Arkistot kuukauden mukaan: heinkuu 2003

Norja, Varanki 11.-19.7. 2003

Taas reissun päälle!

Pari päivää huilittuamme edellisen, katalonialaisten opastusreissun väsymyksiä, päätimme lainata taas Hannan vanhemmilta autoa ja lähteä toiselle kesälomareissullemme kohti Pohjois-Lappia ja Varankia. Reissuseuraksi olimme pyytäneet kaveriani Juha Heimovirtaa Oulusta. Juhan harrastuksena ei niinkään ole linnut, mutta hän harrastaa kuvaamista, ja sitähän linnuissa aina riittää!

Perjantaina 11.7. keskipäivällä olimme saaneet auton pakattua, ja suuntasimme auton keulan kohti pohjoista – taas. Lähes yhtä kyytiä ajoimme Kontiomäelle, jonne Juha saapui junalla.

Reitiksemme olimme valinneet sen reitin, jota pitkin ei tarvitsisi ajaa Rovaniemen kautta. Rovaniemelle kun on tullut jokunen kerta elämän aikana ajettua. Niinpä reittimme kulki Kemijärven kautta ensimmäiselle yöpymispaikallemme Pelkosenniemen Saunavaaraan.

Matkanvarsibongailua

Vaikka Saunavaara olikin erinomainen yöpymispaikka, ei se ollut sitä sattumalta. Saunavaaran pelloilla, kun oli koko kesän saalistellut koiras arosuohaukka. Olipa paikalla epäilty nähdyn naaraskin. Niinpä huonosti nukutun yön (liian kova alusta, äänekäs pohjansirkkupoikue ja joku hemmetin Pirkka Aalto piipitti jotain räyskiä ja viiriäisiä naapurikunnasta), painelin aamuviiden aikaan staijaamaan peltoja. Eipä aikaakaan, kun näin ensin suopöllön lentävän matalalla pellon yllä ja lähes heti perään 3kv koirasarosuon. Porukka teltasta hereille ja pihalle, mutta onnettomat hidastelijat eivät olleet tarpeeksi nopeita. Toisella yrittämällä kuitenkin teltasta ulostautuminen kävi nopeammin, ja kaikki pääsivät näkemään, kun arosuo leijaili peltojen yllä.

Hanna ja Juha kömpivät vielä telttaan nukkumaan, ja minä päätin mennä kuvaamaan arosuota. Ihme kyllä onnistuinkin yrityksessäni, kun lintu laskeutui hetkeksi talon pihaan tolpan nokkaan. Vajaata tuntia myöhemmin paikalle saapuikin tuo em. P. Aalto Piisilän Petrin kanssa, ja pienen odottelun jälkeen arosuo suvaitsi näyttäytyä heillekin. Paikalla lauloi iloksemme myös pikkusirkku.

Porukalla menimme mekastamaan teltalle, jossa yhä edelleen Hanna ja Juha nukkuivat. Yht`äkkiä ylitsemme pyyhkäisi raju sadekuuro, jota ennen onneksi ehdimme purkaa teltan. Pian lähdimme jatkamaan matkaamme kohti pohjoista ja Pirkka ja Petri suuntasivat Kemijärvelle jatkamaan omaa retkeään.
Sodankylässä teimme parikin pysähdystä, joista ensimmäinen tuotti muutaman mustalinnun (mm. poikueen), uivelon sekä lähistöllä autosta nähdyt nuoli- ja muuttohaukan.

Seuraava tärkeämpi pysäys oli kuitenkin vasta Inarin Kaamasessa, jossa bongasimme Neljän tuulen tuvan ruokinta-automaatilla jo pitempään käyneet kaksi naaraspukuista taviokuurnaa.

Tunturikompastelua

Ensimmäiseen varsinaiseen retkeilyetappiimme Karigasniemen Ailigakselle saavuimme iltapäivällä. Hetken jouduimme odottelemaan, kun muutama sadekuuro pyyhkäisi tuntureiden yli, mutta lopulta pääsimme lähtemään kiipeämään laelle. Tundraurpiaisia lenteli ylitsemme, mutta todella pian oli kunnon jymypommin vuoro: näin tunturin lakea vasten rauhallisesti lentävän tunturihaukan! Tuuli kuitenkin vei huutoni, joten Juha ja Hanna eivät lintua nähneet, näkivät vain meikäläisen sohivan jonnekin suuntaan ja huutavan jotain epämääräistä. Onneksi pian taivaalta kuului muutama tunturikihun maukaisu, joten Hanna (ja tietysti Juha) sai vihdoin tämän kauan häntä kiertäneen eliksen. Lintua/lintuja ei kuitenkaan saatu näkyville lainkaan.

Aikamme kiivettyämme pääsimme lopulta tunturin laelle. Juha istahti nojaamaan lakikivikkoa vasten, kun meikäläinen sanoi: “Tossa sun vieressäs on muuten kiirunoita”. Se siitä lepäämisestä sitten, kiirunoitahan piti alkaa kuvata. Aikamme kiirunoita kuvattuamme aloin ihmetellä missä Hanna on ja soitin tälle: “Täällä on kiirunoita, tuu kuvaamaan”. Johon Hanna vastasi: ” No täällä on keräkurmitsapoikue, vaihdetaanko?” No niin sitten tehtiin, että ensin kuvattiin keräkurmitsoita, ja sitten kiivettiin takaisin laelle. Kiirunoita ei kuitenkaan enää meinannut löytyä, joten meidän täytyi tyytyä kuvaamaan hauskan näköisiä pulmusenpoikasia, joita juoksenteli laella olleiden rakennusten alla.

Lopulta päätimme lähteä kapuamaan rinnettä alas, ja sieltähän ne kiirunat taas löytyivätkin, ja Hannakin pääsi niitä kuvaamaan. Tunturin rinteellä puurajan korkeudella sitten yövyimme kapustarintojen ja pikkukuovin huutaessa meidät uneen.

Kunnon emämunaus

Seuraavana aamuna (13.7.) suuntasimme kulkumme Piesjängän soille. Rankka suokävely ei kuitenkaan tuottanut mitään elämyksellisiä havaintoja. Toki muutama tunturikihu nähtiin, kuten myös tundraurpiaisia, mustavikloja, vesipääskyjä, piekanoita ym.

Aika pian päätimme kuitenkin lopettaa rämpimisen ja jatkaa matkaa kohti pohjoista. Reittimme varrella Nuvvus Ailigaksella pysähdyimme soittamaan CD-soittimesta sepelrastasta, ja pian rinteen puskista kuuluikin samanlaista kopsutusta meille takaisin. Kun päätin alkaa jahdata seraa kuvan toivossa huomasin kauhukseni, että putkeni ei olekaan kyydissä! Pian tajusin, ettei sitä olekaan pöllitty, vaan se nojaa Piesjängällä 70 km päässä paskahuussin seinään ihmetellen, että mihinkäs se isäntä meni! Kaikkea sitä näköjään voi tapahtua!? Että nyt perhana putkenkin jättää!

No meikäläinen ajoi kuin Ari Vatanen ja muut puristivat rystyset valkosina mistä kiinni saivat ja puolentoista tunnin päästä oltiin putki kyydissä taas Nuvvus Ailigaksen rinteen juuressa kuuntelemassa, josko sepelrastas kuuluisi, niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. (Tai ainakin meikäläinen yritti olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, muista en tiedä.) Tuuli oli kuitenkin taas yltynyt, joten totesimme homman toivottomaksi ja lähdimme jatkamaan matkaa kohti Norjaa ja Jäämerta.

Ja linturetkemme alkaa

Norjan rajan ylityksen jälkeen alkoi taas armoton reissupinnojen hakeminen, toki niitä oli listattu jo siitä asti, kun Juha tuli kyytiin, mutta nyt sitä tehtiin hieman enemmän vakavissaan. Lajit olivat ihmeen kortilla: varis taisi olla ensimmäinen.

Varangerbotniin päästyämme lintuja alkoi taas sitten näkyä oikein urakalla! Mitään mind fuckeria ei tällä kertaa koettu kuten viime kerralla, mutta lintuja oli taas paljon. Oudon näköisiä koirashaahkoja, pilkkasiipiä, mustalintuja, telkkiä, isokoskeloita, lokkeja mukanaan heti ekat pikkukajavat, merikihuja, muutama kuikka, lapasotkakoiras… Ennen Nessebyn kirkkoa näimme myös saalistelevan suopöllön.

Nessebyn kirkolle päästyämme oli ilta jo pitkällä. Sää oli myöskin varsin sateinen, joten alkuun jouduimme vain istuskelemaan autossa. Rannoilta löytyi reilut parikymmentä ristisorsaa, 13 allihaahkaa, pikkukuoveja, jopa 94 punakuirin parvi, pikkusirri, jouhisorsa, kaakkureita sekä kymmenen pikkulokin parvi. Lopulta teltta pystytettiin kirkon takana olevaan saareen ja kömmittiin makuupusseihin.

