. Hyryynsalmella kävimme Komulankönkäällä, jossa ei kuitenkaan löytynyt spondea virtavästäräkkiä, joten päätimme jatkaa vielä Puolangan Hepokönkäälle bongaamaan sellaista. Ennen Puolangan rajaa näimme tiellä ensin teeren ja kohta perään tien yli vilisti pyyemo kolmen pienen poikasen kanssa. Hepokönkäältäkään ei kuitenkaan virtaväiskiä löytynyt ja Tiiran tsekkaus paljastikin, että lintu oli havaittu lähes 4 km könkäältä joen varressa. Niinpä unohdimme tämän tänä kesänä yllättävän harvinaisen vuodarilajin ja lähdimme jatkamaan matkaamme.

Taivalkoskella näimme tien yli lentäneen mehiläishaukan, Suomussalmella otimme pakolliset kuvat Hiljainen kansa -taideteoksesta ja Kuusamon puolella kalasääsken. Kuusamossa kävimme kaupassa ja jatkoimme kaatopaikalle, jossa pikastopilla näimme kaksi paikalla viihtyneistä kolmesta haarahaukasta. Peurasuon sepeltaskua emme löytäneet emmekä Matolammen tienoilla havaittua lapinuunilintua vaan jouduimme tyytymään lammella kelluneisiin kahteen uiveloon. Niinpä aika pian jatkoimme kohti Kemijärveä. Kemijärvellä ajoimme veljeni Pirkan pihaan ja vietimmekin mukavan tunnin Pirkan perheen parissa. Lopulta meidän oli kuitenkin lähdettävä jatkamaan matkaa, sillä yö alkoi jo painaa päälle ja meidän oli tarkoitus päästä niin pohjoiseen kuin vain jaksaisimme.

Lopulta jatkoimme aina Inarin Saariselälle saakka ja parkkeerasimme siellä parkkipaikalle nukkumaan. Herätys oli kuitenkin vain muutaman tunnin unien jälkeen, sillä halusimme olla hyvään aikaan aamusta kävelemässä Iisakkipään luontopolkua, jolta oli Tiiraan ilmoitettu peräti kolme laulavaa lapinuunilintua. Niinpä kuuden aikaan aamulla olimme taas maastossa. Alkuun lintuja oli vähän, mutta jonkin matkaa käveltyämme kuulimme taivaalta ylilentäneen kirjosiipikäpylinnun, jonka näimmekin lyhyesti. Pian kuulin hyvän kuuloista tiaisen ääntä. Vislasin pari kertaa ja kohta ympärillämme pyöri muutama Lapintiainen sekä pari hömppääkin. Lapintiaisia näkyi vielä pari lisääkin, mutta muuten kuuden kilometrin kävely ei tuottanut mitään mainittavaa. Lapinuunilintujakaan ei siis löytynyt.

Jatkoimme läheiselle Kaunispäälle, jolla tapasimme pari kainuulaista lintuharrastajaa. Emme ehtineet kompata tunturin lakea kuin hetken, kun ensin näimme pari kapustarintaa sekä pikkukuovin ja sitten Potu plokkasi aika kaukaa rinteestä keräkurmitsan. Kävelimme paikalle ja tällä koiraalla oli mukanaan kaksi pientä poikasta. Kuvailimme lintuja hetken, kunnes oli aika jättää ne rauhaan ja lähdimme jatkamaan matkaamme.

Kaamasen Neljän tuulen tuvalla kävimme syömässä poronkäristystä, jonka hintalaatusuhde ei olisi ollut kohdallaan ilman ikkunan takaisella ruokinnalla käyneitä kahta koiras ja yhtä naaras taviokuurnaa. Näitä ikkunan läpi katsellessa ja kuvaillessa oli mukava ruokailla.

Utsjoen rajan ylitettyämme ensimmäinen havis oli Basijávressa uiskennellut uivelo. Lopulta saavuimme Karigasniemelle, jossa kurvasimme tuttuun tapaan Ailikastunturia kohti vievälle tielle. Ajoimme lähes portille saakka ja hetken kuluttua olimme valmiita lähtemään kunnon tunturikierrokselle. Potu ehti kuitenkin minun pakkaillessa nostaa kiikareita silmilleen ja kuinka ollakaan ”hawk-eye” plokkasi taivaalta 2 kv maakotkan! Sinirintakoiraan ruokkiessa poikasiaan aivan automme vieressä, nostin putken selkääni ja lähdimme kohti tunturin huippua.

