Rankan lintuTYÖkesän jälkeen pääsimme vihdoin odotetulle lintuLOMAreissulle pohjoiseen Enontekiölle ja sieltä isoveli-Pirkan kanssa Jäämerelle Altavuonon ja Lyngenin suuntaan.

Starttasimme reissuun Hannan kanssa Oulusta 20.8. aamusta linja-autolla, ja iltapäivällä vaihdettuamme pari kertaa bussia pääsimme perille Enontekiön Hettaan.
Illalla kävimme Pirkan kanssa tutustumassa uuteen Joentekijäisen lintutorniin. Lintuja ei juuri ollut tilhiä ja sisuhaukkaa kummempaa, mutta maisemat olivat varsin sykähdyttävät.

Tunturipatikointia

21.8. Hyvin nukutun yön jälkeen starttasimme varhain kuuden aikaan Pirkan kyydillä kohti Ketomellaa. Tarkoituksenamme oli kävellä Hannan kanssa Ketomellasta Hettaan Pyhäkeron ylitse, jolloin pääsisimme tutustumaan noin 30 kilometrin pätkään Ounas-Pallas –kansallispuistoa yhden päivän aikana.

Automatkalla Ketomellaan pysähdyimme pari kertaa ja havaitsimme mm. lapinkirvisen Vuontisjärvellä ja isolepinkäispoikueen Peltovuomassa. Lopulta pääsimme kävelyreittimme aloituspaikkaan, Pirkka käänsi autonsa kohti Hettaa ja alkavia töitään koululaisten parissa, ja me lähdimme lompsimaan eväät, kiikarit ja kaukoputki matkassa.

Alkumatka oli männikköä ja pieniä soita. Havaitsimme kohtalaista pikkukäpylintuvaellusta, kirjoloxiaparven, muutaman kuukkelin, useita kulorastaita ja tilhiä ym. tavallisempaa. Pikkumatkan käveltyämme pääsimme kansallispuiston alueelle ja saman tien muuttui maisema koivikoksi ja noustuamme aikamme myös koivikko loppui.
Metsärajan yläpuolella havaitsimme ainoastaan pienellä alueella useita lapinsirkkuparvia, muuten taivaalla lekutteli useita tuulihaukkoja, sinisuohaukkoja ja piekanoja eli myyrän- ja sopulinpurijoita todella riitti.

Pian plokkasimme ensimmäisen mielenkiintoisemman pedon kaartelemassa piekanan kanssa. Lintu lähti kiitämään valtavaa vauhtia poispäin ja näytti todella tunturihaukkamaiselta. Kuitenkin pikkumatkan kuljettuamme se löytyi kahden tuulihaukan avustuksella ja saimme pettymykseksemme todeta linnun nuoreksi muuttohaukaksi. Hyvin pian löytyi myös komea esiaikuinen maakotka kaartelemasta kaukaa tunturien rinteiden yläpuolella.

Ounastunturin rinteitä aikamme noustuamme alkoi vihdoin löytyä myös kunnon tunturilinnustoa, kun löysimme pulmusperheen aivan Pyhäkeron laelta. Aikamme huipun rakkakivikoita hikipäässä kompuroituamme, oli todella upean lämmin päivä, löytyivät etsimämme kiirunat – kaksi perhettä, jossa oli koiraat, naaraat ja kuusi ja seitsemän poikasta. Koiraat narisivat annellen poikasille maastoutumiskäskyjä. Jostain alempaa rinteestä kuului vielä kolmannenkin koiraan narinaa. Lintuja kuvattiin oikein urakalla, kun ne eivät juurikaan häiriöstä välittäneet. Lopulta jätimme linnut rauhaan ja lähdimme talsimaan kohti Hettaa.

Matkan varrelta löysimme vielä kapustarintaperheen, jonka pienimmäinen vasta juuri ja juuri pääsi lentoon. Lopulta noin 30 kilometriä käveltyämme saavuimme Ounasjärven rantaan, josta tilasimme taksivenekyydin Hettaan.

Altavuonolle

Seuraava päivä meni huiliessa, illalla teimme toki pakollisen Sotkajärven lintutornilla käynnin, joka tuotti pari muuttohaukkaa ja paluumatkalla näimme Muotkajärvellä pohjantikan.

23.8. päivällä aloitimme sitten varsinaisen reissumme Jäämerelle Altavuonon kautta Lyngeniin ja Kilpisjärvelle. Norjan rajan ylityksen jälkeen aloimme kerätä Norjanpinnoja, olinhan itsekin käynyt aiemmin Norjassa vain varhain keväällä eli uusia pinnoja alkoi tulla roppakaupalla jo Kautokeinosta: kulorastas, räystäspääsky, jouhisorsa… Kautokeinossa tutustuimme myös Juhlsin hopeapajaan.

Altavuonoa lähestyttäessä maisemat muuttuivat yhtäkkiä: mäntymetsää, reheviä lehtimetsiä sekä yhä korkeammalle kohoavia vuorenhuippuja. Pinnalistaan saatiin mm. kuikka ja tilhi ja kun vihdoin Jäämeri avautui edessämme Altassa, pinnoja alkoi sadella roppakaupalla. Jo Altan keskustan läheisiltä rannoilta näimme ensimmäiset riskilät, kaakkureita, satoja haahkoja ym.

Ilta alkoi kuitenkin jo painaa päälle, joten jatkoimme matkaa aina hyvän näköisillä paikoilla pikaisesti pysähdellen. Matkalla kuvattiin todella kesyä nuorta ristisorsaa. Myös ensimmäiset pyöriäiset ilahduttivat näyttäytymällä sukeltelemassa aina pareittain.

Illan jo hämärtyessä saavuimme ennalta päättämäämme yöpymispaikkaan Långenesholmeniin (Isnestofteniin), todella komeaan vuoristojen ympäröimään merenrantapaikkaan, josta oli edelliseltä reissultamme Pirkan kanssa hyviä muistoja (grönlanninlokki). Paikka oli myös läntisen Finnmarkin viimeinen niemeke, joten varsinkin Pirkalla oli toiveita Finnmarkin pinnalistansa kartuttamisesta.

Löysimme loistavan telttapaikan aivan meren rannasta ja lähdimme vielä tutustumaan lähirantaan. Hanna tapansa mukaan alkoi heti keräillä simpukankuoria, kun vesikin sattui olemaan todella alhaalla laskuveden ansiosta. Pimeyden laskeuduttua kömmimme väsyneinä makuupusseihimme jo aikaiseen aamustaijiherätykseen asennoituneina.

Vuonojen ympäri

24.8. Kello pärähti soimaan viideltä, mutta innokkainkin staijari sai itsensä kammettua ylös vasta varttia myöhemmin. Ulkona oli tällöin jo täysi rähinä päällä! Merihanhet kaakattivat, merikihut maukuivat ja syöksyivät paikalle kiitäneen muuttohaukan perään. Siinä sai kolmen ornin unihiekat kyytiä, eikä kaikki määritykset ihan ongelmitta onnistuneetkaan. Mutta perekin oli valitettavasti taas pere – vaikkakin moisessa maastossa tunturihaukan olisi olettanut olevan ehkä jopa todennäköisempi vaihtoehto.

Pian mereltä löytyivät ensimmäiset pikkukajavat, alli, merimetsoja, kaksi karimetsoa, meidät ylitti komeasti kaksi merikotkaa ja taivaalta kuului kirjosiipikäpylintujen ääntelyä.

Hanna lähti taas tutkimaan rantoja ja kuvaamaan haahkoja, mutta nousuvesi oli peittänyt suurimman osan rannoista. Useamman tunnin ahkera staijaus tuotti lajilistalle vielä mm. suosirrin, ampuhaukan, mustalinnun ja keltasirkun.

Matkaa piti kuitenkin taas jatkaa. Vuonojen pohjukat tuottivat useita kahlaajalajeja, mainittakoon Langfjordbotnin (Finnöyran) punakuirit, useat töyhtöhyypät, meriharakat, tyllit, suosirrit, mustaviklot sekä ristisorsaperheet ja kalatiirat. Ylitsemme lensi myös sepelkyyhky.

Hauska havainto oli, kun näimme harmaalokin kantavan nokassaan suurta (ainakin yli kymmensenttistä) oranssia meritähteä nokassaan. Saalis oli ilmeisesti varsin mieleinen, sillä lokki ei päästänyt muita lintuja eikä innokasta meritähtibongariakaan lähestymään, vaan piti makupalaansa visusti nokassaan ja lensi lopulta merelle kauas rannasta syömään saaliinsa.

Tromssan puolelle

Tromssan läänin raja ylitettiin ja ensimmäiset kuusimetsiköt tuottivat heti muutamia Finnmarkin puolelta puuttuneita lajeja kuten punarinnan. Sorstrammenin sillalla näimme pari harmaahaikaraa ja parikymmentä merihanhea.

Kväenangsfjälletissä tien noustua oikein kunnolla korkealle vuoristoon plokkasimme autosta ison falcon, joka mielestämme oli tunturihaukka. Harmi vaan, että lintu lensi sata lasissa vastaan meitä, kun kipusimme juuri tien kapeinta kohtaa mutkaisessa vuoristossa. Näin ollen havainnointiaika jäi vain muutamiin sekunteihin, kuski-Pirkalla lyhyemmäksikin, kun tielläkin piti pysyä.

Ennen kuin pääsimme varsinaiseen päälintupaikkaamme Lyngen vuonon suulla sijaitsevaan Spåkenesin niemeen, näimme vielä Rodsundissa merihanhiparvessa metsähanhen. Spåkenes, jossa on jopa lintuharrastajille tehty piilokoju ei ainakaan pettänyt!

Spåkenesin kahlaajalietteet

Saapuessamme piilokojulle nousuvesi oli juuri alkamassa, joten sadat kahlaajat olivat varsin kaukana rantahiekalla piipertämässä. Lajistoa riitti oikein mukavasti: pari pulmussirriä, 25 kuovisirriä, 15 pikkusirriä, 50 isosirriä, 500 suosirriä, 17 punakuiria, 60 tylliä, karikukko, suokukkoja… Kahlaajien lisäksi lintuja riitti muutenkin: 10 merikihua, 23 ristisorsaa, 35 merihanhea, merikotka, 3 pikkukajavaa, ampuhaukka, 40 pilkkasiipeä…

Nousuveden puolesta olimme kuitenkin tulleet paikalle juuri oikeaan aikaan. Rantaviiva siirtyi koko ajan lähemmäksi ja lähemmäksi ja eipä aikaakaan, kun kahlaajat olivat jo oikein mukavasti näytillä. Lopulta vesi oli noussut niin paljon, että kahlaajat olivat muutamilla meitä lähellä olevilla riutoilla tiiviisti pakkautuneina ja osa oli vaihtanut maisemaa tai lähtenyt jatkamaan muuttomatkaansa.

Mekin jatkoimme nousuveden ajamina matkaamme ja päätimme katsoa merialuetta vielä muutaman kilometrin päästä, josko jotain uutta löytyisi. Mitään uutta ja mullistavaa ei kuitenkaan meinannut löytyä. Kun olimme juuri lähdössä jatkamaan matkaa, päätin vielä kerran selata koko merialueen oikein huolella. Ja löysinkin pienen ruokkilinnun kellumasta kaukaa keskeltä ulappaa. Tunnistin linnun heti lunniksi, mutta etäisyys oli pitkä ja epäilys siitä, olisiko minulla kerrankin näin hyvä säkä – lunni olisi minulle Maailmanpinna – pakottivat näkemään linnun paremmin. Tuijotimme lintua vuorotellen ja lintu lipuikin aaltojen mukana koko ajan lähemmäksi ja saimme lopulta varmuuden siitä, että kyseessä oli nuori lunni. Tulihan se kaivattu merilintuelis sieltä minulle ja Hannalle.

Jatkaessamme matkaa naureskelimme sille, kuinka vuoristomaisemat alkoivat jo turruttaa. Lopulta havaitsimme viimeiseksi Norja-lajiksi pulun Skibotnissa. Tämä oli Norjan laji numero 74. Eli aika mukavasti oli lintuja tullut nähtyä.