Tiirailua ja vähän kihuiluakin

Aamulla herättiin staijaamaan ja kuvaamaan Nessebyn anteja. Pian löysin ohi lentävän isokihun (josta sain eliksen). Muut olivat mahdollisimman kaukana kuvaamassa jotain, mutta ehtivät kuitenkin nähdä kauas tuntureita vasten kaartelemaan jääneen kihun. Allihaahkojen määrä oli noussut 19:ään, rannalla oli kuvauksellisia meriharakoita, suosirri sekä tietysti äärimmäisen kuvaukselliset vaalea ja tumma merikihu. Konzan ja kumppaneiden ym. näkemää tiiralokkia ei kuitenkaan löytynyt. Pikkukajavaparvet olivat aivan liian kaukana merellä.

Matkamme jatkui kohti Vadsötä (Vesisaari), jonne päästyämme huomasin heti, että lähin uiva lintuhan on myrskylintu. Sain jopa linnusta muutaman kuvan sen uidessa alle 100m päässä ja Hanna sai jonkinlaisia lentokuvia. Pian huomasimme todella kesyt variksen- ja korpinpojat, jotka aivan välttämättä halusivat tulla kuvatuiksi, no saamansa piti. Vadsön lutakolla oli yli 60 vesipääskyä, tukkasotkia, pari suokukkoa ja pikkusirriä ja rannoilla aivan sairaasti lapintiiroja! Pian kuitenkin lähdimme taas ajamaan rantaa eteenpäin.

Eckerössä kävimme ihmettelemässä rissojen (pikkukajavien) paljoutta. Kuviakin otettiin, mutta muuta ihmeellistä Eckerö ei sitten tarjonnutkaan. Krampenesin kohdalla rannalla istui vanha merikotka ja pian ajaessamme Skallelvissa tien ylitse lensi tunturikiuru. Auto parkkiin ja väki pihalle ja kohti paikkaa, jonne näin linnun laskeutuvan. Eipä ehditty lähellekään sitä paikkaa, kun Hannan jaloista lähti tunturikiurun maastopoikanen. Poikanen saarrettiin ja siitä otettiin mukavia kuvia. Emokin tuli paikalle ensin hieman hätäilemään mutta kun se huomasi, ettei poikasta aiotakaan syödä se alkoi rauhallisesti ruokailla. Tuuli kuitenkin haittasi suuresti kuvaussessiota, mutta jotain sentään saatiin aikaan.

Illaksi päädyimme yöpymään Vardöseen niemeen, josta oli oikein mukavat näkymät sekä merelle että lintusaarille. Kovassa tuulessa teltta saatiinkin kasaan ja ruokkilinnut määritettyä. Kävimme myös ostamassa liput koko seuraavaksi päiväksi Hornöyan lintusaarelle sekä suihkussa Vardö-hotellissa ennen telttaan kömpimistä.

Hornöyan saarelle

Kello 9.00 Norskiaikaa (eli 10.00 Suomen aikaa) lähdimme Vardön satamasta tutulla pikku paatilla kohti Hornöyan lintusaarta. Tällä kertaa olimme siis pääsemässä maihinkin. Tämähän oli se isoin juttu, miksi koko reissulle olimme lähteneet. Pääsiäisenähän olimme samalla veneellä liikenteessä, mutta silloin saareen ei päässyt nousemaan. Silloin Hannan kanssa päätimme, että kesällä pitää sitten tulla uudestaan!

Paatissa oli mukanamme ilmeisesti norjalais- sekä eteläafrikkalaispariskunta, joka pyyhälsi satamaan omalla autollaan! Olivat kaiketi ajaneet koko matkan! Veneen lähestyessä saarta tajusimme, kuinka erilaista saarella oli nyt kuin mitä keväällä oli ollut. Kiisloja ja muita ruokkilintuja oli vuoren seinämät mustanaan. Niitä oli tuhansia. Uivat ruokkilinnut vaivoin jaksoivat väistellä paattiamme. Saareen noustessamme oli rannoilla riskilöitä odottamassa, että missä ne kuvaajat viipyy.
Saaressa alkoivat kameramme laulaa. Riskilöitä oli rantakalliolla, etelänkiisloja uiskenteli rantavedessä ja karimetsot raakkuivat kalliolla. Pienen ylöspäin kävelyn jälkeen istuskeli lunneja aivan polun varrella. Niitä pääsi kuvaamaan jopa parin metrin päästä. Samassa paikassa istuskeli myös ruokkeja, mutta sentään hieman kauempana, ja kiisloja oli jyrkänteellä ylempänä mustanaan. Ja tietysti pikkukajavia oli tuhansia ja tuhansia.

Pian kallion jyrkänteeltä muksahti etelänkiisla päistikkaa kivikkoon. Sen hypättyä jyrkänteeltä lentoon loppui ilmeisesti ilma sen siipien alta. Lintu puisteli hetken päätään ja sukelsi seuraavalta jyrkänteeltä veteen uimaan.

Toisella veneellä saareen saapui jo edellisiltanakin tapaamamme Dick Forsman brittiryhmineen. Dick kertoi, että saaressa pesisi jossain kaikkien muiden 100 000 lintuparin seassa myrskylintu, mutta tarkempaa paikkaa hän ei osannut sanoa. Lupasimme kuitenkin pitää silmämme auki.

Ja kuvattavaa riitti

Toista tuntia kuvattuamme tajusimme, että täällähän alkaa tulla kuuma! Edellisiltana oli ollut niin kylmä, että olimme varanneet päällemme pitkät kalsarit ja toppatakit ym. Nyt kuitenkin alkoi olla lähes helle ja hetken kuluttua, kun kiipesimme saaren huipulla ollutta majakkaa katsomaan kuljimme jo lyhythihaisissa paidoissa.

Ylhäältä palattuamme pidimme evästauon, jonka aikana saattoi kuvata meitä vuorotellen katsomaan tulleita niitty-, luoto- ja lapinkirvisiä. Tiskatessa meinasimme saada äkäiseltä merilokkiemolta nokasta, mutta aivan syystä, rannassahan taapersi sen pienehkö poikanen.

Vatsat täynnä palasimme kuvaamaan ruokkilintuja. Pohjankiislojakin oli nyt saapunut oikein mukavalle digiskouppaushollille. Etelänkiisloja saattoi kuvata silmärenkaalla (ringvia) tai ilman. Lunneja suhahteli koko ajan siivet humisten aivan päittemme vierestä lentoon, melkein joutui väistelemäänkin. Muuten äänimaailma oli hauska: Karimetsot ja ruokkilinnut pitivät erilaisia röhkiviä ja raakkuvia ääniä, pikkukajavat käkättivät ja märisivät siten, että välillä ne kuulostivat aivan itkeviltä ipanoilta.

Fulmarit pesällään!

Kun olimme kuvanneet jo oikein urakalla, päätimme ihan vakavissamme kaivaa esiin sen myrskylinnun pesän. Ja uskomatonta kyllä vartin päästä myrskylintu tuijottikin Hannan putken ruudussa! Se pesi korkealla kaikkien muiden lintujen keskellä erään kalliokielekkeen kolossa. Otettuani muutamia kuvia siitä, jatkoimme kukin omiin suuntiin kuvaamaan lisää.

Iltapäivällä huomasimme Hannan kanssa, että vuoren seinämillä temppuili rengastaja! Pian rengastaja tuli alas, ja pääsimme jututtamaan tätä. Kerroimme hänelle myrskylinnusta, johon hän sanoi, että se ei ilmeisesti kuitenkaan pesi. Myrskylintu kun saattaa istuskella kymmenen vuotta ja harjoitella pesimistä.

Rengastajan poistuttua saaresta menin vielä kerran tsekkaamaan myrskylintua, ja yllätys oli suuri, kun paikalle lehahti toinenkin lintu! Kolossa kykkinytkin lintu tuntui pari kertaa tarkastavan onko alla kaikki hyvin. Taisivat fulmarit kuitenkin pesiä? Myrskylinnut nokkivat hauskasti hellien toisiaan toistakymmentä minuuttia, kunnes koiras huusi pari kertaa ja levitti siipensä ja painui takaisin merelle.

Pian tämän jälkeen ollessani kuvaamassa pohjankiisloja, tömähti jalkojeni viereen taivaalta taas kiisla. Tällä kertaa en päästänytkään lintu pakoon, vaan nappasin sen kiinni ihmeteltäväksi. Aika mukava yllätys, sillä kyseessä oli todella komea ringvia etelänkiisla. Kun kaikki olivat saaneet muutaman kuvan kiislasta päästimme sen menemään.

Yhdeksän tuntia saarella vierähti todella nopeasti. Yhtään aikaisemmin en olisi halunnutkaan tästä lintu- ja varsinkin lintukuvausparatiisista lähteä. Oli ollut viisasta maksaa 50 kruunua ekstraa siitä, että sai olla saarella kolme tuntia pitempään. Tällöin saaressa ei enää ollut ketään meidän kolmen lisäksi. Valitettavasti muistikortteja ja filmejä oli mukana vain rajallisesti, joten kaikkien meidän tuli panostaa kuvissa enemmän laatuun kuin määrään. Lopulta meidät haettiin pois nopealla kumiveneentapaisella, jolla oltiin Vardössä yhdessä hujauksessa.