Kävelimme alkuun tietä pitkin ja havaitsimme lapinsirkkuparin ja kapustarintoja ja aika ylös noustuamme plokkasi Potu ohitsemme tunturin rinnettä vasten kiitäneen tunturikihun! Lintu katosi saman tien, mutta löytyi pian uudelleen lentämästä viereisen tunturinhuipun rinnettä vasten. Se sai seurakseen myös toisen tunturikihun ja kiivas ajojahti toi linnut hetkeksi pyörimään aivan suoraan yläpuolellemmekin, hienoa!

Lopulta poistuimme tieltä ja lähdimme kipuamaan jyrkkää rakkakivikkorinnettä kohti huippua. Huipulta laskeutui pari perhostenkeräilijää, joita kävimme jututtamassa. Tuulisen kelin takia heillä ei oikein ollut ollut pyyntionnea, mutta he kertoivat nähneensä tunturikihun keräilevän jotain maasta takarinteessä. Kiirunoita he eivät olleet havainneet, vaikka olimme nähneet heidän koluavan lakea aika huolella haavejaan heilutellen.

Laen lähestyessä törmäsimme ensimmäisiin pulmusperheisiin ja niitä riittikin ainakin kymmenen linnun verran eri puolilla lakea. Keräkurmitsoja löytyi ensin kolmen linnun parvi, sitten kahden linnun porukka ja vielä neljän linnun parvi, joista yksi näytteli siipirikkoa ja oli siis selvästi pesää tai poikasia varoitteleva yksilö. Niinpä epäilimme kolmen linnun porukan osuneen sattumalta sen kanssa kimppaan ja päättelimme huipulla olleen yhteensä ainakin 6 keräkurmitsaa. Kolusimme huipun huolella ja lähdimme sitten kiertämään rinnettä pahimmissa rakkakivikoissa kävellen. Löysimmekin taas tunturikihun poimimasta marjoja rinteestä ja pääsimme näin kuvaamaan tätä aika kesyä lintua oikein mukavasti. Kiirunaa ei kuitenkaan meinannut millään löytyä. Tiesimme paikalta ilmoitetun ainakin yhden linnun mutta pikkuhiljaa alkoi näyttää siltä, että paikalla ehkä olisi todellakin vain tämä yksi yksilö, sillä jätöksiä tai höyheniäkään emme juuri nähneet. Lopulta kun olimme lähes viimeisessä rakkakivikossa, jolta olisimme lähteneet laskeutumaan takaisin alaspäin, lähti edestämme kiiruna naristen lentoon!

Palailimme autolle hieman tunturikoivikon reunaa komppailen, mutta mainittavia uusia havaintoja ei tullut. Loppuilta sujui nuotiolla makkaraa paistellen ja jutustellen. Lopulta oli pakko kömpiä autoon nukkumaan.

6.7. Heräilimme taas aikaisin ja ajoimme läheiselle Piejängälle, josta lähdimme poroerotukselta kävelemään jänkhälle. Puskissa näkyi sinirintoja ja mustaviklo lensi ylitsemme. Lähilätäköillä oli vesipääskyjä, lapinsirrejä, liroja, tyllejä ja suokukkoja ja pikku-pihoot eli lapinsirkut ääntelivät ympärillämme. Kävelimme poroaitaa seuraten toista tuntia ja löysimme vielä yhden aktiivisesti lentäneen ja surisseen jänkäsirriäisen, tundraurpiaisen, keltavästäräkkejä, useita kapustarintoja sekä kaakkurin ja kuulimme kurkien ääntelyä. Palattuamme takaisin poroerotukselle, löysimme vielä ainakin yhden tundraurpiaisen lisää, urpiaisia toki näkyi enemmänkin.