Rajan ylitimme illalla ja jyrkät ja terävät vuoristot muuttuivat Suomen puolella pyöreämuotoisiksi ja matalammiksi tuntureiksi. Kilpisjärvelle päästyämme aloimme pähkäillä telttapaikkaamme. Kylällä törmäsimme kesyyn nuoreen muuttohaukkaa, joka antoi kuvata itseään sähkötolpan nokassa.

Telttapaikaksi valitsimme Siilasjärven itärannan kolmen valtion rajapyykille johtavan reitin alkupäästä, kuitenkin luonnonsuojelualueen ulkopuolelta. Valinta olikin erinomainen, sillä harvoin on saanut nukkua kaakkurien ulistessa ja lennellessä järven yllä.

Saanatunturi

25.8. Viimeinen reissupäivä oli varattu Lapin spesiaalilintujen kaivamiseen Saanatunturilta. Olihan tunturialueella tänäkin kesänä havaittu mm. sepelrastaita, tunturikihuja, keräkurmitsoita ja tunturihaukka, jotka vielä puuttuivat vuodenpinnoistani.

Aamuvarhain olimme jo liikkeellä ja havaittuamme matkalla metsäkirvisen olimme jo Saanan tunturikoivikossa kiipeämässä ylöspäin kohti tunturin lakea. Jonkin matkaa kiivettyämme aloimme koluta tunturitasangon nummimaisia katajikkoja. Pirkka lähti suorittamaan tarpeitaan alemmas koivikkoon ja kuten aina jonkun poistuessa, alkoi heti tapahtua. Ensin jaloistani lähti äänekkäästi taksutellen komea sepelrastasnaaras. Lähes heti perään ylitsemme lensi vanha muuttohaukka ja kun vielä samaan aikaan Hannan jaloissa pyöri kuvattavana 9 riekon perhe, oli vaikea pysytellä nahoissaan.

Kun riekot oli kuvattu lähdimme jatkamaan kiipeämistä. Portailta löytyi Pirkkakin, joka hieman katkeroitui kuultuaan havainnoistamme (Shit happens!). Alakulo väistyi kuitenkin pian, kun portaiden yläpäästä alkoi kuulua omituista korppimaista pulinaa, joka ei kuitenkaan kuulostanut korpilta. Pian harjanteen takaa kurkistikin kiirunaemo ja hetken kuluttua perästä saapui 6 poikasta.

Nämä kiirunat olivat väriltään täysin erilaisia kuin Ounaskerolla näkemämme vielä poikashöyhenissä olleet lyijynharmaat linnut. Nämä olivat kaikki jo vanhankaltaisia kauniin harmaankirjavia ja taas päästiin kuvaamaan oikein läheltä kiirunoiden meistä juurikaan välittämättä.

Saanan laelta löytyi pari pulmusperhettä, mutta muuten olivat linnut varsin kateissa. Niittykirvinen ja kivitasku olivat näkyvimmät lajit, myös pari lapinkirvistä kuului muutolla. Jotta kävelyä saatiin tällekin päivälle tarpeeksi, päätimme kävellä Saanan laelta alas Saanajärvellä. Saanajärven kämpältä kiersimme sitten takaisin sepelrastasnummelle ja sieltähän se lintu taas löytyikin Pirkan riemuksi. Muuten kävelyn lintuhavainnot jäivät muutamaan tuulihaukkaan. Vaikka kävelyä kertyi taas reilusti toistakymmentä kilometriä jäivät keräkurmitsa ja tunturikihu tällä kertaa haaveeksi. Olivat varmaan jo lähteneet muutolle.

Vierailimme vielä Kilpisjärven tutkimusasemalla ennen kuin lähdimme ajelemaan kohti Hettaa. Kilpisjärven ja Karesuvannon välillä näimme autosta 13 piekanaa ja Jietajängällä isolepinkäisen.

Takas kotio

Seuraavana aamuna 26.8. hyppäsimme Hannan kanssa Rovaniemen bussiin ja Roissa vaihdoimme junaan. Lintuhavaintokin saatiin tehtyä, kun junan ikkunasta näimme Tervolan rautatieasemalla lentelevän pähkinähakin.

Yhteensä Enontekiöltä ja Pohjois-Norjasta havaitsimme 94 lintulajia. Ja maisemat olivat todella komeat! Siis kaikin puolin suositeltava reissu!

J.A.

Olimme Hannan kanssa jo pitkään olleet Kontiokorven Jarille eli Konzalle kateellisia, kun tämä laukkaa vähän väliä Venäjällä tekemässä toinen toistaan parempia lintureissuja. Varsinkin arktikareissuista olimme kuulleet uskomatonta stooria jo useita kertoja. Kunhan heinäkuun lopussa Siikalahden opastushommamme hiljenivät ja saimme Jarvan Ilkan tuuraamaan meitä, pääsimme lähtemään Konzan kanssa tutustumaan Viipurin alueen ja Kannaksen lintupaikkoihin.

2.8. Reissuun lähdettiin Hannan isän “uudella” Golfilla. Konza napattiin kyytiin Simpeleeltä ja yllättäen Hannan isääkin tarvittiin matkaan Imatralle saakka, kun autonomistajan valtakirjaan ei löytynyt Parikkalan poliisilta leimaa! Ei kun Imatralle, ensin poliisiasemalle ja sitten maistraatille. Kun olimme saaneet yhden pienen pyöreän leiman lisää papereihimme, pääsimme jatkamaan matkaa.

Rajasta selvisimme kuitenkin yllättävän nopeasti, mitä nyt erilaisia papereita piti kiikuttaa leimoineen sekä Suomen että varsinkin Venäjän puolella vähän väliä erilaiseen tarkastukseen, Onneksi Konza oli meillä mukana, muuten olisi voinut päästä parku.

Viipuri

Viipurissa olimme lopulta puoliltapäivin. Painelimme suoraan Tervaniemeen. Näin loppukesällä ei tietenkään arktikapaikoilla ollut juurikaan lintuja nähtävillä, mutta tarkoituksenahan olikin tutustua itse paikkoihin, jotta löytäisimme niille myöhemminkin. Tervaniemellä havikset jäivät nuolihaukkaan ja tylliin. (Venäjänpinnoja toki!)
Seuraavaksi ajoimme myöskin lähes keskustassa sijaitsevalle Pappilanmäelle, jonka ylitse myös arktika keväällä menisi. Pappilanniemessä tsilputti korkealla puussa ilmeinen idänuunilinnun poikanen. Mutta lintu vain huusi eikä liikkunut lainkaan, joten emme saaneet sitä aivan varmaksi iduliksi. Pappilanniemeä ei syyttä kutsuttu myös sirpalekallioksi, niin paljon kalliolla oli lasinsirpaleita.

Äyräpääjärvi

Matkamme jatkui iltapäiväksi Kannakselle ja kuuluisalle Äyräpäänjärvelle. Eteläpuolen lintutorni oli maineensa veroinen, lähes heti löytyi upea kiljukotka, joka suoritti komean ohilennon kohtuulliselta etäisyydeltä. Lintutornin lukko saatiin paikallisen papparaisen avustuksella auki, joten torniinkin päästiin kipuamaan. Ukot itse lähtivät veneellä lähes umpeenkasvaneelta näyttäneelle järvelle kalastamaan. Järvellä saa siis paikalliset kalastaa ja jopa metsästää, muuta lintuharrastajilla ei ole järvelle mitään asiaa ilman lupia. Myöhemmin näimme järven yllä vielä toisenkin kiljukotkan. Muuten järvellä oli mukavasti lintuja: muutamia mustatiiroja, ruskosuohaukkoja, kalasääskiä, varpushaukkoja ym.

Matkamme jatkui Äyräpäänjärven länsipuolen Sikniemen kiljukotkaparin sekä mehiläishaukan kautta Bulatnajan pelloille. Pelloilta löytyi 2kv koirassinisuohaukka, pari ruskista ja hiirihaukkaa sekä taas mehiläishaukka. Kaukilan sillalla ihmettelimme vielä ruovikoitten rehevyyttä ja Vuoksi puolestaan yllätti leveydellään. Paikat todellakin näyttivät hyviltä lintupaikoilta!

Yöpymispaikkamme oli vanhan navetan yläkertaan kyhätty, mutta todella viihtyisä ja suomalaisten suosima Vallun Gasthouse. Palvelu oli erinomaista ja ruoka hyvää. Pihalla olisi tutkittavaa riittänyt, sillä eräälle pöydälle oli kerätty maastosta löytyneitä sota-ajan esineitä vaikka kuinka. Oli kypärää luodin reiällä ja ilman ym.

Laatokalle

3.8. Seuraavana aamuna starttasimme viiden aikaan kohti Laatokkaa. Ennen seitsemää pääsimmekin Taipaleelle ja Laatokan rantaan. Tarkoituksenamme oli staijata mustalintumuuttoa ja mahdollista käpytikkavaellusta. Mulleja muutti vaivaiset 317 viidessä parvessa ja käpytikan (sen ainoan) yritys lähteä Laatokan ylitykseen jäi yritykseksi.

Maisemat olivat kuitenkin todella upeita! Järvi oli aivan peilityyni ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Lopulta havaitsimme jonkinmoista syysmuuttoakin, kun näimme kahlaajista mm. valkovikloja, liroja, suokukkoja, kuoveja, pikkukuoveja, suosirrejä sekä mustapyrstökuirin matkaamassa kohti etelää. Muita havaintoja olivat mm. alli, kolmen merimetson parvi, ääntelevät pyrstötiainen, hippiäinen sekä töyhtötiainen, 500 muuttavaa naurulokkia sekä muutama kalatiira sekä 66 etupäässä pikkukäpylintua seassaan kuitenkin myös isosellaisia. Myös petolintuja näkyi: kuusi kalasääskeä, pari nuolihaukkaa ja seitsemän ruskosuohaukkaa.
Laatokan rantaan oli kerääntynyt runsaasti venäläisiä lomailemaan ja telttailemaan sekä tietysti kalastamaan.

Seuraavalta paikaltamme Metsäpirtin rannasta näimme nuoren harmaahaikaran. Seuraavalle paikalle Igolkan rantaan pääsy olikin tiukassa. Todella raju myrsky oli kaatanut metsää, mutta onneksemme tie oli putsattu kaatuneitten puiden rungoista. Igolkan rannalta näkyi neljä muuttavaa meriharakkaa, pari mustavikloa sekä yllätykseksemme ainakin kolme paikallista pohjansirkkua.

Seuraava stoppimme oli Metsäpirtin pelloilla, joilla liihotteli mukavasti petoja: pari pernistä, kolme hihaa, sisu, tinnukoiras, nuolihaukka sekä ampuhaukkakoiras. Paras havainto oli kuitenkin turturikyyhky, jonka Janne näki painelevan vauhdilla metsään.

Suuri ja mahtava… (Oikealle Venäjälle)

Ja matkamme jatkui turkistarhan, Kivennavan ja Terijoen kylien ja Alakylän peltojen varttitunnin staijin (hiirihaukka) kautta oikealle Venäjälle. Tähän astihan olimme olleet koko ajan vanhassa Suomessa.

Alexandrovskajan kahlaajalietteiltä löytyikin jotakin katsottavaa, kun lietteillä kahlaili harmaahaikaran lisäksi oikeita kahlaajiakin: kolme suosirriä, lapinsirri, viisi tylliä, pari valkovikloa ja taistelujouksija (Kampfläufer) eli suokukko. Merellä lenteli myös pari pikkulokkinuorukaista sekä mustatiiraa, joista toinen oli nuori.