Maalmanlopunniemellä

Maissa käytiin pikaisesti katsomassa, saisiko jostain päin kaupunkia lisää diafilmiä, vaan eipä löytynyt, sekä hieman lataamassa kameran akkuja Vardö-hotellilla. Sitten lähdettiin jatkamaan ajamista kohti Hamningbergia.

Matkalla Hamningbergiin havaittiin yksi merikotka ja jossain Persfjordenin kieppeillä, vähän ulospäin Smellröristä, löysimme valtaisasta haahkalössistä vaihtopukuisen kyhmyhaahkakoiraan. Hamningbergissä sitten etsittiin mahdollisimman tasainen ja poronpapanaton telttapaikka ja laitettiin teltta pystyyn. Olihan siinä taas ollutkin jo tarpeeksi yhdelle päivälle!

16.7. meikäläinen heräsi ensimmäisenä staijaamaan Hamningbergin aavaa merta. Enpä ehtinyt kauan merelle tuijottamaan, kun suulien ja myrskylintujen lisäksi löytyi muutakin mielenkiintoista – liitäjä! Tumma liitäjä paineli pahassa vastavalossa hiljalleen niemen taakse, enkä todellakaan saanut siitä mitään irti. Pian löytyi toinen samanmoinen, mutta taas tulos oli samanlainen. Toisesta linnusta jäi pikkuliitäjämäinen tuntuma. No, Hanna tuli myös pian staijaamaan, ja pian näimmekin ensimmäisen varman pikkuliitäjän. Itse siirryin pian kivikkoisen tien kulkien majakalle jatkamaan staijia. Ennen Hannan saapumista majakalle olin saanut määritettyä vielä toisen pikkuliitäjän, jonka pääsin näkemään jo hieman paremminkin. Jotenkin vain niistä kahdesta ensimmäisestä jäi hieman paska maku, mitä lie nokiliitäjiä? Näkyipä merellä kolme ison näköistä geetäkin, mutta liian kaukana.

Tuuli alkoi nousta, ja väreily käydä turhan voimakkaaksi. Kun ei enää tarennut lyhythihaisella paidalla olla ulkona, päätimme lopettaa staijauksen. Eihän ulkomailla sovi kärsimysornitologiaa harrastaa!

Merilintuja

Päätimme lähteä ajamaan oikein urakalla Varanginvuonoa takaisin päin, jotta ehtisimme mahdollisimman pitkälle seuraavaksi yöksi. Matkalla törmäsimme taas Dickiin ryhmineen, ja osin heidän avustuksellaan näimme 2/2 kyhmyhaahkaa. Itse kun olimme tuijottaneet enemmän lentäviä lintuja kuin tarkastaneet uivia vessuja. Sepä selitti myös sen, että Dickin ryhmän näkemät molemmat jääkuikkalajitkin olivat jääneet meiltä löytymättä.

Pitkällisten etsintöjen jälkeen Vadsössä löysimme vihdoin Juhalle lisää filmiä. Ensimmäiset lintuhavainnot tehtiin kuitenkin vasta Nessebyssä. Toki Eckerönkin huipulla kävimme jaloittelemassa. Nessebyssä oli kova tuuli, mutta fulmareita tuntui lappavan koko ajan vuonon pohjukkaa kohti. Valo vain oli niin huono, että Nessebyhyn ei lintuja kannattanut jäädä katsomaan, niinpä suuntasimme kulkumme vuonon vastarannalle.

Nessebyn kirkon kohdalla, mutta toisella puolella vuonoa, saimme sitten myötävaloon katsella, kun vuonolla pyöri satakunta myrskylintua, suulia sekä ainakin yksi todella tummalta näyttänyt liitäjä. Kolme mustakurkku-uikkuakin lennähti reissupinnaksi. Aikanaan piti kuitenkin taas lähteä jatkamaan matkaa kohti sisämaata.

Aavalta hiekalta tunturille

Perinteisellä tunturihaukkakielekkeellä oli tietysti pakko stopata, vaikka olimmekin kuulleet huhuja, etteivä linnut olisi enää kotosalla. Emme kuitenkaan ehtineet saada edes niskojamme kipeäksi, ennen kuin plokkasin nuoren rustin lentämästä kielekkeen reunaa pitkin meitä kohti. Lintu laskeutui hetkeksi vuoren laelle, jolloin pääsimme hetken katselemaan uljasta haukkaa paikoillaan.

Högholmenilla keskityimme pääasiassa täysin kaistapäisten lapintiirojen kuvaamiseen. Linnut kolauttelivat liikkuvaa autoakin. Juha yritti epätoivoisesti saada kuvaa tuulta vasten lekuttavasta tiirasta vuori taustallaan, mutta joutui tyytymään taivastaustaisiin kuviin. Lietteillä tepasteli jokunen suosirri, kymmeniä lapinsirrejä, kahdeksan kuovisirriä, 27 punakuiria isosirri seassaan, 18 vesipääskyä sekä suokukko.

Suunnitelmamme jäädä Högholmenille yöksi kariutuivat, kun suojelualueen opastauluun oli merkitty telttapaikka turhan kauas. Niinpä päätimme jatkaa matkaamme kohti tuntureita.

Autotie nousi tuntureille oikein kunnolla! Tunturijärvillä uiskenteli alleja ja kuikkaperhe, piekanoita lekutteli siellä täällä, kihut olivat kuitenkin edelleen merikihuja. Lopulta päätimme jäädä yöpymään tunturiin todella vehreään jokiuomaan, jossa oli ensimmäistä kertaa hyttysiä, jopa liikaakin.

Ra(n)kka(a)kivikkoa

17.7. Aamulla vihdoin herättyämme jatkoimme matkaa kohti Syltefjordenia. Tunturijärvet tarjosivat edellispäiväisten lajien lisäksi yhden lapasotkakoiraan, ja viimein löytyivät myös ensimmäiset tunturikihut. Syltefjordenin pohjukkaan pääsimme kello kymmenen aikaan päivällä. Ensin teimme maittavat trangia-ateriat, ja sitten lähdimme reippailemaan 11 km pituista kävelyä kohti suulakoloniaa!

Rankkaa oli kävely, sillä pääasiassa kävelimme ikävässä kivikossa, ja nousut olivat todella jyrkkiä. Merenpinnan tasalta lähdimme nousemaan noin 400m korkean tunturin yli. Hanna ja Juha kantoivat rinkkoja selässään, minun kantamukseni näyttäessä ehkä hieman helpommalta. Toki putkessa armottomine jalustoineen ja repullisessa nestettäkin riitti kantamista.

Pian näimme vuonon toisella rannalla vaalean seinämän. Seinämän väri johtui tietysti lintujen ulosteista, mutta mukava yllätys oli nähdä, että seinän olivat tapetoineet merimetsot. Muuten lintuhavainnot olivat varsin vähissä. Suurin syy tähän oli toki se, että koko ajan piti tuijottaa omiin jalkoihinsa, sillä kivikossa piti katsoa todella tarkkaan mihin astui.

Parin tunnin kävelyn jälkeen reitti laski laaksoon parin tunturin välille. Laaksossa virtasi pari puroa, jotka ylitimme kahlaamalla. Ensimmäisen näistä varresta löytyi kiiruna. Ilmeisesti se oli käynyt juomassa. Hauskaa havainnossa oli se, että lintu oli korkeintaan 20m meren pintaa korkeammalla.

Pian reitti nousi taas tunturiin, ja tämän tunturin jälkeen laskimme alas hylätylle kalastajakylälle, jossa huilasimme hieman pitempään. Kylän kiviaidalla kävi hetken istuskelemassa vuorihemppopariskunta. Olipa mukava nähdä näitä lintuja omassa pesimäympäristössään.

Keli oli varsin kylmä ja tuuli navakka, joten varsin pian teki taas mieli lähteä kävelemään. Matkalla olimme tavanneet eteläeurooppalaisen pariskunnan, joka oli kertonut meille, että kannattaa nousta saman tien taas tunturille, ja jatkaa suulakolonialle tunturin laella. Näin myös teimme.

Suulakolonia

Viimeiset neljä kilometriä noustiin sitten todella raskaskulkuisessa kivikossa kivikasoja seuraillen. Kuljimme huipulta huipulle toivoen, että vihdoin saapuisimme perille, mutta aina edessä näkyi uusi huippu, jonka laella oli taas uusi kivikasa merkkinä reitistä. Lopulta saavuimme kuitenkin laelle, jonka takana avautui valtaisa jyrkänne. Jyrkännettä jatkui ja jatkui, kuulopuheiden mukaan kuusi kilometriä! Pikkukajavia oli aivan sairaasti, kuulemma 150 000 paria! Mutta suoraan edessä alhaalla pystysuoran rotkon alla lenteli kymmeniä suulia rahisevasti äännellen!

Juhan ja Hannan saapuessa hieman jäljessäni paikalle, oli ainakin Juhan pettymys suuri. Vaikka paikka oli aivan mielettömän upea ja lintuja aivan sairaasti, huomasi Juha kauhukseen, että suulat olivat aivan liian kaukana kuvausta ajatellen. Suulakolonia pesi noin 250 metriä jyrkänteen alapuolella kalliopaadella eivätkä ne juuri nousseet korkeammalle edes lentelemään.