Sitten jatkoimmekin kohti länttä aina Nuvvukseen asti, jossa parkkeerasimme auton ja lähdimme kipuamaan Nuvvus Ailikakselle. Olimme päättäneet kävellä kurun pohjaa pitkin aina laelle saakka, joten edessä oli ainakin näin sairaslomalaiselle hieman raskaampi urakka. Mutta pakkojahan Lapissa on ainakin kerran patikoida oikein kunnolla. Kivuttuamme aikamme kuulimme edestämme lupaavaa taksutusta ja kohta näimmekin naaras sepelrastaan. Pian taksutusta kuului lisää ja näimme koiraankin ja molemmilla linnuilla oli nokat täynnä ruokaa. Pesä oli siis lähellä! Istahdimme rinteeseen odottelemaan, josko linnut saapuisivat pesälle ja kuvattavaksi, mutta ne olivat turhan arkoja. Niinpä jätimme ne aika pian rauhaan ja jatkoimme kiipeämistä.

Pidimme aika ajoin taukoja, sillä minun ei ollut vielä lupa hikoilla, joten kiipeäminen oli hidasta. Yllättäen mitä ylemmäksi pääsimme, sitä enemmän saimme kimppuumme hyttysiä – ja pikkuhiljaa niitä alkoi olla sietämättömän paljon! Ollessamme jo lähes laella pahimmassa rakkakivikossa, lähti edestämme juoksemaan kiirunaperhe – vanha lintu ja kaksi lähes täysikasvuisen kokoista poikasta. Nyt pääsimme myös kuvaamaan näitä kauniita arktisia kanalintuja.

Laella kipusimme aina korkeimmalle huipulle saakka, jossa ympärillämme pörräsi hyttysiä kuin pahimpaan räkkäaikaan. Kaukana naapuritunturin laella oli järvi, josta saimme tikistettyä alleja, tukkasotkia sekä lapasotkakoiraan. Lopulta lähdimme laskeutumaan takaisin alaspäin. Laskeutuminen oli todella tarkkaa puuhaa pienessä rakkakivikossa mutta selvisimme lopulta autolle ilman haavereita, mikä oli hyvä, sillä ainakaan minulla ei olisi ollut varaa saada tärskyjä. Matkalla näimme taas sepelrastaatkin ja tällä kertaa ne poseerasivat hieman paremmin. Alhaalla saimme olla rauhassa hyttysiltä, joten söimme eväitä ja nautimme upeasta kesäkelistä kauniissa Tenojoen maisemissa.

Lopulta jatkoimme kohti Utsjokea ja näimme Yläjalven kohdilla Tenoa pitkin lentäneen merilokin ja Kuoppilasvaarassa tolpan päällä päivystäneen ampuhaukan. Käytyämme kaupassa lähdimme kohti etelää ja lopulta käännyimme Skalluvaaran poroerotukselle vievälle tielle. Poroerotuksella näimme kaukaisilla lutakoilla pari pikkulokkia sekä vesipääskyn, mutta kohta ajoimme hieman takaisin päin eräälle levikkeelle majoittumaan. Ilta meni taas makkaraa paistellen ja puskissa liikkuneita sinirintoja ihaillen. Pian olimme taas valmiit nukkumaan.

7.7. heräsimme taas viiden aikaan ja lähdimme saman tien kävelemään jänkälle. Niittykirvisiä ja keltavästäräkkejä oli runsaasti ja vihdoin sain kelvolliset kuvat lapinsirkustakin, mutta saimme kävellä aika pitkään ennen kuin löysimme ensimmäisen paremman linnun, lapinkirvisen, joita löytyikin heti varoitteleva pari. Näitä kuvaillessa näimme myös vesipääskyn ja kohta kuului taivaalta jänkäkurpan soidin komeasti. Kävelimme vielä pitemmälle, muttemme löytäneet kuin yhden lapinkirvisen lisää. Lopulta palailimme ylänköä pitkin takaisin autolle.

Aika pian olimme jo ajelemassa kohti etelää. Mieraslomoplan kohdilla näimme kuolleen männyn latvassa torkkuneen isolepinkäisen ja Inarin puolella Lihavakalajärvillä kaakkuriparin, tukkasotkia ja -koskeloita sekä pari pilkkasiipiparia ja Sestjuvjeggin kohdalla tien yli lensi koiras taviokuurna.

Matka jatkui ja maisema vaihtui ja reittiä suunniteltiin ajamisen lomassa. Lopulta päätimme tehdä vielä Itä-Lappiin tutustumiskierroksen ja ajoimme yhden lettujensyöntistopin jälkeen aina Pelkosenniemen Kairanaavalle asti. Parkkeerattuamme auton kuulimme heti voimakasti Pohjansirkku ja lähipuskista löysimme useamman pienen pohjansirkun poikasen, joita molemmat vanhemmat kävivät tiuhaan ruokkimassa. Lintutornilta näimme lähinnä vain useita kurkiperheitä ja palatessamme autolle jouduimme pelastelemaan pohjansirkkupienokaisia autotieltä turvaan.