Siestarjärvellä kahlaili myöskin nuori ardea. Muita haviksia olivat rantasipi, parikymmentä pikkulokkia sekä mustatiira. Siestarjärveltä suuntasimme Gorskajan entiselle tehdasalueelle. Paikka näytti todella lupaavalta, sillä tällaisilla kammottavilla hiekkaisilla metalli- ja puujäterannoillahan näkyy aina mukavasti lintuja. Jotain näkyi nytkin: mm. 42 harmaasorsaa (6 poikuetta) oli oikein mukava havis, myös heinätaveista saatiin Venäjänpinna. Valitettavasti kovasti etsimämme mölysammakot jäivät kuitenkin näkemättä ja kuulematta. Illalla suoritettiin sitten kunnon hotellisekoilu: Olgino 2hh 1300RUR, vähän kallis, Repinskajan 3hh olivatkin toisessa (vielä rähjäisemmässä) rakennuksessa, joten kävimme vielä Energized (tai jotain..) -hotellissa Terijoella, mutta sielläkin 2hh oli tonnin luokkaa. Eli takaisin Repinskajaan, 2 x 2hh = 1300RUR. Kuitenkin lopulta saimme ruokaakin, vaikka kaikki ruplat menivätkin hotellimaksuihin, kun Janne ja Hanna kokkasivat hotellin parvekkeella trangialla lihapullia ruisleipien lisukkeeksi.

Lisj Nosin hysyparatiisi

4.8. Viimeisenä reissuaamuna suuntasimme taas aamuviideltä kulkumme Siestarjoen suulle. Aamu oli tyyni ja aurinkoinen mutta viileä. Kahlaajat olivat edelleen tosi vähissä: kymmenkunta tylliä, muutama suosirri, pikkutylli ja vikloja. Seitsemän pikkutiiraa lenteli iloksemme ketterästi meren päällä. Silkkiuikku puolestaan ihmetytti meitä peräti kuudella poikasellaan. Muita haviksia olivat: ampuhaukka, pari ardeaa, sekä ääntelevä pähkinänakkeli.

Piakkoin jatkoimme Lisij Nosin lehtorantaan. Lisij Nos oli aian uskomattoman upea jalopuumetsä, jossa vilisi lintuja aivan käsittämättömän paljon! Rannassa oli harmaahaikaroita, mustatiiroja, punasotkia, mustakurkku-uikku ym. Ruovikossa oli rastas- ja rytikerttusia. Puskissa kuitenkin vilisi vielä aivan eri malliin: runsaasti mustapää-, lehto-, herne- ja pensaskerttuja, tiltaltteja, sirittäjiä, kymmeniä peukaloisia, puukiipijöitä, tiaisia – jopa viitatiainen, harmaa- ja kirjosieppoja, pähkinänakkeleita, pikkuvarpusia, leppälintu, pikkutikka, pari nokkavarpusta, kultarinta jne… Parhaimmillaan näitä hyönteissyöjälajeja saattoi olla kourallinen näkyvissä samassa puskassa!

Lisj Nosista lähdimme paluumatkalle kohti Viipuria ja Suomea. Ajoimme tällä kertaa rantatietä mm. Terijoen ja Koiviston kautta, joten ihmeteltävää riitti. Jossain vaiheessa kokosimme viimeiset ruplammekin yhteen ja saimme niillä hieman syötävää. Suomenlahden rannoilta irtosi vielä muutama Venäjäpinna mm. Humallahdelta neljä uuttukyyhkyä, pari merilokkia ja pari lapintiiraa. Lisäksi näkyi viisi merimetsoa. Muuten matkan havikset jäivät muutamaan nuolihaukkaan, kun kirjokertutkin olivat jo lähteneet pesimäpaikaltaan kohti etelää.

Koto-Suomeen

Viipurissa kertasimme vielä pikaisesti paikkoja sekä kävimme katsastamassa mahdollisia yöpymispaikkoja. Takaisin Suomeen pääsimme taas varsin kevyellä kolmen tunnin jonotuksella, mutta hyvässä seurassa piraatti-CD-levyjen soidessa aika kului leppoisasti.

Yhteensä reissulla havaitsimme 121 lajia. Joten aivan hyvä alku Venäjän pinnojen keruulle, joita monet Itä-Suomen ornit keräävät varsin tosissaankin. Näitähän kyllä tulee vielä lisää meillekin!

J.A.

Noin viikkoa ennen reissua sain Lötjösen Matilta puhelun. ”Terve Janne. Lähdetäänkö Liettuaan?” ”No terve Matti, lähdetään vaan. Milloin?” ”Viikon päästä.” ”Selvä!” Ainakin suunnilleen näin se puhelu meni.

Reissuun lähdimme pienellä henkilöautolla. Matka alkoi Aalloilla jo 11.4. keskiviikkoiltana yöjunalla Oulusta Hesaan. Lahden yli mentiin Tallinnaan autolautalla ja lautalla aloimme tietysti pitää reissupinnalistaa! Irtaannuimme Tallinnan tullista torstaina klo 11.30 ja Janne aloitti kartan luvun aina lähestyessämme kaupunkeja. Ajoimme Riikan läpi, mikä oli helpompi suoritus kuin olisi voinut luulla! Rajat olivat helppoja ja nopeita. Tässä matkareitin kuvaus karkeasti: Via Balticaa pitkin Riikaan, 310 km. Riikassa erottiin Via Balticasta lännemmälle reitille A8:lle. Opasteissa Sauli (Siauliau). 60 km Liettuan rajalle. Liettuan rajalta Tauragen kautta Siluteen n. 200 km. Silutesta 7 km Rusneen.

Rusne on Liettuan kaikkein lounaisin paikka Itämeren rannalla. Maan suurimman joen, Nemunaksen suistoalue. Halkaisijaltaan Rusne on 5-7 km. Rusnessa on ennen harrastettu kalanviljelyä, jonka jäljiltä on jäänyt erittäin hyvät altaat, joissa lepäilee pohjoiseen muuttavia vesi- ja kosteikkolintuja. Paikalla pesii myös runsaasti lintuja. Muuttoaikaan Siluten pelloilla lepäilee yli 10 000 tundrahanhea.

Matkalla näimme pääosin hyyppiä, hiirihaukkoja ja muutamia tundrahanhia hajaparvissa ruokailemassa sekä tietysti joitakin kattohaikaroita. Illalla myöhään klo 22 olimme Rusnessa. Soitettuamme talon emännälle, hän tuli meitä vastaan autollaan Rusnen keskustaan. Parin minuutin päästä takkatuli odottikin jo meitä ja laadimme pikaisen suunnitelman kahden päivän majoittumisesta ja ruokailuista. Hinta ei omasta mielestämme ollut kallis, kun otti huomioon että paikka oli juuri sopiva retkiämme ajatellen. 20 litas/hlö/yö. Aamupala olisi ollut hinnaltaan jotain 10-18 litasta/hlö ja lounas/illallinen noin 18 litasta. Loppusummamme oli noin 220 litasta kahdesta yöstä ja parista tukevasta ruokailusta. (Huom. kerro lita kahdella, niin saat markkamäärän) Talo on omakotitalo osoitteessa Lakstingalu gatve 2. Nemunas -joen haarautuessa Rusnessa ensin kolmeen haaraan, tämä paikka jää keskimmäisen haaran varteen. Talon ikkunasta näkyi kuinka keskimmäinen uoma haarautui edelleen.

Rushnen lintupaikoilla

13.4. Aamulla retkeilimme Rusnen kala-altaiden molemmissa torneissa. Aloitimme lähemmästä. Heti autosta astuttuamme kuulimme yllätykseksemme ruokosirkkelin, samoin botte kuului, kuten oli kuulunut jo ikkunaa avatessa kämppäänkin. Tiltaltteja lauloi useita, etualtaissa oli mm. viisi mustakaula-uikkua, härkälintu, silkkiuikkuja, harmaasorsia, punasotkia, runsaasti uiveloita ja tavallisempia anaksia ja joutsenia. Pussitiaispari viipotteli pajuissa ruokaillen ja edeten pikkuhiljaa kohti kylää. Samalla paikalla oli myös timaleita siellä täällä ja kuuluipa yksi luhtakanakin. Tundrahanhet siirtyivät Siluten suunnasta Rusnen pelloille, mutta aamulento ei ollut mitenkään ryntäyksenomaista, vaan tapahtui vähitellen. Kostean ilman takia ainoa peto oli ruskosuohaukka. Staijailimme tornissa noin tunnin lähinnä hanhien siirtyilyjä seuraillen.

Seuraavaksi lähdimme pohjoisemmalle tornille, jonne matkalla näimme suuremman lajimäärän anaksia ja kahlaajia. Pohjoisen joen tulvavallin takana oli useita kymmeniä jouhisorsia, hieman vähemmän lapasorsia, satakunta tavia, muutama heinätavi, sinisorsia, kymmenkunta mustapyrstökuiria, parikymmentä pässiä lehahteli lentoon tienlaidasta sekä sokerina pohjalla näimme kaksi matkaavaa avosettia!

Pohjoisessa tornissa avautui näkymä merelle jossa oli noin satakunta joutsenta, kauempana myös pikkujoutsenia, mutta väreilyä alkoi jo olla liian paljon. Tornin vierellä oli kyhmärit pesäpuuhissa sekä muutamia merihanhia. Tornista näkyi jo enemmän harmaahaikaroita. Merellä oli muutama merikotka, joista yksi esitti meille oikein kunnon farssin! Se yritti saalistaa atrappimuovisorsaa. Kotkan kynnet kuitenkin kirposivat saaliistaan joka iskulla. Se teki varmaan kymmenen iskua, ennen kuin tajusi jotain olevan pielessä. Lopulta kotka luovutti ja meni läheiselle kivelle hiomaan uutta strategiaa ja luopui roskaruokasuunnitelmastaan. Edessä olevalla niityllä oli myös mustapyrstökuireja ja jokunen punkku- ja valkoviklo sekä suokukko. Tarkastimme vielä tornien väliin jääviä alueita. Siellä oli lähinnä vain tundrahanhia. Metsähanhia oli hyvin vähän, korkeintaan kymmeniä. Valkoposkia oli 110 yhdessä tundraparvessa. Kahlaajat olivat edelleen kateissa.

Palatessamme tornilta Oudran kylässä oli pari peltopyytä, samoin Rusnessa. Hemppoja ja tiklejä näimme myös. Rusnen kirkkopuistossa ei toteutunut serinustavoitteemme, kuten ei koko reissussakaan.

Iltapäiväretkeilyä

Lounasta odotellessamme tsekkasimme naapuritalon mustaleppälintuparia. Tajuttuamme vihdoin että saavuimme lounaalle tuntia liian aikaisin, ehdimme vetää puolituntia unta kuulaan. Sen jälkeen söimme herkullisen ja runsaan paikallisen lounaan: alkupalaksi raakaa (?) kalasalaattia, jossa oli ehkä aprikoosi tms. makeaa hilloa päällä. Yllättävän hyvää: Jannekin selvisi siitä hengissä. Keittona borssia smetanan kera. Sitten oli vuorossa entistä kotipossua -> nykyistä possunkyljystä ja paistettuja perunoita lisukkeineen. Jälkiruuaksi teetä ja juuri leivottuja lehtitaikinapohjaisia juusto- ja sokerikuorrutteisia leivonnaisia.

Iltapäivästä ajoimme Rusnen eteläosiin metsäosuudelle. Sadealueen lopputihentymä iski päälle hetkeksi. Heti kun pilvet väistyivät ja aurinko tuli esiin, alkoi rastas- ja pikkulintukonsertti. Nemunaksen etelähaaran rannoilta löytyi mielenkiintoista vanhaa tammipuustoa. Joella partioivat Liettuan rajavartijat. Kurkia oli pelloilla 8 kpl. Täälläkin oli lähes tuhannen tundrahanhen parvi, jota hätyyttelimme lentoon varmaan pariin otteeseen, sillä hanhet olivat yllättävän säikkyjä! Sateen alla ne olivat pakkaantuneet tiheisiin parviin. Ardeoita näkyi Venäjän puoleisella rannalla. Palokärki kuului sieltä myös. Kuningaskalastajakin lähti äännellen rannasta meidät ilahduttaen. Laulurastaita ja punarintoja oli paljon, myös peukkuja kuultiin. Kiertelimme ajopelillämme penkereitä ja törmäsimme yllättäen avoimesti seisovaan kaulushaikaraan. Olimme kaikki osapuolet ilmeisesti yhtä yllättyneitä. Sitten botte luikki puskaan hartiat kyyryssä, kun ei siihen hätään muutakaan keksinyt.