Minä aloin kyllä saman tein digiscouppaamaan lintuja, ja Hannakin oli varsin tyytyväinen näkemäänsä, vaikka kuvat näyttivätkin jäävän haaveeksi. Juha alkoi kuitenkin etsiä keinoa, miten kalliojyrkänteeltä pääsisi lähemmäs suulakoloniaa.

Merikotkia kaarteli taivaalla toistakymmentä, parhaimmillaan kahdeksan kerrallaan. Pulmunen kantoi ruokaa kallionkielekkeen halkeamaan poikasilleen. Tuulikaan ei päässyt puhaltamaan kielekkeelle, sillä se oli hieman suojassa tunturin huipun alapuolella. Oli todella miellyttävää!

Lopulta Juha saapui kertomaan meille, että kyllä sinne alas pääsee! Juuri kolonian kohdalla oli kanjoni, joka oli noin 45 astetta jyrkkä, ja täynnä pientä kiveä, mutta reitti todellakin näytti mahdolliselta. Ei muuta kun kuvausvälineet mukaan ja laskeutumaan. Laskeutuminen oli todella hurja! Koko ajan piti katsoa, ettei kukaan ollut suoraan ala- tai yläpuolella laskeutumassa, sillä milloin tahansa saattoi jalan alta lähteä kiviä vierimään – ja pienet kivet irrottaisivat sitten suurempia kiviä… Tietysti vielä, kun olimme laskeutumassa noin puolessa välissä, alkoi sataa vettä. Noin puolessa tunnissa laskeuduimme aivan suulakolonian tasolle, mikä kyllä todella kannatti! Suulien kivipaasi oli enää noin 50 metrin päässä meistä. Toki ne olivat nyt hieman meidän yläpuolella, mutta nyt niitä pääsi kyllä varmasti kuvaamaan kaikki. Lintuja olisi päässyt kuvaamaan vielä paremmaltakin hollilta eräältä kielekkeeltä, mutta nyt sinne ei ollut asiaa kiivetä, sillä sade oli kastellut kasvit todella liukkaiksi, ja tälle kielekkeelle olisi pitänyt kiivetä pahimmillaan noin 40 senttistä levennystä pitkin.

Vihdoin sade hieman rauhoittui, ja saatoimme aloittaa kuvaamisen. Valo oli edelleenkin varsin heikko, mutta suulat olivat nyt jo niin lähellä, että minun piti jopa välillä hieman perääntyä, että linnut mahtuisivat kokonaan kuvaan. Joillakin suulilla oli pesässään hauskan näköisiä poikasia, jotka olivat valkoisia ja untuvaisia. Suulia myös lenteli koko ajan mereltä paadelle, muutamat verryttelivät välillä siipiään, jotkut taas rähisivät naapuripesässä istuskelevien lintujen kanssa. Pari metriä meidän yläpuolellamme pikkukajavat istuskelivat seinämällä äännellen.

Toista tuntia kuvattuamme olimme kuvanneet filmit ja muistikortit lähes täyteen. Hanna oli ainoa, jolla oli vielä jonkin verran filmiä jäljellä. Minulla oli muistikorteissa tilaa enää kahdeksalle kuvalle ja Juhalla oli enää neljä ruutua jäljellä. Niinpä lähdimme kipuamaan takaisin ylös. Kiipeäminen olikin lopulta huomattavasti helpompaa. Toki se oli raskaampaa, mutta kun kiipesi nelinkontin rinnettä ylöspäin, se ei ollut lähellekään yhtä vaarallista kuin laskeutuminen oli ollut.

Lopulta pääsimme kaikki takaisin tavaroidemme luokse jyrkänteen päälle. Aloimmekin saman pystyttää telttaa noin kolmen metrin päähän jyrkänteen reunasta. Telttaa pystyttäessämme lensi ohitsemme vanha tunturihaukka. Valitettavasti teltta ei ollut vielä niin valmiina, että siitä olisi saanut telttapinnan, joka pitää sopimuksemme mukaan hoitaa teltasta sisältä. Pulmunen ja kärppä kävivät myös katselemassa teltan pystytystä. Pian oli teltta pystyssä ja pienen iltapalan jälkeen olimme valmiita nukkumaan (toki iltapuuhastelija Juhalla meni vielä noin puoli tuntia puuhasteluihin).

Paluumatkalle

18.7. Seuraavana aamuna nukuimme pitkään. Olihan meillä taas edessämme rankka kävely takaisin autollemme. Jonkin aikaa staijasimme merelle, josko joku kova merilintu olisi näkynyt tai sitten valaita, mutta saimme tyytyä tuhansiin ruokkilintuihin ja kymmeniin tuhansiin rissoihin sekä kouralliseen merikotkia. Lopulta tavarat olivat taas paketissa, ja lähdimme taas kivikkoon patikoimaan. Kävely meni yllättävän leppoisasti. Olihan kannettavaakin nyt huomattavasti vähemmän, kun eväät oli syöty ja nestettä juotu litratolkulla. Neljässä tunnissa olimme taas autolla. Matkalla olimme nähneet taas kiirunan ja Hanna ja Juha löysivät myös merikihun poikasineen.

Pienen evästelyn ja auton uudelleen pakkauksen jälkeen, olimme valmiita lähtemään pitkälle kotimatkalle. Kunhan pääsimme taas pitkästä aikaa kännykkäverkon kantaman sisäpuolelle, oli piipitys sen mukaista. Minunkin piti hoitaa pari puhelua, jotta olisi edes mahdollisuuksia aloittaa kahta päivää myöhemmin työt terveyskeskuksella.

Tuntureilla näkyi taas alleja, merikihuja sekä viimein myös tunturikihupariskunta kuvattavaksikin asti! Mennessä olimme jo nähneet saman pariskunnan, mutta silloin ne lentelivät korkealla. Tällä kertaa löysimme kuitenkin todella helposti maastopoikasenkin. Viimeiset kuvat siis uhrattiin tähän tunturien riukupyrstöön sekä sen vielä pienehköön ruskeaan jälkikasvuun.

Högholmenilla oli huomattavasti rauhallisempaa kuin viimeksi, joten sieltä selvittiin todella nopeasti. Rustikallioilla ei edes pysähdytty. Matkanteko oli siis nyt aika hurjaa!
Skippagurrasta päätimme ajaa Utsjoelle Norjan puolta, mikä oli lopulta järkevä ratkaisu, sillä tie oli todella hyväkuntoinen. Löytyipä matkan varrelta hyvät kaupatkin.

Väsynyttä loppumatkaa

Lapin läpi baanattiin todella tasaisen tappavaa vauhtia, ilman mitään mainittavia tapahtumia. Saariselällä sentään käytiin matkan varrella Riekonkiepissä suihkussa. Loppuiltaan sattui sitten kaikki haviksetkin, kun ensin Sodankylässä näkyi kuukkeli ja sitten bongaimme Sattasesta (jo menomatkallakin yritetty) viiriäinen. Juha ajeli tasan puoleenyöhön asti, minkä jälkeen viimeiset sata kilometriä ajoin minä. Lopulta päätimme jäädä yöpymään taas arosuohaukkapaikkaan Pelkosenniemen Saunavaaraan.

19.7. Aamulla heräsimme aikaisin, ja lähdimme saman tien jatkamaan matkaa. Rovaniemen maalaiskunnassa sentään kurvasimme bongaamaan Auttikönkäältä virtavästäräkkikoiras Juhalle elikseksi sekä koskikara minulle kuukausipinnaksi. Juha pudotettiin sitten kyydistä Pudasjärvellä puolenpäivän tietämillä suoraan Oulun bussiin. Hannan kanssa me kävimme syömässä Pudiksessa, jonka jälkeen ajelimme yhtä kyytiä Parikkalaan asti. Toki joku jäätelöpysähdys tehtiin jossain matkan varrella. Lopulta kuitenkin olimme kotosalla jo hyvissä ajoin lauantai-iltana. Näin jäi meille reippaasti aikaa toipua taas rankasta lomasta ennen maanantaita, jolloin pitäisi aloittaa työt.
Olipahan kerrankin saatu viettää kunnon kolmeviikkoinen kesäloma! Kilometrejä tuli mittariin reissuiltamme yhteensä 5555. Lapin-Varangin reissulla siis 3555 kilometriä. Katalaanien kanssa havaitsimme yhteensä 150 lintulajia (+ pari lajia heille Helsingistä) ja toisella reissulla 140 lajia, joista 88 Norjassa. Yhteensä näillä reissuilla havaitsimme huikeat 204 lintulajia!

J.A.

Itä-Suomi 26.6.-8.7.2003

Jälleennäkeminen

Elettiin kesäkuun loppua 2003, ja pari päivää oli vielä Siikalahden kesätöitä jäljellä, kun kaukaiset vieraamme viimein saapuivat Suomeen. Vanha katalonialainen ystävämme Oriol Clarabuch saapui kaverinsa Toni Alonson kanssa 25.6. illalla Helsinki-Vantaan lentokentälle. Tietenkään emme voineet olla kavereitamme vastassa, sillä samaiselle päivälle meille oli kartoituslaskentoja sekä myös opastushommia merkittynä.