Mullakkoaavan suoralla yritimme löytää pikkusirkkuja mutta löysimme taas vain pohjansirkkuja. Kohta käännyimme Sokanaavalle, jossa lintutornista avautui taas komea suomaisema, mutta näin illasta havainnot jäivät vaatimattomiksi. Kävimme vielä kävelemässä aavan reunan metsissä, josta avautui myös välillä maisema suolle ja suolammille ja näimmekin mm. uivelopoikueen, muttemme juuri mitään ihmeempää.

Lopulta jatkoimme matkaa ja Savukoskella keräilimme huonoimpaan mahdolliseen aikaan kuntapinnoja kunnasta, jossa en ollut koskaan aiemmin käynytkään. Lopulta Sallassa ajoimme Kotolan kylän lähelle erään pikkutien päähän leiriytymään. Yön viimeiseksi havainnoksi jäi kylällä nähty suopöllö.

8.7. heräsimme ani varhain ja lähdimme kävelemään kylän tienoolle päätien varteen ja löysimmekin helposti useita tiksuttavia pikkusirkkuja, mutta vain yhden niistä saimme lyhyesti näkyville ja laulua emme kuulleet lainkaan – kesä alkoi olla jo turhan pitkällä. Paikallahan oli ennen Juhannusta havaittu linjalaskennassa reilut 30 pikku- ja pohjansirkkua.

Jatkoimme Kuusamoon, jossa Käylässä näimme Kitkajoessa nuoren koskikaran tiltaltin laulellessa taustalla. Peurasuolla sepeltaskua ei taaskaan näkynyt eikä sitä ollut kukaan muukaan enää ilmoittanut nähneensä kymmeneen päivään. Puskissa kuitenkin tiksutti taas pari nuorta pohjansirkkua. Väsymys alkoi jo painaa päälle, sillä olimme nukkuneet yöllä vain muutaman tunnin, niinpä suuntasimme kohti Konttaista, jossa ajattelimme nukkua joko parkkipaikalla tai jonkin pikkutien varressa. Matkalla törmäsimme yllättäen Kangaslammella pökkelössä päivystäneeseen hiiripöllöön, josta saimme ihan kelpo kuvat otettua.

Konttaiselle päästyämme tuuli oli yltynyt niin navakaksi, ettei mäelle kiipeily näyttänyt järkevältä. Niinpä ajoimme erään pikkutien varteen nukkumaan.

Heräsimme taas, kun aurinko oli lämmittänyt auton turhankin kuumaksi. Pian lähdimmekin sitten taas matkaan, Söimme Kuusamossa pikaisesti ja sitten ajoimme pitkän rupeaman. Ristijärvellä näimme vauhdista sinisuohaukan mutta lopulta käännyimme Juukassa pienemmälle tielle, joka vei Kaavin lintutyhjiön kautta Outokumpuun. Siellä ajoimme Vuonoksen altaille, joille päästyämme löytyi heti ensimmäiseltä altaalta satakunta lokkia, joita aloimme seuloa. Eipä mennyt kuin parikymmentä sekuntia, kun huomasin etsimämme 2kv aroharmaalokin lokkien seasta. Kyseessä oli todella ruma, pahasti sulkinut yksilö. Kamerastani loppui akku juuri sopivasti, mutta onneksi pienellä harjoittelulla sain jonkinlaisia skouppikuvia otettua uudella luurillani.

Jatkettuamme matkaa Liperin Viinijärvellä lensi tien ylitse lintu, joka sai ensin aivot lyömään tyhjää. Mutta kun näin sen laskeutuvan peltoon, tajusin että kyseessä oli viiriäinen! Stoppasimme ja menimme komppaamaan kohdan, johon lintu oli tippunut, mutta se oli ilmeisesti jo juossut läheiseen viljapeltoon piiloon.