Siirryimme Rusnen jälkeen Siluten eteläosien metsiin. Joen varresta näimme Rusnen puoleisella rannalla suuren merimetsoparven kököttämässä hiekkarannalla ja muutaman ardean sekä tietysti ciconioita. Saapuminen metsän siimekseen oli sadunomaista, äänimaailma täyttyi rastaista, karjalanpeipoista ja punarinnoista, yli muutti ciconiaparvi, eikä vieläkään mustakikkeä. Täällä tulva oli tehnyt tielle melkoisesti vahinkoa. Pellon yli näkyi edelleenkin hanhia liikekannalla. Seuraavalla pysäkillä saimme ekan pikkukiljukotkan putkeen, se istui koivun latvassa, josta se lennähti istumaan keskelle peltoa. Kohta paikalle tuli naaraskin ja Jannen kehotellessa äänekkäästi kotkat parittelivat. Olipa tässä aukealla muutama hiirihaukka ja yksi piekanakin.

Nähtyämme kauriita pellolla ajoimme autolla viereisellä saarekkeella niiden tasalle ja haastoimme ne kiihdytyskisaan saran toiseen päähän. Peuroilla on sitten uskomaton kiihtyvyys: Nissania piti kenkiä oikein kunnolla, jotta pysyi edes rinnalla.

Saavuttuamme tielle ensin isolepinkäinen sitten turkinkyyhky lensi tien poikki läheiseen metsäsaarekkeeseen. Pienistä metsäplänteistä emme saaneet lajeja juuri ollenkaan. Mutta Hannan opastuksella saatiin tietyömaan sorakasasta piikivimatkamuistoja. Sitten suuntasimme Siluteen ruokaostoksille ja pankkiautomaatille. Lähtiessämme Silutesta, kaupungin sillalta näkyi majava menevän kaupungille päin.

Illallinen oli tilattuna klo 20:ksi. Nautimme salaatin ja paikallista kotona tehtyä makkaraa. Lopuksi istuimme alas emännän kanssa juttelemaan ja katselemaan kuvia Rusnen edelliskeväisestä tulvasta, joutsenista, tulvakuljetuksista mantereelle, uudenvuoden bileistä ja muista perheenjäsenistä. Mukavaa lämminhenkisyyttä. Emäntämme osasi paremmin saksaa kuin englantia, joten kovin syvällisiin aiheisiin emme voineet edetä. Saimme kuulla että naapurustossa on neljä taloa majoitusrenkaassa. Varausten välittäjänä toimii hänen kälynsä Regina, jonka tavoittaa jatkossa numerosta +370 4158383. Hän puhuu myös englantia. Tämä oli agrotourism majoitusta vaikkakin talo näyttää normaalilta keskiluokan omakotitalolta. (Majoituksen suorat yhteystiedot ovat seuraavat: Dalios & Aruno Drobniu (sodyboje) Lakstingalu gatve 2, LT-5731 Rusne, Silutes raj. tel: +370 41 58189 mob: +370 87 74687).

Kroku Lankaan

14.4. Läksimme lauantaiaamuna aikaisin ennen auringonnousua ehtiäksemme paikoille vielä yön äänien aikaan. Yöllä oli satanut lähes 5 senttinen lumikerros, mikä teki yön äänistä pelkkää haavetta, mutta ajoimme silti Rusnen majapaikasta kohti Kintain kala-altaita ja Kroku Lankan ruovikoita ja peltoja.

Kroku Lanka on suurehko lahti Kuurin Meressä, jossa mielenkiintoista ovat lähinnä ruovikot ja peltoaukeat, ei niinkään itse vesialue. Lahden vieressä on Ventesin niemi (Ventes Ragas), joka toimii muuttoreitin johtolinjana sekä keväällä että syksyllä. Niemessä on Ventesin lintuasema. Kintai on kylä niemeen vievän tien varrella. Neringa (Kuurin kynnäs) on luonnonmuovaama suuri dyynijono, joka rajaa Kuurin Meren Itämerestä

Tiellä Kroku Lankaan näimme paljon kiuruja ja muutamia mustarastaita. Pysähdyimme pariin otteeseen peltoaukeille. Kapustarintoja oli paikalla noin neljäkymmentä, hyyppiä ja taivaanvuohia kymmenkunta kahlaamassa mahaan saakka ulottuvassa sohjossa. Metsäviklo ja tylli löytyivät myös tältä peltoaukealta lajilistaan. Jatkoimme Kroku Lankan kalasatamaan. Sillalta näkyi meriharakka kaivelemassa evästään. Linnut olivat nyt lumen takia kesyjä ja keskittyivät ravinnonhankintaan ja lämpimänä pysymiseen. Mm. parin sadan tundrahanhen parvi oli melko kesy aivan tienlaidassa.

Jatkoimme Siluteen johtavalle tielle kääntyen risteyksestä Kintain kala-altaita kohti. Syksyllä täällä oli ollut kalankorjaus/vedenlasku meneillään, joten odotukset olivat korkealla. Näkymät sillalta olivat komeat, satakunta anasta oli lähimmillä altailla, seassa myös värivammainen sinisorsakoiras (semmoinen koskikara-look). Kahlaajia oli yllättävän vähän, muutama suokukko, metsäviklo, hyyppiä, yksinäinen tundrahanhi ja muutama joutsen. Yritimme päästä pohjoispuolen toiminnassa oleville altaille, mutta ovella oli puomit ja kieltotaulut. Paikalla oli työntekijöitä ja onkimiehiä, joten emme rohjenneet tunkeutua alueelle. Pyörähdimme takaisin ja teimme lenkin autolla vanhoille altaille. Siellä olikin pari allasta tyhjennetty, mutta hyvännäköisen lietteen kimpussa oli vain naurulokkeja, västäräkkejä, kottaraisia ja hyyppiä. Penkereet olivat liukkaita, kun saven päällä oli hieman lumiloskaa. Muutamia harvoja ardeoita lehahteli erinäisten altaiden rannoista.

Felloilta kohti Neringaa

Ventesin lintuasemaniemeen suuntasimme Kintain kylän kautta. Heti kylän jälkeen tien poskessa oli pikkutikka oksaa naputtelemassa, paikalla oli paljon peippoja, ilmeisesti muutolta tippuneita. Myös viisi punatulkkua ja varpushaukka kirjattiin reissupinnoihin matkalla niemeen. Lintuaseman pihalta löytyi pari tilheä, jotka näyttivät ensin olevan fellassa, mutta pyrähtivät kuitenkin lentoon. Fellan ulottuvuudet olivat aika vaikuttavat. Itse asiassa pihapiirissä oli niitä kolme kappaletta ja lähipiirissä sekä rannassa pienempiä lisää. Vain muutamia verkkoja oli pyynnissä. Tuuli alkoi pikkuhiljaa tyyntyä.

Lintuaseman nuorempi rengastaja oli kierroksillaan. Verkoissa oli hippiäisiä ja viherpeippoja. Hän kertoi viikon summista, jotka olivat suomalaisittain vakuuttavia. Hippiäisiä oli tullut satoja, joukossaan kahdeksan tulipäähippiäistäkin! Päästelimme lintuja verkoista jutustelun lomassa. Viherpeippo toivotti meille hyvää päivää puraisemalla Hannaa sormeen irrotuksen jälkeen. Merellä muutto oli pysähdyksissä. Lähipoukamassa oli vain muutama kymmentä nokikanaa ja vesiäisiä. Merellä liikkui harvakseltaan silkkiuikkuja ja koskeloita. Rantalepikoissa oli punarintoja, peukaloisia ja tiaisia. Pihan läheisyydessä olevassa lampareessa uiskenteli liejukana. Pienessä pihalätäkössä ruokaili vielä parempi pinna – luotokirvinen.

Jatkoimme matkaamme, koska aikataulu alkoi painaa ja iltapäiväksi olimme suunnitelleet siirtymistä lahden poukaman toiselle puolelle Neringaan. Koukkasimme matkalla vielä Kintain uusille altaille. Matkalla näimme pari peltopyytä korjaamon takapihalla, jonne olimme eksyneet jonkun älypään aloitteesta. Menimme loppujen lopuksi kävellen perimmäisille altaille, jossa näkyi keltavästäräkki, suokukkoja ja joitakin vessuja ja lokkeja.

Otimme menovettä Kintain huoltoasemalta ja samalla teimme kirjakauppaostoksia. Täällä oli myynnissä mm. alueen Lintuatlas. Tämä lienee jokaisen alueella retkeilevän must! Hanna teki myös karttaostoksia ja saipa hän vielä kaupan päälle luonnonpuistoja esittelevän kirjasen, jonka myyjä juoksutti meille pihalle, ollessamme jo poistumassa. Sitten nokka kohti Klaipedaa ja Neringan lauttaa.

Neringaa

Matkalla Klaipedaan (eli pohjoiseen) kannattaa tsekata moottoritien laidan suuret peltoaukeat: nyt vain tuulihaukkoja, hiirihaukkoja, kyyhkyjä. Klaipedan kaupungissa on kaksi satamapaikkaa Neringan lautoille. Pohjoisin niistä on Dane -joen sillan juuressa taksiaseman yhteydessä. Sen tunnistaa Neringa (tai Nida) kyltistään. Me käytimme seuraavaa satamaa etelään päin, sekin tuntuu olevan käytössä ympäri vuoden. Lauttoja menee noin puolen tunnin välein. Matkaa on juuri sen verran, että lauttaa siinä tarvitaan jottei kengät kastu, ei juuri enempää. Ylitys maksoi meiltä kolmelta ja autolta 15 litaa (30 FIM) edestakaisin. Ylityksen jälkeen muutaman kilometrin päässä on tietulli.

Neringa on hallinnollisen alueen nimi. Alueella on mm. seuraavat kylät: Smiltyne, Juodkrante ja Nida. Maantieteellisesti alue tunnetaan Kuurin kynnäs nimellä. Se on erittäin suuri, pitkä ja kapea hiekkadyynistä muodostunut niemi, joka on kiinni mantereessa vain toisesta päästään. Kiinnityskohta on Venäjän maaperällä Kaliningradin kaupungissa. Kokonaispituus on noin 100 km, josta pohjoispuoli on Liettualla. Leveys 1-4 km. Kynnäs on saanut alkunsa aaltovallista, joka on erkaantunut rannasta ja lähtenyt tuulen mukana liikkumaan. Noin sata vuotta sitten eräs yksityishenkilö päätti pelastaa dyynin (tai ehkä läheisen kaupungin) hiekkaan peittymiseltä ja saada liikkeen loppumaan. Hän istutti dyyneille havupuita, jotka sitoivat aluskasvillisuuden kanssa hiekan paikoilleen. Dyynistä tuli ns. death dune, kuollut dyyni, joka ei enää liiku mihinkään. Vuonna 1991 alueelle perustettiin kansallispuisto. Kynnäksen ja mantereen rajaaman alueen sisään jää Kuurin meri, jonka syvyys on vain muutama metri, koska hiekkaa lentää koko ajan sinne. Nemunasjoki laskee Rusnen deltan kautta tähän parikymmentä kilometriä leveään mereen. Nemunasjoki saa alkunsa Valko-Venäjältä. Joki virtaa koko Liettuan halki. Kynnäksen länsipuolella aukeaa Itämeri.

Alueella pitää ajaa merkittyjä latuja. Varsinkin ajettaessa dyynialueella, asfaltilta ei saa poistua, siitä voi saada tiketin. Ja maan tavan mukaan se maksetaan siinä paikalla heti (ellei sitten heittäydy Runebergiksi ja keksi hyvää selitystä).

Mustaa makiaa

Ajoimme suoraan ensimmäiseen suurempaan kylään, Juodkranteen. Kadun varrella on hotelleja ja ravintopaikkoja. Jatkoimme Juodkranten ohi heti oikealla olevaan merimetso- ja ardeakoloniaan, jossa on parkkipaikka ja opastus. Paikalla on myös iso katselulava ja uskokaa tai älkää koloniassa pesii 1000 paria merimetsoja ja 500 paria harmaahaikaroita! Putkella tai kiikarilla pääsee hyvin kontaktiin kolonian kanssa. Se on mahtava näky. Ja äänimaailma on kummitusmainen, kun merimetsot korahtelevat harvakseltaan siellä täällä. Pääosaa näyttelee kuitenkin aavemaisen äänettömästi lentelevät suuret mustat linnut. Hautovat yksilöt mahtuvat juuri ja juuri risupesiinsä. Saapuessamme paikalle iltapäivästä, lumi kuorrutti vielä oksien yläpintaa ja pesien reunoja mustavalkoisesti. Siksipä maisema oli kuin suoraan japanilaisesta öljymaalauksesta. Bonuksena meille annettiin myös muita mustiksia: palokärjen luikautus ja lentäminen lähipuuhun sopi hyvin tunnelmaan.