Tekstiviesteillen opastin kuitenkin kaverukset nappaamaan lentokentältä bussin rautatieasemalle, jonne he voisivat jättää kantamuksiaan, ja suuntaamaan kulkunsa taksilla kohti Viikin Lammassaarta. Tämä kaikki siksi, että seuraava juna Parikkalaan lähtisi vasta seuraavana aamuna, ja aikaa oli koko yö.

Vaikeuksien jälkeen (taksikuski ei löytänyt Pornaistenniemeä!) Oriol ja Toni pääsivät tekemään oikein kunnon yö-aamuretken Helsingin parhaaseen kesälintupaikkaan. Saaliina oli mm. sitruunavästäräkki, luhtakerttunen, viitasirkkalintu, ruisrääkkä, harmaasorsa, satakieli ym. Olipa Oriol nähnyt vilaukselta lentävän harmaapäätikankin.
Reippaan retkeilyn tuloksena Oriol ja Toni ehtivät vasta klo 13.20 junaan, joten Parikkalaan he saapuivat 17.35.

Olipahan taas mukavaa nähdä Oriolia, jonka kanssa olemme kokeneet enemmän kuin kenenkään muun lintuharrastajaystävämme kanssa (mainittakoon esimerkkeinä kymmenkunta päivää Tauvossa, viikko Virossa, 2 viikkoa Kataloniassa ja 2 viikkoa Egyptissä). Ensin kävimme kunnon kebabilla ja kaupassa ja illaksi veimme katalaanit majoittumaan Siikalahden opastuskeskukselle, sekä piipahdimme tietysti tornilla. Matkalaiset pääsivät kuitenkin ajoissa nukkumaan, olivathan he valvoneet koko edellisen yön.

Heti bongaamaan

26.6. Aamusta meillä oli Hannan kanssa vielä laskentoja tehtävänä, joten Oriol ja Toni viihtyivät pääasiassa lintutornilla. Havainnot jäivät vähiin, mutta olihan härkälinnuissa, mustakurkku-uikuissa, telkissä, uiveloissa, kaulushaikaroissa ym. aivan riittävästi ihmeteltävää katalaaneille.

Yöllä yhdentoista aikaan suuntasimme matkamme Ruokolahden Äitsaareen bongaamaan viirusirkkalintua. Jo matkalla ehdin huolestua, kun päivitysviestejä ei alkanut kuulua. Toinen huolen aihe saatiin, kun kuulin että Tonin pitää päästä näkemään laji ennen kuin hän laskee sen pinnaksi – Suomen kesälajit kun ovat yleensä varsin piilottelevaa sorttia. Lopulta siinä sitten kävi niin, että pari tuntia kuulosteltiin tyhjää – oli lanceolata jatkanut matkaansa. Sarvipöllöpoikue kuului sekä pari muuta sirkkalintua eli viita- ja pensassirkkalinnut.

No hylsyreissun täytteeksi päätin, että hoidetaan sitten saman tien pojille vähintään yhtä hyvä laji varman päälle: eli suuntasimme kulkumme Joutsenoon bongaamaan innokkaasti paikalla laulellutta pikkukultarintaa.

Caligata löytyikin heti, kun vaan sai auton oven auki. Lintu lauloi raivoisasti pellon reunapuskissa ja löytyi lähes heti näkyvillekin. Ensimmäinen tärkeistä projektilajeista oli nyt saatu hoidettua! Vielä oli kuitenkin aivan liian hämärää kuvaamista ajatellen, joten päätimme käydä edellisviikkoisella kirjokerttupaikalla kuluttamassa aikaa ja tulla sitten paikalle uudestaan yrittämään kuvaamista.

Kirjokerttua ei löytynyt, mikä oli jo aavistettavissakin, kun kukaan ei lintua viikkoon ollut havainnut. Niinpä palasimme tunnin tauon jälkeen kuvaamaan caligataa. Lintu oli todella kesy! Tuntui, että se oikein hakeutui poseeraamaan lähimmän mahdollisen pajupuskan latvaan. Toki se oli liikkeissään hieman turhan nopea. Tunnin sitä kuvattuamme oli jo valokin tullut niin paljon paremmaksi, että pystyimme toteamaan, ettei kenelläkään ole koko Espanjassa parempia kuvia caligatasta kuin mitä Oriol oli saanut. Tuskin kenelläkään oli edes Suomessa niin hyviä kuvia kuin minä olin saanut?. Ohessa kuvasin myös muutaman räpsyn paikalla laulaneesta peltosirkusta, jota en ollut havainnut koko kesänä lainkaan Parikkalassa tai Saarella.

Paluumatkalla ajoimme Antin (Vierimaa) meille edellisyönä pohjustamaan viitakerttuspaikkaan Parikkalan Pistonniemeen. Toki viitakerttusia olisi löytynyt mistä vain, mutta tällä paikalla lauloi kolme lintua vierekkäin, ja yksi näistä vielä koko ajan hyvin näkyvissä. Niinpä laitoimme taas Oriolin kanssa putket pystyyn ja aloimme digiscouppaamaan.

Siikalahdella

Muutaman tunnin unien jälkeen olimme taas Siikalahdella staijaamassa. Muutamaa kahlaajaa (pikkutylli, suokukkoja, liroja) kummallisempaa ei meinannut löytyä. Aika kului odotellessa, että Hannan aamulla näkemä merikotka suvaitsisi tulla näkyviin. Lintu oli laskeutunut juuri ja juuri näkymättömiin lahden etelärannan puihin. Lopulta hali kuitenkin näyttäytyi.

28.6. Noin viiden aikaan aamulla lähdin Oriolin ja Tonin kanssa tekemään yölaulajalaskentaa soutaen. Soudimme Siikalahden vesialueet ympäri tarkoituksena saada yölaulajia – pääasiassa rantakanoja – kartalle. Luhtakanoja sentään löytyikin, muttei ainoatakaan luhtahuittia! Pikkuhuittinaaras sentään jaksoi edelleen mekastaa lahden tornista kaukaisimmassa rannassa. Jokunen ryti- ja rastaskerttunen saatiin myös pisteiksi kartalle. Merikotkastakin saatiin nyt oikein mukavat näkymät sen lennellessä matalalla lahden yllä.

Soutelun jälkeen nappasimme verkot ja muut rengastusvehkeet kantoon lähteäksemme rengastelemaan yölaulajia. Olivathan Oriol ja Toni rengastajia (Oriol jopa ammattilainen), joten heille oli tärkeää saada muutama mukava laji käteenkin hypisteltäväksi ja kuvattavaksi.

Ensin päätimme yrittää Tiviältä pari päivää aiemmin löytynyttä viitasirkkalintua. Pyöräillessämme paikalle saimme viimein Tonille kultarinnan näkyviin, olipa tämä tuottanut vaikeuksia! Perillä verkot pystytettiin ja atrappia soitettiin, mutta linnusta ei näkynyt eikä kuulunut mitään. Luhtakerttunen lurautti paikalla, muttei sekään suostunut kiinnostumaan atrapista. Juuri kun olimme lähdössä alkoi viitasirkkeli laulaa 200m päässä tien toisella puolella – se oli siis siirtynyt hieman parempaan paikkaan. Verkot ehdittiin hädin tuskin pystyttää, kun lintu jo killui siinä. Hilu kinttuun ja kuvaamaan, jonka jälkeen suuntasimme yrittämään viitakerttusta.

Yhden hylsyn jälkeen nappasimme Antin Opel Corsan lainaan ja suuntasimme tutulle Pistonniemen paikalle, josta saimmekin aiemmin kuvaamamme viitakerttusen kiinni varsin pian. Lintua kuvatessamme verkkoon oli tupsahtanut toinenkin, varsin erinäköinen, yksilö. Pari rengastusta saatiin siis lisää, sekä noin 50 kuvaa.

29.6. Aamulla kiersimme Siikalahtea vesilintulaskennan merkeissä. Linnut olivat täysin kateissa. Ainoa ketään kiinnostanut havainto tehtiin, kun pari kurkea ylitti meidät todella komeasti vieläpä ahkerasti äännellen. Laskennan jälkeen ”pöllimme” taas Antin auton, kun tämä itse tuli tornille oppaaksi, ja suuntasimme kohti Särkisalmea. Koskelot ja telkät aiheuttivat sydämentykytyksiä katalaanikavereillemme, samoin kuin muutama Simpelejärvellä näkynyt laulujoutsen.

Päätimme vielä yrittää Hannan pihalla aiemmin laulanutta luhtakerttusta verkolla, mutta lintua ei enää näkynyt. Niinpä Oriol ja Toni saivat tyytyä ihailemaan Tarvaslammen kuikkia, onneksi sekin tuntui riittävän. Iltapäivällä vielä tyhjennettiin muistikortit ja poltettiin kuvat CD:lle sekä saunottiin ennen kuin mentiin nukkumaan aikaisin, sillä yöllä taas lähdettäisiin.