Kävimme Joensuussa taas syömässä roskaruokaa ja pian jatkoimme Tohmajärven Värtsilän Tapiolantielle bongaamaan viirusirkkalintua. Yö oli kuitenkin todella kylmä – lämmintä oli vain 9 astetta. Kertaalleen Potu ja myöhemmin minäkin, olimme kuulevinamme alle sekunnin tirinän puskista, muttemme saaneet lajista varmuutta. Suopöllöt lentelivät pellolla Suopöllö, mutta lopulta puoli neljän aikaan aamuyöstä päätimme lähteä ajamaan viimeistä taivalta Parikkalaan.

Olimme Parikkalassa lopulta ennen viittä ja suihkun jälkeen painuimme pehkuihin. Nukuimme niin pitkään kuin nukutti ja kävimme vielä aamupäivällä Siikalahdella pointsaamassa reissun viimeiset reidarit, mutta sitten oli aika heittää Potulle hyvästit. Tämä oli, toki ihan omasta tahdostaan, toiminut potilaskuljettajanani koko reissun! Sen lisäksi hän oli vielä näyttänyt minulle lähes kaikki linnutkin!
Yhteensä olimme näiden kahden sairaslomareissun aikana havainneet 161 lintulajia pahemmin yrittämättä (120 ekalla ja 127 toisella). Mukavia kuvia, videoita ja sitäkin mukavampia muistoja oli taas kertynyt näiltäkin reissuilta! Ja olinpahan noudattanut kohtuu hyvin lääkärin antamia ohjeitakin, olin ottanut varsin iisisti ja istunut pääosan sairaslomasta paikallaan, autossa – 4500km.

J.A.

Kaukasuksen helmet 1.-9.7. 2013 – lintumatka Georgiaan

Ihastuin Georgian vuoristomaisemiin vieraillessani maassa ensimmäistä kertaa 2006. Nyt olen käynyt maassa jo viisi kertaa, mutta siitä huolimatta joka reissulla tulee vastaan jotakin uutta. Kiersimme Kontikin 8 henkilön ryhmän kanssa Suur- ja Vähäkaukasuksella, Tbilisin ympäristössä ja laajalla Jevakhetin tulivuoriylängöllä.

Matkamme oli ajoitettu niin, että lintujen lisäksi olisi muutakin nähtävää. Heinäkuun alkupuolella Georgian vuoristojen ja ylänköjen maisemat ovat kauneimmillaan. Kukkaniityt ovat upeimmillaan, joka puolella lentää perhosia ja sudenkorentoja ja lintupoikueet ovat liikkeellä. Kuumilla aroilla ruoho on kuitenkin jo kulottunut ja linnut kertyvät lampien ja järvien ympärille.

Liikuimme nelivetomaasturilla ja pikkubussilla. Majoittumiset olivat pienehköissä hotelleissa lintupaikkojen naapurikaupungeissa. Illalliset ja osan lounaista söimme paikallisia herkkuja tarjoavissa ravintoloissa. Kolmella koko päivän retkellä oli mukana retkieväät ja trangiat veden kuumentamista varten.

Retkipäiväkirja

1.7. Lennot Helsinki-Kiova-Tbilisi

Ryhmämme saapui tuuliseen Tbilisiin illalla yhdentoista maissa Ukraina airlines:in siivin. Lentokentällä saimme ikäväksemme huomata että ainakin 25 matkustajan, meidän mukaan lukien, matkalaukut olivat unohtuneet Kiovaan. Täyttelimme katoamisilmoitukset ja harmiksemme kuulimme, että tavarat tulisivat vasta seuraavana iltana.

Sovimme oppaamme Giorgin kanssa että muuttaisimme matkaohjelmaamme ja retkeilisimme seuraavan aamun Tbilisin ympäristössä.

2.7. Tbilisin ympäristö

Aamiaisen jälkeen suuntasimme Lisi-järvelle Tbilisin länsipuolelle. Matalan järven ympärillä on ruovikkoiset rannat, laajoja ruohoniittyjä ja istutettuja mäntymetsiköitä. Järvellä näkyi vain vähän lintuja, mutta lähimetsissä törmäsimme mm. kuhankeittäjä- ja mustaotsalepinkäispoikueisiin. Näimme myös espanjankilpikonnan, seltopusikin (valtava vaskitsalaji) ja pari pientä käärmettä. Petolinnuista havaitsimme mm. käärmekotkan, ruskosuohaukkoja ja hiirihaukkoja. Tuuli nousi välillä myrskylukemiin, mikä haittasi retkeilyä.