Katsellessamme alaoksilla olevia ardeoita, putken näkökentän täytti joku karvainen. No mikäs se siinä… villisikaperhe ilmestyi iltapäiväaterialle tonkimaan vastarinteen humusta. Tämä kyllä kannatti kokea!

Siirryimme tyytyväisinä tekemään yöpymissuunnitelmia Juodkranten keskustaan. Pysähdyimme vielä tsekkaamaan keskustan kolmea joutsenlajia lähietäisyydeltä. Siinä staijaillessamme seuraamme tuli paikallinen orni kiikarit esillä. Hetken juteltuamme kävi ilmi, että hän oli paikallisen lintuaseman hoitaja, joka harrasti mm. sataman lokkien renkaitten lukua putkella. Hän sanoi saaneen myös suomalaisia kontrolleja, ja aika paljon. Kävimme tutustumassa lintuasemaan ja päätimme tarttua hänen tarjoukseensa saada yöpyä lintuasemalla. Tosin mukavuudet eivät olleet parhaassa kunnossa, vesi oli poikki, kun joku putki oli haljennut. Kuitenkin juttumahdollisuus paikallisen ornin kanssa tulisi kyllä korvaamaan kaikki puutteet mukavuuksissa. Sovimme juttutuokion myöhään illaksi, sillä nyt halusimme vielä tehdä lyhyen retken ennen ruokailua.

Ajoimme etelään päin, mutta lumisade iski juuri niskaamme. Kävimme vain autolla tsekkaamassa korkeimman dyynin katselupaikan (n. 49 m), joka oli 31. kilometritolpasta seuraava P-paikka. Saimme vihjeen nummikirvispaikasta täällä. Palatessamme tiellä oli jälleen kauriita ja kohta myös villisikoja tien laidassa. Yritimme houkutella niitä jopa omenoilla, mutta turhaan. Myöhemmin saimme kuulla, että ne olivat viimekesänä oppineet pysäyttämään turistien autoja ja kerjäämään herkkuja. Ja jokainenhan tietää, kuinka perso sika on herkkujen perään. Yksi karju oli puraissut lintuasemanhoitajan tytärtä, kun hänellä ei ollut antaa herkkupaloja riittävän nopeaan tahtiin.

Kävimme vielä syömässä paikallisessa kuppilassa, muistaakseni se oli nimeltään Rysä (på finska siis, tms. kalapyydys). Söimme tosi herkullisen pihvitaskun, jonka täytteenä oli erittäin hyvin maustettua muhennosta tai munakasta. Tietysti halpaa. Mutta on siellä kuulemma kalliitakin paikkoja… Flora ainakin näytti kalliilta. Sitten kämpille
Vytautas (asemanhoitaja) oli jo kantanut meille huoneeseen lisähuopia. Ja lämmitinkin oli jo kuumana kun saavuimme. Loppuilta, aina yhteen saakka, menikin sitten jutellessa. Vytautas kertoi olevan vaikeaa saada päteviä rengastajia ja toivoikin, että ilmoittaisimme suomalaisille rengastajille asiasta. (Hyviä yöpymispaikkoja alueella olisi ollut Nidan kylän Rasyte -hotelli.)

Käsittämätöntä lokkimuuttoa

15.4. Lisävällyjen ansiosta nukuimme tämänkin yön kuin tukki, vaikka lämmitys antoi odottaa aivan muuta. Lunta ei ollut satanut enää lisää, mutta maassa oli eilistä vielä pari senttiä. Ilma oli tuulinen ja kirkas. Lämpötila nollassa.

Läksimme suoraan Kuurin kynkään puolessa välissä sijaitsevaan Nidan kylään. Siellä tavoitteenamme oli staijipaikka, ns. Aurinkokellomäki. (Nidaan johtaa kolme liittymää peräjälkeen. Valitsimme viimeisen liittymän huoltoaseman kohdalta ja hieman ennen varsinaista keskustaa käännyimme jyrkästi oikealle kapealle asfaltille. Oikealle jäi kunnan tekninen varikko.) Mäeltä pystyy hallitsemaan Kuurin Meren puoleiset dyynit ja sen muuton, mutta tuulen takia muuttoa ei ollut nyt juuri käynnissä. Jonkin verran peippoja ja niittykirvisiä. Meille riitti puolituntia tässä paikassa ja siirryimme Itämeren puoleiselle rannalle.

Itämeren puolella menimme valmiiden nuottien mukaan paikallisen uimarannan paviljongin suojaan. Riippumatta tuulen suunnasta, tästä paikasta löytyy aina suojanpuoli. Tuuli oli voimakasta suunnaltaan pohjoinen tai luode. Merellä meni tasaista kaakkurimuuttoa joukossaan jokunen kuikka, tukka- ja joitakin lapasotkia, alleja, pikkulokkeja ja muutama haapana. Useita hajaparvia selkälokkeja. Vähitellen muutamasta selkälokkiparvesta kasvoi oikea boomi, joka seurasi dyynin reunaa pohjoista kohti. Lintuja tuli jatkuvana syöttönä, noin 10-60 linnun parvina, tauoten vain hetkeksi, kun jo seuraava jono ilmestyi vuoroonsa. Kauemmas linnut kerääntyivät reilusti yli sadankin linnun parviin! Linnut lipuivat hienosti silmiemme ohitse hitaasti ja matalalla, alle 10 metrissä, kun itsekin olimme paviljongin toisen kerroksen tasanteella dyynin päällä. Ilmeisesti pohjoisen-luoteen välinen voimakas tuuli synnytti dyynin rinteeseen jonkinlaisen nosteen ja muutolle suotuisan imun, koska linnut näyttivät leijailevan ohitsemme siivet jäykkinä vain korjausliikkeitä tehden. Yhteensä lintuja näkyi 1,5 tunnin aikana noin 1000 kpl, joka on niin paljon, että se hipoo jo koko pohjoisen Itämeren pesimäkannan määrää! Lähes kaikki olivat aikuisia lintuja. Olimme ällikällä lyötyjä! Paikallinen asemanhoitajakaan ei ollut kuullut moisista määristä ja hän suhtautui aluksi havaintoomme epäilevästi, vaan pakkohan hänenkin oli uskoa. Kuulimme myöhemmin, että myös Liettuan sisäosissa oli ollut poikkeuksellisen paljon selkälokkeja. Tämä oli hyvä osoitus siitä, kuinka tutkimatonta aluetta Liettuasta löytyy. Sen voikin hyvin ymmärtää, jos harrastajapohja on olematon ja ammattilaiset keskittyvät lähinnä rengastamiseen.
Samassa paikassa selkälokkien joukossa näimme myös 2-kv isolokin, joka on Liettuan ensimmäinen keväthavainto tästä lajista. Sekin meni samaan malliin, hitaasti ja matalalla ohitsemme purjehtien.

Hiekkadyynejä ja hiekkarantoja

Kello alkoi lähestyä puoltapäivää, joten siirryimme pari kilometriä pohjoisemmaksi dyynien korkeimmalle kohdalle. Olimme käyneet etsimässä paikan edellisenä iltana, joten siirtyminen oli nopea. Jätimme auton pikitien laidassa olevalle parkkialueelle ja läksimme kapuamaan polkua pitkin dyyneille. Täällä on Atlaksen mukaan varma nummikirvispaikka, ja se olikin tavoitteemme. Varsinaisen dyynin alettua, polku muuttui lautarakenteisiksi kävelysilloiksi tai pitkospuiksi. Pitkoksilta poistuminen on kielletty eroosiovaaran vuoksi. Eroosion vaara on todellinen. Omin silminkin pystyi havaitsemaan, kuinka tuuli kuljetti hiekkaa jatkuvasti kohti mannerta. Edettyämme puoli kilometriä maisemat alkoivat muistuttaa minikokoista tunturilappia, koska dyynin harjat olivat peittyneet ohueen lumipeitteeseen, kuin tunturit ikään. Aurinko alkoi paistaa ja vaalea hiekka yhdessä lumen kanssa häikäisi. Saavuttaessamme korkeinta kohtaa lähistöltä pomppasi ilmaan vaalea kirvinen joka oli kuin olikin nummikirvinen. Täältä avautui näkymä Kuurin Meren puoleiselle rannalle, aivan kuten Aurinkokellomäeltäkin. Tällä puolella muutto ei ollut vielä lähtenyt käyntiin ja poukamissa lepäili vain tukka- ja lapasotkia. Muutamia harvoja niittykirvis- ja peippoparvia muutti pohjoista kohti. Hämmästyttävää, kuinka pienen sivuttaissiirtymän teimme tullessamme pois Itämeren rannasta ja aivan kuin olisimme tulleet toiseen maailmaan. Palasimme parkkipaikalle kapean rantamäntyvyöhykkeen läpi ja näimme vielä lullulan sekä hömötiaisen kolossaan.
Ajoimme muutaman kilometrin takaisin Juodkranteen ja hyvästelimme asemanhoitajan. Aseman takana on ehkä alueen suuripuisinta mäntymetsää, jota on pöntötetty. Hoidimmekin reissupinnalistalle muutamia metsälajeja. Sitten lauttasatamaan, joka sekin on varma lullulapaikka. Lautalla saimme lähikuvia selkälokista ja nuoresta pikkulokista, jotka oppivat nopeasti hyödyntämään turistien tarjoamat leivänmurut.

Ajoimme suoraa päätä Palangaan parinkymmenen kilometrin matkan. Sisääntuloväylä etelästä tuo aika suoraan kirkkopuistoon, jossa saimme hyviä kuvia kesyistä nakkeleista. Palanga on Liettuan Riviera ja sen huomaa rantahotellien määrästä ja rantabulevardista. Vaikka ei ollutkaan turistikausi, niin paikalliset ihmiset olivat valloittaneet rantalaiturille johtavan kadunvarren. Olihan päiväkävelyaika. Kojuissa oli myytävänä virvokkeita ja muutama kahvilakin oli jo avannut ovensa, mutta suurimmat olivat vielä talviteloillaan. Kirkon kupeesta lähtevä katu johtaa siis rantaan ja merellisen suurelle ja korkealle rantalaiturille. Sen päässä on allihaahkojen talvehtimispaikka. Jo kaukaa näimme kuinka mustavalkeasti vilkkuva tiivis tokka kellui laiturin päässä. Parvessa oli noin 200 lintua ja pääsimme katsomaan niitä tosi läheltä. Myöhemmin saimme tietää, että normaalivuotena parven olisi pitänyt jo olla muutolla. Mutta hyvä näin! Merellä meni edelleenkin jonkin verran lokki-, sotka- ja gaviamuuttoa, joten oli odotettavissa, että ilma rupeaa lämpenemään.

Jatkoimme rannansuuntaiselle kadulle etelään, joka johti keskuspuistoon. Siellä oli punatulkkuja, kuusi- ja töytötiainen, joista saimme taas pari reissupinnaa. Puistossa on rantamäntyjä korkeampaa havupuustoa. Koska Palanga on kuin Riviera, niin tietysti tuulikin alkoi hellittää ja auringon lämpö pääsi hellimään meitä. Yritimme kuluttaa Liettuan kolikot lentoaseman baarissa matkallamme pohjoiseen.

Latviaa tutuksi

Seuraavana oli rajanylitys Latvian puolelle. Ylityksen jälkeen suuntasimme edelleen rantaa seuraillen kohti pohjoista poiketen Papen lintutornilla, joka jää tiestä katsoen meren puolelle. Papejärven ympäristössä on soita. Tornilla näimme mm. kyhmyjoutsenen, nokikanoja, anaksia, silkkiuikkuja ja ruskosuohaukkoja. Ajoimme vielä meren rantaan tutka(tms.)aseman kohdalle. Myös täällä kohtasimme selkälokkeja. Noin 200 linnun parvi oli pysähtynyt muutoltaan rantaan pörräämään. Pelloilla oli muutama merihanhi.