Pohjois-Karjalaan

Vihdoin ilta yhdentoista aikaan saatoimme sitten aloittaa ensimmäisen kesälomareissumme. Tällä kertaa kesälomareissun tarkoituksena oli löytää kavereillemme (sekä itsellemme) mahdollisimman paljon kovia lajeja Itä-Suomesta.

Ensimmäisenä suuntasimme kulkumme Kiteen Ruppovaaraan, josta oli löytynyt viirusirkkalintu. Linnusta saatiinkin päivityksiä matkalla, joten hyvältä näytti. Lähes perillä nähtiin suopöllö ja kehrääjä, mutta ajo-ohjeet olivat kuitenkin hankalat. Onneksemme paikalta poistumassa ollut Nummelinin “Putte” huomasi, että olimme ajamassa väärin, ja neuvoi meille oikean paikan. Ja siellähän se lanceri lauloi lähes taukoamatonta tirinäänsä. Hetken aikaa muita bongareita odoteltuamme, päätimme kehdata kaivaa linnun näkyviin, jotta Tonikin saisi ”bimbonsa”.

Ja mitä lie onnea tai muuta meillä taas oli mukana, kun viirusirkkalintu löytyi helposti laulamasta puskan keskeltä. Ja jo toinen todella tärkeä laji oli löytynyt! (Toki tässä vaiheessa Toni oli jo saanut reilusti toistakymmentä elistä.)

Tälle yölle meillä ei ollutkaan juuri muita suunnitelmia, sillä olin ajatellut, että viirusirkan näkemiseen voi tuhrautua lähes koko yö. Niinpä lähdimme ajelemaan Värtsilän suuntaan toiveissamme löytää itse jotain mielenkiintoista. Ajellessamme Tohmajärvellä huomasin yht`äkkiä tutun kuuloisen tienviitan. Muskossa oli varmaan ollut jotain. Kännykästä tallennetut viestit esiin ja aivan… Muskossa oli ollut useampia laulavia pikkukultarintoja. Niinpä ajelimme Muskon tien hitaasti ikkunat auki ja muutaman kilometrin jälkeen löytyikin täydellistä caligatabiotooppia. Ensimmäisellä pysähdyksellä ei vielä mitään kuulunut, mutta toisella löytyi kaksi laulavaa pikkukultarintaa. Muut reissulla löytyneet linnut jäivät lopulta vain rääkkään, pensassirkkeliin ja moneen viitakerttuseen sekä muutamaan suo- ja sarvipöllöön. Lopulta päädyimme Tohmajärven Peijonniemen lintutorniin nukkumaan!

Pöllöjä!

Sade herätti meidät vaivaisten neljän tunnin yöunien jälkeen, muttei kyllä ollut ollut tarkoituskaan nukkua yhtään pidempään. Pikainen tsekkaus paikalliseen linnustoon (ei mitään), ja autoon matkaamaan kohti uusia lintupaikkoja.

Olimme sopineet Joensuuhun tapaamisen Ari Latjan kanssa kello kymmeneksi, mutta saavuimme Joensuuhun jo kahdeksan jälkeen. Niinpä teimme pikaisen visiitin Höytiäiselle ja Kolosseumin lintutornille. Kymmenen pintaan olimme kuitenkin jo Anttilassa taskut ja reput täynnä filmejä.

Ari hyppäsi kyytiimme jo ennestäänkin törkeän ahtaaseen Golfiimme, ja vuorossa oli bongailua paikallisen oppaan eli Arin johdolla. Ensimmäisenä etappina oli Kontiolahti (tarkemmat paikat pysykööt salassa). Katalaaneille emme antaneet minkäänlaista vihiä, mitä lintua olimme bongaamassa, ja siinä vaiheessa, kun aloimme vilkuilla puiden latvuksia, oli pojilla varmaan melkoinen ajatusten myllerrys päässään. Eiväthän he tienneet lainkaan mitä etsiä, hippiäistä vai maakotkaa. Niinpä shokki oli varmaankin melkoinen, kun lapinpöllö nousi siivilleen sivustallamme ja jäi istuskelemaan puuhun muutaman kymmenen metrin päähän meistä.

Ihailun ja eliksistä onnittelun jälkeen aloimme taas Oriolin kanssa kuvata. Vaikka pöllö olikin hieman kaukana, emmekä halunneet sitä häiritä, saimme aivan kelpo kuvat otettua. Saapuessamme autollemme saimme riemuksemme kuulla idänuunilinnun laulavan automme toisella puolella olevassa metsikössä.

Toinen rastimme oli saman kunnan puolella, ja tällä kertaa Ari jo vihjaisikin, että tällä kertaa kyseessä on hieman pienempi lintu. Eipä aikaakaan, kun metsästä kuului jo ensimmäiset murahdukset ja viirupöllöemo lennähti editsemme puuhun istumaan. Kuvatessamme lintua taustalla lauloi peukaloisten ja sirittäjien lisäksi taas iduli sekä lyhyesti myös pikkusieppo. Tälläkään kertaa emme kuitenkaan voineet kaivaa lintuja esiin, sillä viirupöllö oli niin lähellä koko ajan. Emmehän halunneet häiritä lintua, emmekä saada kynsiä päähämme.

Palatessamme autoa kohti editsemme lensi pyy, mutta epäonnekseen Toni ei ehtinyt sitä nähdä, niinpä tämä elis jäi vielä saamatta – toistaiseksi.

Nyt oli Arin avustuksella tärkeimmät nähtävyydet katsottu, ja suuntasimme Joensuuhun syömään. Täytyy vielä kerran kiittää Aria opastuksesta, jonka hän antoi meille ruokapalkalla (eipä hän kyllä sitäkään pyytänyt). Ari on ollut ensimmäinen lintuyrittäjä, joka on tajunnut, että kun auttaa muita saa kyllä itsekin apua tarpeen tullen. Eli tervetuloa taas Siikalahdelle ryhmien kanssa ensi kesänä! Vinkkejä löytyy kyllä varmasti!

Patvinsuolla tarpomassa

Illalla löysimme itsemme jo Kolilta Piirosen Pekan ”mökiltä”, joka oli sitten viime käynnin rakennettu lähes puolta suuremmaksi. Pekka hyppäsi kyytiin ja ajoimme Kolille katsomaan maisemia. Lintuhavaintoja ei juuri tehty ainakaan tiltaltteja kummemmista otuksista. Kolin reissun jälkeen Pekka tarjosi meille aivan tajuttoman määrän lettuja jäätelön ja marjojen kera, jonka jälkeen saunottiin ja käytiin nukkumaan.

Herätyskello soi heinäkuun ensimmäisenä aamuna taas vaihteeksi ennen kolmea. Pakolliset tavarat kyytiin, ja koko porukka autoon ja ajamaan kohti Kontiolahden Kolvananuuroa. Matkalla pimitettiin taas mihin oltiin menossa. Ajeltiin vain yhä pienempiä ja pienempiä teitä, ja kun lopulta pysähdyttiin Kiimasäikässä lauloi puskassa juuri auton kohdalla lapinuunilintu täysillä. Atrappi soimaan ja lapulista saatiin kuviakin. Tästä linnusta saikin 4/5 porukasta eliksen.

Kolvananuurossa tarvottiin sitten koko loppuaamu. Maisemat olivat yhtä mukavat kuin ennenkin. Peukalosia, tiltaltteja ja sirittäjiä lauloi siellä täällä, mutta idulit pysyivät tällä kertaa piilossa. Edelliskesänähän löysimme idulin pesän aivan polun juurelta. Pari pyytä kuultiin, mutta näkyviin niitä ei saatu. Taas ruokittiin puolimatkassa mutuja sipseillä ja syötiin muutenkin kunnon välipalaa, ennen kuin jatkettiin matkaa. Aivan loppumatkasta löytyi ensin puukiipijä, ja sitten sirahteli lupaavalla tavalla:
pikkusieppoja, kaksikin kappaletta. Vain Oriol onnistui lopulta näkemään toisen linnuista, ennen kuin ne tekivät täydellisen katoamistempun.

Hyrynsalmelta Suomussalmelle

Kun tavarat oli haettu Kolin mökiltä ja Pekka pudotettu kyydistä, matka jatkui kohti pohjoista. Nurmeksessa tehtiin pikapysähdys, josko nokivaris olisi näyttäytynyt Hannalle ”elikseksi”, mutta kun ei niin ei. Kuhmon Rastivaarassa tielle ryntäsi lähes suoraan eteemme viimein jo kauan näkyville odotettu pyy poikineen. Hyrynsalmen Komulankönkäältä puolestaan bongattiin virtavästäräkki Hannalle elikseksi. Katalaaneillehan tämä ei tietenkään ollut muu kuin reissupinna. Iloksemme saimme kuitenkin todistaa paikalla olevan pariskunnan, mikä ei ilmeisesti aikaisemmin ollut ainakaan julkisesti tiedossa.

Lopulta päätimme mennä telttailemaan Suomussalmen Säynäjäsuolle, jonka Ari Rajasärkkä meille puhelimitse neuvoi komeaksi paikaksi – ja sitähän se oli.