Koska tuuli tuntui vain kiihtyvän, päätimme etsiä tuulensuojaa Tsodoreti kylän takaisesta metsäisestä laaksosta, jossa virtasi pohjalla kirkas puro. Metsässä lauloi kaskaiden lisäksi kaukasianuunilintuja ja runsaasti mustapääkerttuja. Myös perhosia oli valtavasti liikkeellä!


Iltapäivällä kiertelimme ryhmäläisten toiveesta Tbilisin vanhassa kaupungissa, vuoren rinteen linnakkeella ja kävimme kansallismuseossa ihmettelemässä upeita kultakoruja. Kaupungin halkaisevan joen yllä lenteli viitisenkymmentä armenianlokkia, kuumien lähteiden päällä olevien kylpylöiden vieressä näimme palmukyyhkyjä ja virtavästäräkkejä.

Noudimme matkatavaramme puoli kuudelta lentokentältä ja jatkoimme sieltä suoraan kohti seuraavaa matkakohdettamme Kazbegia, jota nykyisin kutsutaan nimellä Stepantsminda. Ilta pimeni ennen yhdeksää, jolloin olimme lähestymässä vuoristotien korkeinta kohtaa Jvary Pass:ia (2380m). Liikennettä oli yllättävän paljon aikaisempaan verrattuna. Venäjälle menevän raja-aseman avauduttua ovat liikenne määrät ainakin kymmenkertaistuneet ja tien korkeimmalla oleva osa oli remontissa. Suomen mittakaavassa tie olisi ollut ajokelvoton, mutta niin vain jopa isot rekat matelivat kuoppia kierrellen meitä vastaan. Vuoriston ajo-olosuhteisiin tottuneille kuljettajille tie ei näyttänyt tuottavan ongelmia.

Majoituimme yliopiston tutkimusaseman asuntolaan, jossa oli ennestään iso ryhmä tanskalaisia ja pieni porukka suomalaisia lintuharrastajia. Suomalaisryhmän kokemuksista voi lukea täältä.

3.7.- 4.7. Kazbegi

Seuraavat päivät vietimme laaksossa ja vuorten rinteillä retkeillen. Tarkoituksenamme oli yöpyä ylhäällä vuorella, mutta lämpimän kostea ilmamassa suoraan Mustaltamereltä teki suunnitelmastamme mahdottoman. Vielä viikkoa aikaisemmin puhalsivat kuivemmat tuulet, jolloin mitään ongelmia ei olisi ollut. Nyt aamuisin oli hyvä puolipilvinen sää, mutta jo ennen puoltapäivää vuorten rinteet peittyivät pilviin ja iltapäivällä kosteus tiivistyi kaatosateiksi. Lisäksi meillä oli matkatavaroiden viipymisen vuoksi yksi päivä vähemmän retkeilyaikaa.

Kävimme puolen päivän retkillä kylän läheisillä pensaikoilla ja parin kymmenen kilometrin päässä Tsuron laaksossa, jossa uusi tie nousee korkealle vuoren rinteille. Lintujen lisäksi ihmettelimme valtavaa kukkapaljoutta. Havaitsimme mm. partakorppikotkan, 15 hanhikorppikotkaa, kolme muuttohaukkaa, pari maakotkaa, seitsemän alppitervapääskyä, vuorikirvisiä, 15 kivikkorastasta, runsaasti sepelrastaita, 8 kaukasianuunilintua, 30 vuoritiltalttia, alppivariksia sekä parikymmentä kultahemppoa.

Pääretkelle Kazbegin rinteille lähdimme jo ennen auringon nousua. Aivan huiput olivat pilvessä, mutta pääsimme nousemaan rinteen polkua ylös hyvässä säässä. Katseltavaa oli paljon ja hitaampi osa ryhmästä käytti neljän kilometrin matkaan viisi tuntia. Osa ryhmästämme ehti huippukorkeuteen noin 3000 metriin jälkijoukkoa nopeammin. Tee- ja kahviveden keittelyn ja eväiden nauttimisen ohessa he havaitsivat mm. varoittelevan kaukasianlumikanan, rakkapunavarpusia sekä vuorileppälinnun. Hitaampi jälkijoukko kuuli harjanteen ylityskohdassa olevalle kiviselle alttarille useita rakkapunavarpusia ja yksi retkeläisistämme näki vuorileppälinnun. Muita ylhäällä yleisiä lajeja olivat mustaleppälintu, kivitaskut, vuorihempot sekä vuorikirviset, joita arvioimme reitillemme osuneen 140. Rakkakivikoiden reunoilla ja rododendronpuskissa viihtyivät mm. rautiainen, kivikkorastas, sepelrastas ja vuoritiltaltti.