Jatkoimme edelleen kohti pohjoista, koska tavoitteena oli Riikan kaupunki vielä ennen iltaa. Kello alkoi olla jo lähes kuusi. Maisema muuttui suuriksi peltoaukeiksi ja Nicassa huomasimmekin tien laidassa tunkion, jossa kaarteli varisten ja korppien seurana mahtava 2-kv isohaarahaukka! Hanna sai haukasta komeita kuviakin jäädessään passiin linnun vakiolentoradan alapuolelle. Me menimme hätistelemään lintua pois tunkiolta. Lintu meni täysin meidän ansaan ja lensi matalalla passipaikan yli. Aukealla oli myös hiirihaukkoja.

Ajoimme vielä Liepajaan, jossa vaihdoimme pois yhä jäljelle jääneet Liettuan rahat. Koska oli sunnuntai, niin ainoa rahanvaihtopiste oli uudenkaupungin puolella paikallisessa lauttaterminaalissa. Kaikki oli uutta ja kiiltävää ja palvelu erinomaista.

Täytyypä mainita, että takatalvi oli yllättänyt muutkin kesärenkailla liikenteessä olevat kuin meidät. Rekkoja ja bussejakin nähtiin ojissa ja kyljellään, pikkuautoja tietenkin useita. Hauskimman näköinen tilanne oli, kun näimme eräässä pellossa Massey-Fergusonin tms. vanhan traktorin vetävän pellosta punaista Ferraria ja vieressä lumisessa pellossa seisoi kaunis nuori neitokainen korkokengissään!

Matka jatkui kohti Riikaa ja sisämaata. Maisema muuttui selvästi kumpuilevaksi ja samalla maisemaan ilmestyi pikkujärviä ja lampia. Melkein joka lammessa oli joutsenpari tai kaksi. Ensimmäinen kalasääski kalasteli myös erään joen yläpuolella. Mitä lähemmäs sisämaata tulimme, sitä enemmän siellä oli satanut lunta. Tuulisilla aukeilla paikoitellen jopa 30 senttiä. Saavuimme Riikaan kauniissa, jouluisen lumisessa iltavalaistuksessa. Äsken olimme lähes helteisessä Palangassa ja nyt jouluisessa Riikassa!
Ajoimme Riikan läpi ja jatkoimme vielä 60 kilometriä pohjoiseen Saulkrastiin, josta olisi hyvä lähteä aamulla jatkamaan matkaa. Ajoimme matkakoti “Maija”:n pihaan ja omistaja tuli heti pihalle eikä siinä kauan mennyt kun olimme jo tsekanneet huoneet ja maksaneet. Kaikki paikat oli just rempattu ja huoneissa oli erittäin miellyttävästi lämpöä antavat kakluunilämmitykset. Kaikki oli siistiä ja halpaa ja suihkuista tuli lämmintä vettä.

Viron kautta kotiin

16.4. Heräsimme maanantaiaamuna pikkupakkasessa auringon kauniiseen nousuun. Pihalla oli heti nokkavarpunen, ilmeisesti naapurin ruokinnalla viipyilevä. Ajoimme kohti pohjoista ja Viron rajaa. Riianlahden kohdalla näimme taas tutut peippo- ja kiuruparvet seurailemassa rantaviivaa. Nyt tajusimme että Suomessakin oli varmaan iskenyt takatalvi, koska näiden muuttosuunta olikin etelään.

Seuraava tavoitteemme oli Matsalunlahti, jonne ajoimme Audrun peltojen kautta. Muutamia hajanaisia ansereita ruokaili pelloilla. Yhtään valkoposkia ei ollut vielä paikalla. Ajoimme Matsalun lahden etelärannalle, Keemun terästorniin. Matsalun tien varressa oli pari kivitaskua. Lahdella lepäili muutamasata joutsenta. Tornista näkyi muutama merikotka ja pahannäköisiä osittain talvipukuisia mustanokkaisia kalatiiroja. Rannassa ruokaili neljä suo- ja lapinsirriä ja ohitse muutti lapinsirkkuja. Matsalun kartanon pihassa oli nakkeleita. Lähdimme ajamaan kohti Tallinnaa ja matkalla Ristiin näimme komean 2kv maakotkan sekä pikkukiljukotkan. Tien varrella lepäili muutamia hiirihaukkoja.

Tallinnan satamassa oli pari harmaasorsaa. Katamaraanialukselta ei pystynyt paljoa staijaamaan, eikä olisi enää jaksanutkaan, joten mereltä saalis jäi heikoksi. Raskas reissu oli vaatinut veronsa ja Helsinkiin saavuttuamme erkanimme Matti kotiinsa (nukkumaan?) ja Hanna ja Janne rautatieasemalle odottamaan junaa kohti pohjoista.
Reissulla havaittiin lopulta 135 lintulajia, joista Liettuassa 120, mikä ei ehkä ajankohtaan nähden ollut kovinkaan paljon, mutta säätiloihin nähden todella mukavasti. Ja ainahan ulkomaan reissut tarjoavat erilaisia yllätyksiä – tällä kertaa suurin yllätys oli takuulla sää! Toki linnustokin tarjosi mukavia yllätyksiä, joten reissuun saattoi olla lopulta kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen!

J.A. ja Matti Lötjönen

Kesäkuussa 1999 vietin pikkuveljeni Jannen sekä Luukkosen Aappon kanssa ikimuistoisen pariviikkoisen Enontekiöllä Pöyrisjärven erämaa-alueella maamme viimeisiä pesiviä kiljuhanhia etsiskellen. Kolusimme pääasiassa erämaa-alueen pohjoisosia ja onnistuimmekin käymään varsin kattavasti läpi alueen, jota etelässä rajaavat Naltijärven ja Pöyrisjärven autiotuvat ja muista ilmansuunnista Norjan raja. Kaikkien tässä kirjoituksessa mainittujen paikannimien pitäisi löytyä mm. Enontekiön aluetta käsittelevistä GT-kartoista.

Alkutahdit retkellemme lyötiin 11.6., kun Janne ja Aappo saapuivat bussilla Enontekiön kirkonkylälle eli Hettaan ja majoittauttuivat luoksemme. Illalla totuttelimme jo telttaelämään, sillä kävimme kylämme urheilukentällä Sirkus Finlandiassa. Sirkuksen väliajalla eräs miekkonen – hoksatessaan meidät lintuharrastajiksi – kertoili meille hurjia juttuja edelliskesänä veljensä maatilalla Kuivaniemellä viihtyneestä pikkutrapista. (Tai sellaiseksi hän lintua ainakin kivenkovaa väitti.) Puhetta riitti myös Hetassa kesäkuun alussa viikon verran oleilleesta seitsemän mehiläissyöjän parvesta, ja väittipä joku nähneensä meropseja myös muuallakin lähikuntien alueella.

Seuraavat pari päivää kuluivatkin sitten pääosin ruokaostoksia ja muita matkavalmisteluja tehdessä, ja henkinen latautuminen suoritettiin tuijottamalla videolta legendaarisia Studio Julmahuvin jaksoja. Ja viimein – kesäkuun 13. päivän iltana – ajelimme Nunnasen kautta Kalmakaltiolle, josta inventointireissumme oli määrä alkaa. Ensimmäinen mainittava lintuhavainto tehtiin tosin jo ajomatkalla, kun jossakin Hetan ja Vuontisjärven välillä automme edestä lensi haarapääsky, joka oli kuntapinna jopa allekirjoittaneelle.

Erämaa kutsuu

Jätimme autoni “Kalmakaltion loman” pihaan ja sieltä matkamme jatkui paikallisen matkailuyrittäjän Markku Korkalon maastoauton kyydissä kohti ensimmäistä etappiamme Naltijärven autiotupaa. Kalmakaltion ja Naltijärven välinen tieura oli todella rajussa kunnossa, ja suurin osa noin 15 kilometrin pituisesta matkasta olikin melkoista vuoristorataa. Ainakin itselleni oli elämys kokea kaikilla aisteillani se, millaisia onnettomia kärrypolkuja tuollaisella Toyota -lavamaasturilla oikein pääseekään. Välillä ylitimme soita, välillä jokia ja jossakin vaiheessa ylittyi myös yhtenäisen mäntymetsän raja ja siirryimme koivuvyöhykkeen puolelle. Muutaman kerran parisen tuntia kestäneen ajomatkan aikana meidän oli pakko pysähtyä oikomaan ryttyytyksessä puutuneita jäseniämme. Näiden pysähdysten ja osin ajomatkankin aikana havaintovihkoomme alkoi pikkuhiljaa kertyä myös ensimmäisiä lintumerkintöjä. Ennen autiotuvalle saapumistamme olimmekin jo nähneet mm. muutamia alleja, mustalintuja, tyllejä ja vesipääskyjä sekä piekanan ja tuulihaukan.

Naltijärvelle saavuttuamme oli kesäilta kauneimmillaan. Törmä- ja räystäspääskyt lentelivät iloisesti tuvan ympärillä ja tunturikoivikosta kuului sinirintojen laulua. Markun lähdettyä autoineen kohti Kalmakaltiota totesimme viimeinkin päässeemme erämaahan. Malttamattomina jätimme varusteemme autiotupaan ja lähdimme (noin klo 23) tutustumisretkelle Naltijärven lähiympäristöön.

Naltijärvi rules!

Suuntasimme aluksi kulkumme läheisen Kotajärven rantaan, josta kuului heti useiden lapinsirrien sirinää ja mustaviklon huutoa. Pienen kiikaroinnin jälkeen hoksasin vastarannalla olevan yksinäisen männyn latvassa möykyn, joka saman tien lähti lentoon ja paljastui nuoreksi maakotkaksi. Karjaisin pojille, että tuolla lentää kotka, ja aloimme yhdessä seurata sen lentoa. Hetkisen lennettyään lintujen kuningas sai kimppuunsa muutaman tunturikihun ja kohta myös suopöllön, joten tunnelma oli huikea… Olimme olleet erämaassa vasta vajaat kaksi tuntia ja jo nyt todistimme tällaista luonnonnäytelmää! Kun viimein maltoimme jatkaa matkaamme, pääsimme kohta uuden esteettisen elämyksen pariin. Järvessä aivan lähellämme uiskenteli nimittäin allikoiras, joka Aappon mukanaan raahaaman Swarovski-kaukoputken zoomilla oli sekin varsin komeaa katsottavaa.

Kiersimme Naltijärven ympäristöä koko yön ja Jannen pitämä havaintovihko alkoi täyttyä tohinalla. Alueen järviltä ja lammilta löytyi kuikkia, haapanoita, taveja, tukkasotkia, mustalintuja, pilkkasiipiä, telkkiä, tukkakoskeloita, kapustarintoja, taivaanvuohia, valkovikloja, liroja, rantasipejä, vesipääskyjä, kalalokkeja, lapintiiroja jne. jne. Varpuslinnuista taas havaitsimme etenkin niittykirvisiä, keltavästäräkkejä, västäräkkejä, sinirintoja, kivitaskuja, punakylkirastaita, pajulintuja, järripeippoja, urpiaisia, lapinsirkkuja ja pajusirkkuja. Lajilistan ilahduttavimmasta päästä olivat etenkin useassa paikkaa tapaamamme punakuirit ja tunturikihut ja ehtipä Janne kaivaa jostakin isolepinkäisenkin.