2.7. Aamuvarhain herättiin kävelemään muutama kilometri Säynäjäsuon komeissa maisemissa. Kaakkuri lensi ylitsemme, kuikka- ja joutsenparit poikasineen uiskentelivat suojärvessä ja kapustarinta, pikkukuovi, valko- ja mustaviklo olivat kuvauksellisesti edustettuina.

Matkamme kohti itärajaa kuitenkin jatkui. Ensimmäinen tilhi löytyi Tonille pinnaksi jostain matkan varrelta, mutta keskipäivän aikoihin pääsimme perille yhteen, ehkä ainakin omasta mielestäni tärkeimpään, kohteeseemme Suomussalmen Martinselkoseen.

Pari tuntia saimme nukutuksi mäkäriltä suojassa karussa eräkeskuksen pihakodassa, ennen kuin kolmen aikaan lähdimme oppaan johdolla kahden ruotsalais- ja kahden suomalaiskuvaajan kanssa ensin ajamaan ja sitten kävelemään kohti karhukojua!

Karhuja!

Kojulle päästyämme piti oppaan ensin hätistellä jo lohihaaskalle saapunut nalle kauemmas, jotta kojulle olisi turvallista mennä. Ehdimmekin nähdä karhun vilaukselta sen juostessa takapuoli heiluen metsään odottelemaan rauhallisempaa ruoka-aikaa.

Kojuun päästyämme ja omat paikkamme vallattuamme tuli varsin pian ensimmäinen valtavan kokoinen karhu apajalle, mutta se haukkasi vain muutaman kerran ahmien kalaa suuhunsa ja säntäsi metsään. Monikaan ei ehtinyt kuvaamaan ruudun ruutua. Tämän jälkeen meni toista tuntia ilman karhun karhua, mutta sitten se alkoi, mitä olimme tulleet katsomaankin: Karhuja alkoi hiljalleen saapua metsästä ruokailemaan haaskalle. Ensin karhut tulivat paikalle yksi kerrallaan ja selvästi isoimmat ensin. Näistä kaikkein suurin (Bodari nimeltään) oli vaikeasti loukkaantunut. Se löntysti astuen toisella etutassullaan kyynärpään varaan. Bodarin lisäksi alkuun näimme vain Mustaa Pantteria, joka oli toiseksi suurin todella tumma karhu. Lienee ollut se, jonka kanssa bodari oli tapellut. Silti Bodari oli selvästi se kuningas, jota muut väistivät

Sen jälkeen, kun isoimmat karhut olivat syöneet jonkin aikaa, alkoi paikalle valua lisää karhuja. Erikokoisia ja -värisiä karhuja kävi haaskalla pikaisempia käyntejä, toisten tullessa viimein aivan kojua lähimmällekin haaskalle ruokailemaan. Nämä pienemmät karhut (monet naaraita) kävivät pikaisemmin syömässä, mutta ennen iltaa oli paikalla jo käynyt ainakin kahdeksan karhua, joista parhaillaan oli kuusi ollut ruokailemassa yhtä aikaa.

Olinkin jo alkanut ihmettelemään, milloin odottamani lintu näyttäytyy, kun viimein haarahaukka lennähti todella lähellä olevan katkenneen puun nokkaan istumaan. Lintu meinasi olla liian lähellä ja korkealla kuvausta ajatellen, kun putkea ei meinannut millään saada osoittamaan niin yläviistoon kojun kuvausaukoista. Haarahaukka ehtikin jo kerran turhautuneena yrittää iskeä kyntensä karhun selkään ja kadota hetkeksi, ennen kuin sain putkeni valmiiksi. Onneksi lintu tuli takaisin ja pääsin kuvaamaan sitä noin 15 metrin päästä.

Myöhemmin milvus siirtyi istuskelemaan kauemmas metsään kadoten illan pimetessä ilmeisesti pesälleen. Karhuja alkoi kuitenkin kulkea haaskalla yhä enemmän ja enemmän. Monesti karhut olivat liian lähellä digiscopingia ajatellen, mutta sai niistä komeita naamakuvia. Itse yritin kuvata niitä myös kiikarin läpi, sekä tietysti vain pelkällä kameralla. Oriolilla ja Hannalla oli tietenkin normaalikameratkin mukana, joten filmiä paloi!

Illan hämärtyessä liikaa kuvausta ajatellen, kuhina haaskalla vain lisääntyi. Yhteensä karhuja näkyi ainakin 14 yksilöä, joista parhaimmillaan oli näkyvissä yhdeksän yhtä aikaa. Hiostava kuumuus, joka oli varsin sietämätöntä kojussa, hillitsi kuitenkin myös karhuja, niinpä lähes jokaöiset karhunpainit lässähtivät pienimuotoisiksi halailuiksi. Keskiyöllä kävi ampuhaukka haaskan lähellä huutamassa niin kovaa, että kaikki kojussa säikähtivät. Kaikki meistä nukkuivatkin pari tuntia (paitsi ehkä Oriol, ja Toni tietysti enemmän), mutta aamun valjetessa oli kaikki taas innolla tuijottamassa mesikämmeniä.

Aamulla karhut kuitenkin hiljalleen olivat saaneet vatsansa täyteen, olihan 200 kg lohta tullut syötyä, ja ne valuivat hiljalleen metsään. Ainoastaan yksi kierosilmäinen nallen mollukka jäi vielä nuolemaan viimeisetkin rippeet lohista. Lopulta sekin lyllersi metsään, ja me saatoimme lähteä takaisin eräkeskukselle. Olipahan ollut uskomaton yö!

Taas kutsuu mua Kuusamo

Eräkeskuksella latailimme digikameroiden akut täyteen ja lähdimme taas ajamaan, tällä kertaa kohti Kuusamoa. Matkalla havaitsimme muutaman tilhen sekä yhden pyyn.
Pitkän ja varsin väsyneen ajon jälkeen teimme ensimmäisen stoppimme Kuusamon Junttilassa. Parin puhelun jälkeen oikea paikkakin löytyi, ja siellähän se pikkusirkku lauloi komeasti männyn latvuksessa. Kuvia ei kuitenkaan saatu, sillä juuri kun haettuamme kamerat saavuimme takaisin paikalle lintu lennähti piiloon, ja näimme siitä enää vilauksia.

Seuraava stoppimme oli Saapungissa ja kohteena sepeltaskunaaras. Lintu oli pesinyt paikalla pensastaskukoiraan kanssa, mutta poikanen (joita oli ollut vain yksi) oli juuri edellispäivänä lähtenyt pesästä. Onneksemme löysimme varoittelevan emon (siis maurus-naaraan) pellon takapajukosta. Pikaisen kuvailun jälkeen päätimme jättää emon rauhaan, olihan poikanen varmasti jossain aivan lähistöllä.

Keli muuttui yht`äkkiä sateiseksi, ja vettä alkoikin tulla paikoin kuin saavista. Illalla parkkeerasimme automme Iivaaran parkkipaikalle, nappasimme tavarat kantoon ja lähdimme etsimään hyvää telttapaikkaa. Jo kantaessamme tavaroita näimme hätäilevän pikkusirkkuparin. Lopulta pystytimme telttamme poltetun laavun lähistölle, ja aloimme paistamaan makkaraa nuotiopaikalla. Makkaranpaisto oli vielä pahasti kesken, kun se tapahtui: Sinipyrstö alkoi laulaa, vaikka kello oli kuusi illalla! Toinen kyrsä jäi odottamaan ja lähdimme kapuamaan rinnettä laulua kohti. Pitihän lintu saada näkyville, ja jopa kuvattua! Rinne oli toivottoman jyrkkä, ja laulu tuntui koko ajan kuuluvan tosi läheltä, mutta jouduimme kiipeämään oikein urakalla! Lopulta lintu löytyi kuusen latvuksesta laulamasta ja pienen juhlimissession jälkeen alkoi kuvaaminen. 2kv sinipyrstö lauloi upeasti samalla oksalla pysyen ja me annoimme muistikorttien täyttyä. Tämä oli ollut ainakin Oriolille se kaikista tärkein pinna! Itsekin olin koko ajan ajatellut, että reissun tärkeimmät lintulajit ovat pikkukultarinta, viirusirkkalintu ja sinipyrstö, ja nyt kaikki oli löydetty! Lopulta kaikki olivat tyytyväisiä kuvauksiinsa ja varsin pian olimmekin jo unten mailla sateen testatessa uuden telttamme vedenpitävyyttä.

Reippailua Iivaaralla

Aamulla (4.7.) saimme herätä sinipyrstön lauluun, joka raikasi telttamme sisään. Mahtava fiilis muuten! Kävimme kiipeämässä Iivaaran laelle toiveissamme monta siellä kesän aikana havaittua pohjoisen lintua, mutta muuta mainittavaa ei löytynyt kuin toinen laulava sinipyrstö.