Pilvimassat alkoivat vyöryä vuoren rinteiltä jo lounaan aikana. Aikaisemmin ylös ehtinyt porukka päätti lähteä alaspäin saman tien, kun pilvistä alkoi tulla pisaroita ja lämpötila laski reilusti alle kymmeneen asteeseen. Hitaampi ryhmä jäi vielä kuuntelemaan kuuluisiko lumikanoja. Alttarin kohdalla sateeseen tuli tauko ja saimme viheltämällä ääneen kolme kaukasianlumikanaa, joista yksi oli luultavasti toisen porukan kuulema lintu tai sen pari. Viereisellä lumella piipersi hetken aikaa tunturikiuru. Sateen yllyttyä lähdimme mekin etenemään varovasti polkua alaspäin vitsejä ja hauskoja juttuja kertoillen. Sade teki reitin liukkaaksi ja lopulta olimme alhaalla reilut kaksi tuntia aikaisemmin lähteneen ryhmän jälkeen. Hotellilla kuulimme, että he eivät olleet kastuneet lainkaan!

Ylävuoriston kukkaniityt olivat hienoimmillaan.

5.7. Suurkaukasukselta Vähäkaukasukselle

Aamulla kuulostelimme vielä vuoren rinteen juurella kuuluisiko lumikanoja tai rakkapunavarpusia. Aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan kohti Vähäkaukasusta. Pysähtelimme alkumatkasta hyvillä lintupaikoilla. Suurkaukasuksen tien korkeimman kohdan lähellä meidät ohitti partakorppikotka. Lumivarpusten pesäpaikka oli tuhoutunut tietöissä, joten ne eivät olleet paikalla. “Kansojen ystävyyden” muistomerkillä oli mm. alppikiitäjiä, alppivariksia ja -naakkoja sekä kultahemppoja.

Vähäkaukasuksen reunaan saavuttuamme nousi taivaalle laaja ukkosrintama rankkasateineen, joten retkeily piti unohtaa.

6.7. Vähäkaukasus Akhaltsikhe-Abastumani-Zekari Pass (2182) ja takaisin

Päivän retkikohteena olivat metsäiset Vähäkaukasuksen vuoret. Alarinteillä kasvaa lehtimetsää, joka vähitellen muuttuu jykeväksi sekametsäksi mäntyineen, kuusineen, jalokuusineen ja haapoineen. Matalia pensaita ja pikkupuita on myös kymmeniä lajeja. Vuorten kivisten huippujen ympärillä on laidunnettuja kosteita niittyjä. Karttaan merkittäväksi paikallistieksi merkitty tieura oli jälleen sateiden jäljiltä paikoin hyvin huonokuntoinen. Nelivetomaastureilla pääsi juuri ja juuri läpi huonoimmista paikoista! Nyt tie oli onneksi lähes kuiva eikä niin kuin 2006, jolloin tie muistutti koskea. Vähäkaukasuksen retkellä autoletkaamme liittyi myös toinen suomalaisryhmä.

Pysähtelimme metsässä muutamissa paikoissa, kunnes vastaan tuli kolme tutkijaa, joista yksi oli kamerallaan juuri hetkeä aikaisemmin napannut kuvan kalliolla poseeraavasta kaspianlumikanasta. Päätimme lähteä saman tien ylös kohti huippuja. Ylhäällä jakaannuimme kahteen ryhmään eri puolille vuoren huippuja. Tehtävänämme oli etsiä kallion väreihin hyvin naamioituvia kaspianlumikanoja. Tunnin etsinnän jälkeen saimme radiopuhelimeen viestin, että toinen ryhmä oli löytänyt lumikanat. Ajoimme vuoren toiselle puolelle, missä kolme lumikanaa odotti kaukoputkissa. Ylhäällä lajistoon kuuluivat mm. kaukasianuunilintu, vuoritiltaltti, kultahemppo ja punavarpunen.