Retkemme loppupuoli oli taas varsin tapahtumarikas. Eräälläkin pikkujärvellä pääsimme ihailemaan rannassa kahlailevia suokukkoja, punakuiria, suosirriä ja tylliä samalla kun yksinäinen jänkäsirriäinen surahti editsemme. Saman järven keskellä oli saari, jonka korkeimmalla kohdalla patsasteli riekko, ja järven rannoilta kuului kolmen muun riekkokukon hekotus. Naureskelimme keskenämme, että täällä tuskin on paljoa petolintuja, kun tuo riekkokin kehtaa noin näkyvästi seisoskella. Hetken päästä päättelymme osoittautui kuitenkin vääräksi. Jatkettuamme taas matkaamme kohti Naltijärveä huomasin matalalla aivan takanamme lentävän pedon, joka näytti ensi hetkestä lähtien erittäin lupaavalta. Haukka kuitenkin katosi hetkeksi, mutta nousi kohta uudelleen näkyviin täyttäen toiveemme. Tunturihaukka! Yksi retkellemme asetetuista haaveista toteutui heti ensimmäisenä yönä, ja mikä mukavinta, siinä pamahti allekirjoittaneelle elis n:o 310, ja vieläpä tosispontaani sellainen! Saalistuslennossa ollut rusti näytti suunnistavan juuri sille järvelle, missä äsken olimme ihmetelleet riekkokukon uhkarohkeaa patsastelua. Vielä viimeisinä havaintoina ennen kämpälle saapumistamme (klo 6.15) kirjasimme mm. piekanan, pohjantikan, ruokokerttusen, leppälinnun ja korpin, ja sitten pääsimmekin ansaituille unille sulattelemaan tätä valtaisaa havaintotulvaa.

Lenkihaka ja Naltijärvi

Jo ensimmäinen yömme erämaassa osoitti, että yöt olivat otollista aikaa liikkumiseen. Keskiyön auringon valossa näkyvyys oli hyvä ja linnut olivat aktiivisia vielä myöhään illalla ja jo varhain aamulla. Vain muutamat sydänyön hämärät tunnit olivat lintujen suhteen hieman vaisumpia. Sen sijaan kuumat ja aurinkoiset keski- ja iltapäivät meidän kannatti käyttää nukkumiseen. Niinpä illalla lähdimme rinkkoinemme ja muine romppeinemme kohti Tseärbmakjohkan eli Lenkihaan autiotupaa. Lenkihaan rinteessä näimme inventointiemme ensimmäiset hanhet kolmen metsähanhen ohittaessa meidät. Itse Lenkihaka oli jo varsinaista tunturimaastoa. Kahlaajavalikoima oli monipuolinen, sillä siellä täällä piipittävien “tunturipiipparien” eli kapustarintojen ohella havaitsimme mm. pikkukuovin, kaksi punakuiria, lapin- ja suosirrin, mustaviklon, kaksi vesipääskyä sekä pisteenä i:n päällä kolme keräkurmitsaa. Jossakin vaiheessa ohitsemme vilahti taas haukka, joka saattoi hyvinkin olla edellisöinen rustimme. Tupaa lähestyessämme Aappo säikäytti meidät pahanpäiväisesti syöksymällä pää edellä rakkakivikkoon rinkkoineen päivineen. Onneksi rinkka oli sen verran korkea, että ensimmäisenä kivikkoon kolahti sen yläosa, mutta juuri siksi kivikosta kuuluikin melkoista sadattelua… Aappon rinkassa päällimäisenä oli nimittäin hänen Swarovskinsa. Kolhuilta kuitenkin vältyttiin ja pienten suunnistusepäselvyyksien jälkeen saavuimme viimein autiotuvalle. Tuvalle päästyämme jätimme tavarat sinne ja kävimme vielä koluamassa lähiseudun järvet. Kun lopulta pääsimme asettumaan taloksi tähän uuteen majapaikkaamme, oli retkemme saldo kasvanut mm. neljällä riekolla, kahdella suopöllöllä ja 13 tunturikihulla.

Iltayöstä olimme taas liikkeellä ja nousimme Lenkihaan tuvalta läheisen Pahtavaaran laelle, jota “jokapaikanlintujen” niittykirvisten ja lapinsirkkujen ohella kansoittivat mm. kapustarinnat ja tunturikihut. Täältä selasimme kaukoputkella läpi lähiseudun järvet ja jatkoimme matkaamme kohti seuraavaa etappiamme eli Katajajärveä. Kävelymatkan varrella kävimme läpi Pahtavaaran ja Katajajärven välillä olevia pikkulampia, joista löytyikin mm. joutsenia ja alleja ja täällä näimme myös kotkan ja reissumme ensimmäisen ketun. Lopulta pystytimme telttamme Katajajärven koillisrantaan, jossa – kuten edellisessäkin majapaikassamme – pihalinnustoon kuuluivat mm. alli, suopöllö ja tunturikihu.

Haistakaa iso V

Seuraavana iltana lähdimme jänkäkurpan ja käen säestyksellä liikkeelle Katajajärven rannasta ja osuimme Suukisjoen varteen kolmen pienen lammen kohdalla. Lampien lajistoa edustivat mm. joutsen, tukkasotka, mustalintu, alli, telkkä ja vesipääsky, ja siellä täällä vilahteli poroja. Täältä jatkoimme Suukisjokivartta seurailevaa mönkijäuraa pitkin välitavoitteeseemme Tsuugisautsin autiotuvalle. Tätä väliä tallustaessamme havikseen kirjautuivat mm. sinisuohaukka, kotka, kuusi riekkoa, retken toinen jänkäkurppa ja kolme suopöllöä. Vain noin kivenheiton päässä Norjan rajasta sijaitsevan tuvan pihalla meitä hämmästytti rehevässä tunturikoivikossa vihellellyt punatulkku, ja myös leppälintu lauloi paikalla.

Tsuugisautsin “tupa” olikin varsinainen paikka… Aivan Norjan rajan pinnassa keskellä ei mitään sijaitsevan kämpän ullakko oli täpösen täynnä tyhjiä viinapulloja ja tuvan seinään oli noella kirjoitettu kissan kokoisin kirjaimin “Haistakaa iso V”. Onneksi meidän aikomuksenamme ei ollut yöpyä tuossa läävässä, vaan jätettyämme osan raskaista kantamuksistamme kämppään jatkoimme matkaamme kohti tienoon suurinta tunturia, reilun 600 metrin korkeuteen nousevaa Valkamapäätä. Sieltä käsin kiikaroimme läpi mm. saamelaisten kesäpaikkana tunnetut Kalkujärvet ja Norjanpuoleiset Rautujärvet saldonamme mm. joutsen ja muutamia kuikkia, mustalintuja ja alleja. Valkamapään kahlaajalajistoon taas kuuluivat kapustarintojen ohella punakuiri, mustaviklo, suosirri ja vesipääsky. Valkamapäällä koimme myös sen ylellisyyden, että mukanamme raahaama autoradiopuhelin eli ARP toimi ensimmäisen – ja ainoan – kerran tällä inventointiemme ensimmäisellä reissulla, ja saimme yhteyden ulkomaailmaan (eli noihin meitä siellä jossakin kenties kaipaaviin kauniimman sukupuolen edustajiin) ja pystyimme sopimaan Korkalon Markun kanssa jo paluupäivämmekin.

Valkamapäältä laskeuduimme Rautujärvelle, jossa majoituimme rajavartioston tupaan, jonka ylellisyyksiin kuului myös sauna! Aamupäivä kuluikin sitten mm. lettuja paistaen ja saunoen, ja vaikka järvestä olivat jäät lähteneet vasta aivan äskettäin, uskaltautui Janne jopa polskimaan hyiseen veteen. Tuvan pihalintuja olivat mm. pari tylliä ja lapinsirriä ja vähän kauempana tundralla majaili punakuiripari. Jossakin välissä Rautujärvellä ollessamme Janne kävi hoitamassa ketun huusipinnaksi ja pihaan näkyi mm. yksinäinen metsähanhi.

Tuuli vuoret pois puhaltaa

Lähdimme illalla liikkeelle ja kävelimme taas Tsuugisautsin kämpälle, josta otimme mukaamme sinne jättämämme varusteet. Sieltä jatkoimme Norjan rajaa seuraillen Riehtiskeron ylitse Liulama-nimiseen paikkaan, jossa meille oli luvattu, että saisimme yöpyä poromiesten kämpässä. Kävelymatkamme aikana havaitsimme mm. kuusi joutsenta, 13 allia, 30 kapustarintaa, 9 vesipääskyä, 14 tunturikihua ja muutamia mustavikloja, suo- ja lapinsirrejä sekä satoja laiduntavia poroja.

Tässä vaiheessa koimme oikeastaan reissumme ainoat mieleen jääneet vastoinkäymiset (ellei mukaan lasketa Aappon lukemattomia kertoja kastuneita vaelluskenkiä). Kun viimein lopen uupuneina saavuimme porokämpälle ja aloimme etsiä avainta sovitusta paikasta eli portaiden alta, jouduimme toteamaan ettei siellä mitään avainta ollut. Toisaalta vilkaisu ikkunasta sisään riitti kertomaan, ettemme me olisi avaimella mitään tehneetkään. Kämppää oli näköjään alettu vastikään remontoida, ja joka toinen lattialauta oli kiskottu irti niin, ettei siellä olisi voinut nukkua vaikka sisään olisi päässytkin. Ongelmana meillä oli nyt vain se, että olimme puuttomassa ja kivikkoisessa tunturissa, ja yön aikana oli noussut niin navakka tuuli, että teltan pystyttäminen olisi jo melkoinen suoritus. Vietimme aluksi pitkän mietintä- ja voimienkeruutuokion porokämpän pihalla, josta näimme mm. kotkan, piekanan, tuulihaukan ja aivan lähellämme piti reviiriään pari komeaa punakuiria. Viimein päätimme jatkaa matkaamme ja lopulta – muutettuamme telttapaikkaa kertaalleen jopa vihaiselta näyttäneen lapinsirkkunaaraan takia – saimme sinnikkään taistelun jälkeen telttamme pystyyn Tseäbmakoaivin koillispuolella olevan järven rantaan ja pääsimme vetämään unta kuulaan.

Kesälintuja ja jääkiekkoa

Vasta puolenyön jälkeen kävelimme Tseärbmakjavrrikille, ja kiersimme lenkin lähiseudun pikkulammilla. Täältä jatkoimme Pierkkujärvelle, jonne leiriydyimme porokämpän vierustalle. Pierkkujärveltä teimme vielä aamusella mutkan aivan Norjan rajalla sijaitseville pikkujärville ja kiikaroimme Norjan puolella sijaitsevaa Ravddojavrrea. Tällä reissulla pääsimme ihailemaan mm. kaunista tundraurpiaista, ja yön saldoa olivat mm. 14 allia, 7 mustalintua, 19 tunturikihua sekä jokunen tylli, suokukko, mustaviklo, suo- ja lapinsirri sekä vesipääsky.

Inventointiemme ensimmäisen osan viimeisenä aamuyönä 19.6. kuljimme Pierkkujärveltä mönkijäuraa myöten Naltijärvelle. Tällä välillä näimme myös reissumme ensimmäiset ihmiset – pari kalastamassa käynyttä poromiestä. Lintuhavainnoista mainittavimmat olivat heti alkumatkasta löytyneet lapinsirrin, tunturikihun ja keräkurmitsan pesät. Näistä etenkin jälkimmäisellä pesällä filmiä paloi runsaasti, sillä hautova keräkurmitsahan tunnetusti päästä ihailijansa jopa kosketusetäisyydelle. Muuta matkan varrella nähtyä olivat mm. reissumme ainoa sinisorsapariskunta, neljä piekanaa, kaksi sinisuohaukkaa ja suopöllö, sekä yllättäen ylitsemme lentäneet kaksi (todennäköistä iso)käpylintua.

Naltijärven tuvalla vedimme unta palloon oikein urakalla ja jossakin vaiheessa ehti jopa vähän ukkostamaankin. Autiotuvan ikkunan takana piipahti pajulintujen ja sinirintojen lisäksi yllätykseksemme myös viherpeippo, ja ruoka- ja juomaveden hakua sekä allekirjoittaneen uimareissua piristivät kaksi tuvan rannassa uiskennellutta joutsenta. Illalla Markku haki meidät Kalmakaltiolle ja siellä kahvisteltuamme pääsimme puolenyön aikaan viimein Hettaan. (Naltijärven ja Kalmakaltion välisen tien kunnosta kertonee se, että Markku oli jossakin suossa reilun tunnin kiinni sekä silloin kun palasi meitä tuomasta että nyt kun tuli meitä hakemaan.)