Kantaessamme tavaroitamme takaisin autolle, saapuivat pikkusirkut taas varoittelemaan polun varteen. Nyt päätimme yrittää lintujen kuvaamista. Kuvaaminen ei ollut lainkaan helppoa. Lopulta löysin puun, jossa lintu kävi aktiivisesti varoittamassa, ja tietysti syystä. Puolitoista metriä tästä oli puskan juurella pesä, jossa oli vielä yksi poikanen. Hetken kehtasimme emoa vaivata, ja nappasimme siitä (sekä poikasesta) muutaman kuvan, ennen kuin jätimme sen rauhaan. Samalla kun me Oriolin kanssa kuvasimme sirkkuja, niin Hanna ja Toni näkivät parkkipaikalla kuukkeliperheen.

Nyt oli reissumme pohjoisinkin etappi käyty ja starttasimme paluumatkalle. Pian näimme vielä yhden kuukkelin, myöhemmin teerinaaraan sekä koppelon poikasineen. Illaksi saavuimme Lieksan Patvinsuolle laittamaan telttapaikalle leiriä pystyyn. Uintikeikan jälkeen olimme taas valmiit yöpuulle.

Patvinsuo

5.7. Aamuvarhain kävellä käpsyttelimme neljän kilometrin kävelymatkan päässä olevalle lintutornille, jolta oli upeat näkymät aavalle ja vetiselle suolle. Pian löytyivätkin ensimmäiset kurjet poikineen sekä metsähanhipari, josta tuli taas elis Tonille. Kahlaajasatoa edustivat mm. lirot, valkoviklot, metsäviklo, pikkukuovit, kapustarinnat, suokukko sekä lopulta iloksemme kopsutellut jänkäkurppa. Takaisin kävellessämme polulla vastaan käveli teeriukko, joka oli kuin toinen teerielis Tonille – aiemmin kun oli nähty vain naaraita.

Teltan purettuamme jatkoimme taas etelää kohti, mutta vain hyvin lyhyesti, sillä pitihän Autiovaaran metsäpolkuun käydä tutustumassa. Tämä tiesi taas neljän kilometrin kävelyä, mikä kuulosti jo ylivoimaiselta Tonille, mutta kun kerroimme, mitä kaikkea polun varrella voi nähdä, löysi hän uutta virtaa.

Otimme lenkille atrappivehkeet mukaan, ja soittelimme aika ajoin pikkusieppoa, mutta mitään ei löytynyt. Pohjantikkakin oli hakannut lähes joka ainoaa kuusen runkoa, mutta tikasta ei näkynyt vilaustakaan. Peukkuja, puukiipijöitä, hippiäisiä ja töyhtötinttejä oli kyllä vaikka kuinka, kunnes lopulta kuului taas lupaava sirahdus. Atrappi päälle ja siinä se oli! Pikkusieppo tuli viereemme tirskahtelemaan, ja kohta niitä näkyi useampi. Ainakin kolme lintua, joista yksi vanha koiras kävi katsomassa meitä, mutta vain yksi lintu jäi pitemmäksi aikaa lentelemään latvustoon. Ja olipa elämäni vaikein kuvattava lintu, mutta parin kymmenen minuutin uurastuksen tuloksena sain kolme kelpoa kuvaa linnusta, ja saatoimme jatkaa jäljellä olleen muutaman sadan metrin matkan autolle. Viime tippaan jäi pikkusiepon näkyminen.

Paluumatkabongailua

Katalaanit sammuivat kuin saunalyhdyt matkatessamme kohti etelää. Hyvä kun jaksoivat silmiään avata, kun Hanna sai toisella yrittämällä ”eliksen” Nurmeksen nokivariksesta, joka ruokki kahta risteymäpoikastaan pienvenesataman nurmikolla. Tulipahan nämäkin luonnonoikut kuvattua.

Reissun viimeiseksi etapiksi ajoimme vielä Kiteen Ruppovaaraan tarkoituksenamme yrittää kuvata keskipäivällä viirusirkkalintua. Vaikka meillä oli jo kaikki mahdolliset luvat (löytäjä, bongariliitto ja rengastustoimisto) linnun rengastamiseksikin, päätimme paikallisten ornien varoitusten perusteella olla rengastamatta lintua. P-K:ssa kun vieläkin kuulemma tapeltiin useamman vuoden takaisista lancerirengastuksista. No, toivottavasti joku linnun rengasti, ja toivottavasti tämä sai siitä lähellekään yhtä paljon mielihyvää kuin katalonialainen ammattirengastaja olisi kanssamme saanut.

No hieman atrappia soitettuamme lintu löytyi helposti, mutta todella hankalasta paikasta. Lintu lisäksi liikkui todella nopeasti paikasta toiseen, mutta silti sain siitä yhden kohtalaisen kuvan otettua, mikä sai riittää, jottei lintu häiriintyisi. Oriolilla kuvat jäivät yhteen ”upeaan” lentokuvaan, mutta olin jo aiemmin luvannut antaa hänelle omia kuviani käyttöönsä (kunhan ne julkaistaan nimelläni).

Loppumatkan havainnot jäivät sinisuohaukkanaaraaseen, kunnes lopulta rättiväsyneinä saavuimme Parikkalaan. Pikasaunonnan jälkeen heitin kaverukset Siikalahdelle nukkumaan ja pääsimme mekin ansaitulle levolle. P-K:n ja Kuusamon kiertueella olimme ajaneet 2000 km.

Kotiseuturetkeilyä ja hyvästit

6.7. meni pääasiassa reissusta toipumiseen. Oriol ja Toni kiertelivät aamun Siikalahdella nähden uskomatonta kyllä lähes täysin koko kesän kateissa olleen valkoselkätikkapariskunnan! Myöhemmin yritimme pultata luhtakerttusia, jotka olivat olleet jo aiemminkin täysin kateissa, turhaan. Iltapäivällä polttelimme Oriolin kuvia taas CD:lle, katselimme formuloita, Egyptin reissudioja sekä Kontzan työstämää 2002 rarivideota, josta katalaanit olivat ihastuneita. Illaksi siirryimme Hannan kotiin Tarvaslammelle syömään lettuja, kuvaamaan kuikkia ja nukkumaan.

Aamulla olimme sopineet tapaamisen Siitosen Hannun kanssa ja kohteenamme oli Parikkalan ainoat tiedossa olevat kuukkelit. Kuukkelit löytyivätkin pienen etsinnän jälkeen, ja molemmat sekä Toni että Oriol pääsivät syöttämään näitä upeita lintuja kädestäänkin. Samaiselta metsäalueelta kävimme vielä katsahtamassa kanahaukan ja puukiipijän pesät.

Paluumatkalla Tarvaslammelle ajelimme Melkoniemen kautta Hannun perässä, sillä Hannu oli nähnyt edellisenä päivänä kotinsa lähellä harmaapäätikkapoikueen. Lintuja etsittiin oikein urakalla, ja lopulta vihellykseeni kuului vastaus. Armottoman kalliokiipeilyn ja viheltelyn päätteeksi linnut saatiin kaikille sitä tarvitseville näkyviinkin. Ainakin emo ja kaksi poikasta lenteli aktiivisesti vihellellen korkealla haapojen rungoille välillä laskeutuen.

Vielä oli päivälle suunniteltu yksi bongaus, eli suuntasimme Golfin keulan Punkaharjua kohti. Puupuistosta haimme siperiansembramännikön, viritimme CD-soittimen toimimaan ja aloimme soittaa eläimellistä rääyntää. Ei kyseessä ei ollut mikään Speed Metal –musiikki, vaan pähkinähakki. Eikä mennyt kauan, kun ensimmäiset hakit saapuivat rääkymään lähipuiden latvuksiin. Puolen tunnin paikalla olon aikana havaitsimme noin parikymmentä pähkinähakkia, joista saatiin kuviakin, vaikka lähes koko ajan satoi vettä.

8.7. aamu oli sitten pyhitetty kokonaan kaakkureille. Tälläkään kertaa emme kertoneet kavereillemme mihin olimme menossa. Vasta lintujen näkyessä Oriol ja Toni tajusivat, mikä oli homman nimi. Kaakkureita kuvattiin ainakin parin sadan kuvan edestä. Emo tuli poikasensa kanssa lähimmillään alle kymmenen metrin päähän piilosta huomaamatta meitä lainkaan. Perheen isäntäkin toi kerran komean muikun poikaselleen syötäväksi. Kuvattavaa Oriolilla riitti myös lammella uiskennelleessa telkkäpesyeessä, joka sai aina välillä kyytiä kaakkureilta

9.7. Viimeinen aamumme oltiin taas Siikalahdella. Oriol oli jo aamuyöllä kuvannut satakieltä, mutta myöhemmin alkoi sataa kaatamalla, joten katalaanit päättivät jatkaa uniaan. Päivällä vielä saunottiin ja katseltiin rarivideota ja rupateltiin niitä näitä, kunnes keskipäivällä kaverukset piti heittää junalle. Reissu oli ohi! Kaverukset olivat nähneet kesäisellä Itä-Suomen turneellaan 152 lintulajia sekä mukavan määrän erilaisia nisäkkäitä. Seuraavaa yhteistä reissuakin ehdittiin jo suunnitella, saapa nähdä onko se Marokko, Turkki vai joku ihan muu?

J.A.