Pilvet saavuttivat meidät jälleen lounaan aikana. Suuntasimme takaisin alas metsiin. Pyysimme saada kävellä joitain kilometrejä tietä alaspäin. Autot tulisivat myöhemmin perästä. Reilun parin kilometrin kävelyn jälkeen alkoi kuulua outoja ääniä ja eräästä männystä löytyi punarintanakkeli. Lähipuista kuului vielä kahden muun linnun äänet. Nämä yksilöt eivät olleet lainkaan kiinnostuneita niille soitetusta atrapista, jolla yritimme saada niitä latvuksesta paremmin näkyville. Muita metsälajeja olivat erittäin runsaana esiintynyt kuusitiainen, pikkukäpylinnut, punarinta ja leppälintu.



Palattuamme Akhaltsikheen kävimme katsomassa kolmen uskonnon yhteistä ”kirkonmäkeä”.

7.7. Jevakhetin ylänkö

Jevakhetin ylänkö on noin 2000 metrin korkeudessa oleva laaja loivasti kumpuileva ruohostoinen alue, josta nousee vielä tuhat metriä korkeammalle tulivuorten tuhkakartioita. Laavakenttien päälle on muodostunut paljon järviä, joista vierailimme mm. Khozapini- (Kartsakhi-), Khanchali- ja Burnashenijärvillä.

Järviltä löysimme mm. armenianlokkeja, runsaasti sorsia, uikkuja, merimetsoja, yö-, silkki-, harmaa-, katto- ja jalohaikaroita. Runsain laji oli nokikana, joita oli järvillä tuhansia. Kauempana lietteillä piipersi kahlaajia, joista vain osa oli väreilyn takia määritettävissä. Rantaniityiltä kuului mm. viiriäisiä, keltavästäräkkejä ja hemppoja. Pelikaaneja ja kiharapelikaaneja näimme yhteensä 160. Niityillä viihtyviä jyrsijöitä oli kyttäämässä runsaasti hiiri- ja arohiirihaukkoja, ruskosuohaukkoja, niittysuohaukka, pari pikkukiljukotkaa sekä käärmekotka.


Harvinaisin havainto oli kuitenkin Georgian presidentti, joka ajoi seurueineen ohitsemme kohti tulevaa raja-asemaa.

8.7. David Gareji

Georgian kaakkoisosat ovat kuivaa aroa, jota halkovat kukkularivit. Päätieltä on David Garejin luostarille viitisenkymmentä kilometriä. Pysähtelimme matkalla linturikkaimmilla kohdilla. Tien varren järvillä havaitsimme rastaskerttusia, liejukanoja ja yksittäisiä kahlaajia. Udabnon kylällä ihmettelimme valtavaa punakottaraisten pesimäyhdyskuntaa. Näillä linnuilla on erikoinen tapa lentää hakemaan ruokaa aina muutaman linnun ryhminä.

Luostarin alueelle saavuimme noin puoli yhdeltätoista, jolloin oli jo hyvin kuuma. Keskipäivää kohti lämpötila nousi aina +35°C asti. Pensaikkojen pikkulintujen kiikaroinnin lisäksi kävimme Azerbaijanin puolella staijaamassa. Puskien tuijotus tuotti mm. etelänsatakielen, idänorfeuskertun, vaaleakultarinnan, vuorisirkun, ruostepyrstön ja useita hernekerttuja. Tien varren multakasoilla oli mukavasti ruso-, nunna- ja arotaskuja.


Lounaan jälkeen ajoimme rajaa pitkin kohti Jandarajärveä. Matkalla näimme sininärhiä, mehiläissyöjiä sekä pikkukotkan ja pikkukorppikotkan. Jandarajärvellä paras havainto oli syyriantikka.

Matkamme jatkui Rustavin teollisuuskaupungin ohi takaisin Tbilisiin.

9.7.

Lentomme takaisin Suomeen lähti jo kuuden jälkeen aamulla. Kiovassa oli parin tunnin vaihto ja Helsinkiin laskeuduimme yhdenmaissa.

Lopuksi:

Vaikka muutamat tavoitelajit jäivät lajilistaltamme yrityksestä huolimatta puuttumaan, saivat retkeläiset minua lukuun ottamatta mukavasti elämänpinnoja. Itse sain nostettua Georgian lajimäärän 213 lajiin.

Päiväkohtainen lajilista havaintomäärineen on ladattavissa tästä

H.A.