Hettaan päästyämme huomasimme, että suunnittelemamme pitkät yöunet jäisivät sittenkin kokematta. Aamuyöllä alkoi nimittäin TV:stä jääkiekon Stanley Cupin ratkaiseva finaali, jonka Jere Lehtisen Dallas Stars voitti viimein ties kuinkamonennella jatkoajalla. Itse tosin luovutin kesken pelin, mutta pojat sinnittelivät ottelun loppuun asti.

Aamulla herättyäni ihmettelin kun jätkiä ei näkynyt missään, mutta hepä olivatkin hienotunteisesti vetäytyneet rivitalomme saunaan nukkumaan, jotteivat häiritsisi perhe-elämäämme kuorsaamalla olohuoneessamme pitkälle iltapäivään asti. (Aappo tosin majoittui saunaan pitemmäksikin aikaa, koska hän ei oikein pärjännyt kissojemme kanssa).

Pöyrisjärvelle

Välipäivät 20.-21.6. vietimme pyykkejä pesten ja ruokaa ostellen sekä kävimme retkellä läheisellä Periläkoskella (josta hoidimme pojille lapintiaisen vuodariksi) ja Sotkajärvellä. Katsoimme tietenkin myös Studio Julmahuvin jaksoja. Oma ohjelmanumeronsa oli myös viikon aikana kovasti kasvaneen puolentoista kuukauden ikäisen poikani ihmettely.

Kesäkuun 21. päivän iltana ajoimme autollani Näkkälään, josta herra nimeltään Paavo Laakso oli luvannut kuskata meidät Pöyrisjärvelle. Paavon kahvipöydässä istuskellessamme saimme kuulla tarinoita eri puolilla Enontekiötä muinoin havaituista pilkkaniskoista ja Pöyrisjärvellä tavatuista ristisorsaparvista (näistä jälkimmäisistä olin tosin kuullut jo aikaisemmin Markkolan Juhan kautta). Pikkukajavan Paavo sanoi olevan jokavuotinen vieras järvellä, ja kehuipa hän nähneensä muutamaa viikkoa aikaisemmin Näkkälässä jopa isokihun – ajankohdan perusteella saman linnun jonka vuodenpinnaennätyksiä tehtailleet Nummelin, Ohtonen ja Rantala kumppaneineen näkivät Hetassa mehiläissyöjiä bongatessaan.

Iltamyöhällä pääsimme sitten Paavon maasturin kyydissä Pöyrisjärven tuvalle, josta valtasimme koko 14 hengelle mitoitetun varauspuolen. Koko iltapäivän ja illan ajan oli satanut vettä kaatamalla ja sade jatkui edelleen, kun tihrustelimme varaustuvan ikkunoista tuolle Enontekiön mittakaavassa valtaisalle järvelle. Illan mittaan havaintovihkoomme kirjautuivat mm. pihassa sirisevät lapinsirrit, rannassa kala- ja harmaalokkien seassa istuskellut esiaikuinen merilokki sekä järven yllä keijukaismaista lentoaan esittäneet 39 lapintiiraa.

Elis paukahtaa (osa II)

Sadetta kesti pitkälle seuraavaan iltapäivään, ja kun ilma viimein kirkastui, ryntäsimme innoissamme tuvan pihaan staijaamaan. Lyhyen ajan sisällä näimmekin mm. kaksi maakotkaa, kuusi piekanaa, sinisuohaukan, ampuhaukan, muuttohaukan ja kurjen ja ohitsemme lenteli mm. kaakkureita, joutsenia ja metsähanhia. Mutta sitten silmiini osui jotakin, joka mullisti maailmamme ainakin joksikin aikaa… Selatessani kaukoputkellani taivasta huomioni kiinnittyi korkealla kaartelevan kalalokkiparven yllä liitelevään lokkimaiseen lintuun. Linnun siipien muoto ja asento sekä sen jäykkä liitely saivat heti hälytyskellot soimaan päässäni. Karjaisin pojille että “katsokaapa tuota lokkiparven ylintä lintua” siihen sävyyn, että pojat taatusti ymmärsivät että nyt siellä lentää jotakin sellaista, josta on leikki kaukana… Korkealla liitävän linnun saaminen kiikarin tai kaukoputken kuvaan oli kuitenkin vaikeaa ja kesti melkeinpä pari minuuttia (tai siltä minusta ainakin tuntui!), ennen kuin Janne ja Aappo saivat pikkuhiljaa poispäin liitelevän linnun viimein putkiinsa. Vältin tietoisesti mainitsemasta pojille, että lintu oli mielestäni myrskylintu, koska ajattelin että mikäli pojat joutuvat paniikkiin, niin linnun löytäminen on heille vieläkin vaikeampaa. Viimein pojat löysivät linnun putkiinsa sen tultua sen verran alas että putken kuvassa näkyi jo läheisen Termisvaaran huippu ja molemmat totesivat heti että tämähän on myrskylintu!!

Lintu oli jo varsin kaukana ja ajattelin, että siinä oli ja meni “fulmari”, mutta ei RK-kelpoinen sellainen. Kohta lintu katosi jopa Swarovskin kuvasta, ja luulimme jo menettäneemme sen, mutta kohta se löytyi uudestaan ja lähti suureksi riemuksemme taas lähestymään meitä. Tämän seuraavan ohilennon aikana näimme kuin näimmekin linnusta kaikki tarvittavat tuntomerkit, ja juhlat saattoivat alkaa – olihan kyseessä todella suuren luokan harvinaisuus ja elis meille kaikille!! Tosin linnun kadottua – tällä kertaa lopullisesti – seistä jökötimme vielä kolmisen tuntia rannalla staijaamassa ja laatimassa alkuperäismuistiinpanoja. Samalla soitimme ARP:llä Hannalle Parikkalaan, että hän tekisi linnusta hälytyksen Bongariliiton Lintutiedotukseen ja pirautimme myös kuittisoitot “esimiehillemme” Pääläisen Jarmolle ja Timosen Samille. Melko pian havaintotilanteen jälkeen sää selkeni entisestään ja myös etelätuuli alkoi puhaltaa, joten veikkauksemme oli, että lintu palasi suorinta tietä Jäämerelle heti Pöyrisjärvellä kiepsahdettuaan. Reilun vuorokauden kestäneen sateen aiheuttama alakulo oli jo hyvän aikaa sitten unohtunut, ja nyt tajusimme, että ilmeisesti juuri tuon sadekelin ansiosta pääsimme hetken aikaa ihailemaan Pöyrisjärvelle eksyneen myrskylinnun ylvästä liitelyä.

Illalla fulmarin aiheuttamasta huumasta hieman toivuttuamme kävimme käppäilemässä mutkan läheisellä Termisjärvellä, jolloin sade alkoi uudelleen. Tämän reissun mieleenpainuvimpia havaintoja olivat ohitsemme lentänyt vaalea merikihu ja lukuisat lähilammissa ja järvissä uiskennelleet kaakkurit, allit ja vesipääskyt. Lisäksi näimme mm. punakuirin ja useita muuttavia suokukkoja.

Kiljuhanhimiehet – aina vauhti päällä…

Seuraavana iltapäivänä saimme Pöyrisjärven rannassa olevassa kesämökissään majailleelta Laakson Paavolta moottoriveneen lainaksi ja päätimme lähteä tutkimaan hänen antamiensa vihjeiden perusteella paria Pöyrisvuoman soidensuojelualueen kaakkoispuolella sijaitsevaa järveä. Juuri kun olimme lähdössä, saapui tuvalle maasturikyydillä yksi helsinkiläispariskunta, joka oli tullut bongaamaan myrskylintuamme! He olivat saaneet tiedon linnustamme piippariinsa ollessaan Kalajoen valkosiipikiurupaikalla, sieltä he olivat palanneet kotiinsa Helsinkiin ja nyt he olivat jo rinkkoineen ja muine romppeineen täällä Enontekiön erämaassa… Reipasta!

Jätimme – varsin huvittuneina – pariskunnan rantaan staijaamaan ja ajoimme veneellämme Pöyrisjärven itäpuoleiseen pohjukkaan ja sieltä Pöyrisjokea pitkin Pöyrisjoen ja Kalkujoen risteykseen asti. Venematkalla näimme mm. inventointiemme ainoat jouhisorsat ja jokivarteen oli pakkautunut mm. useita haapanoita, taveja, tukkasotkia ja telkkiä. Joen reunamilla taas soidinsi Jannen laskujen mukaan mm. 22 taivaanvuohta ja 11 ruokokerttusta. Muita veneestä havaittuja lintuja olivat mm. nuori maakotka, neljä jänkäsirriäistä ja yllättäen myös varis, ja rantautuessamme ohitsemme vilahti saalisteleva varpushaukka.

Veneiltyämme lähes koko Pöyrisvuoman soidensuojelualueen läpi kävimme kävellen kiertämässä lenkin järvillä, joiden Paavo oli uskonut olevan yksi todennäköisimpiä paikkoja löytää kiljuhanhia Pöyrisjärven alueelta. Retki oli kuitenkin kaikin puolin synkkä. Kiljukkaita emme (tietenkään taaskaan) löytäneet, ja jouduimme todistamaan kun tunturikihu kävi nappaamassa poikasen meidän takiamme hätäilemään alkaneelta punakuiripariskunnalta. Lisäksi sade alkoi jälleen, ja kun yön aikana veneilimme takaisin varaustuvalle, jouduimme tuon tuostakin vaihtamaan uuden sokan joenpohjan kiviin kopsahtelevaan perämoottoriimme – sateen ja kylmän kangistamin sormin.

Maaterjärvelle

Venereissuamme seuraava päivä oli jälleen sateinen, joten pysyttelimme lähes koko päivän neljän seinän sisällä. Sovimme kuitenkin Paavon kanssa seuraavaksi aamuksi venekyydin Pöyrisjärven pohjoisrannalle, ja aamuvarhaisella – siis noin 4.30 – Paavo sitten ilmestyi veneellään autiotuvan rantaan ja heitti meidän hernerokkasumussa järven yli. Riemuksemme sää alkoi kuitenkin seljetä ja sumu hälvetä, joten saimme liikkua aivan kohtuullisessa kelissä. Melkein heti rannalle päästyämme ylitsemme lensi komea tumman muodon merikihu ja jossakin kaakatti kaakkuri. Alkumatkasta etsiskelimme alueen upeilta hietikoilta vanhoja naalinpesiä ja sitten pikkuhiljaa aloimme edetä kohti pohjoista.

Matkan varrella oli mm. käsittämättömän upeita katajikkoja ja näimme me joitain lintujakin, mm. nelisenkymmentä kapustarintaa, useita tyllejä, pikkukuoveja, suo- ja lapinsirrejä ja vesipääskyjä ja parikymmentä tunturikihua, sekä yllätykseksemme vielä joitakin räkätti- ja punakylkirastaitakin. Lisäksi Aappo kaivoi Maaterlommolilta inventointiemme ensimmäiset lapasotkat. Kun määränpäämme Maaterjärvi alkoi viimein häämöttää leijaili vastaamme uljas kalasääski. Järvellä taas kellui mm. kuikka ja pari isokoskeloa.

Lopulta saavuimme koko inventointirupeamamme viimeiseen etappiin Maaterjärvelle, jossa meillä oli lupa käyttää rajavartioston tupaa, ja mikä mukavinta, myös saunaa. Täällä olimmekin sopivasti juhannusaattona, joten meillä oli kunnia lämmittää juhannussauna puuttomalla tundralla Suomineidon hauiksessa. Juhannusuintimme hyytävässä Maaterjärvessä tosin keskeytyi äkisti kahden hanhen ohilentoon. Mahtoi olla näky kun kolme aataminasuista kiljuhanhi-inventoijaa säntäsi paniikinomaisesti järvestä ylhäällä rinteellä sijaitsevalle saunalle kiikarien ja kaukoputkien ääreen todetaksen, että aluksi varsin lupaavilta näyttäneet hanhet olivatkin vain metsähanhia…

Rajavartioston tuvan ylellisyyksiin kuului myös mankka, jonka kuuntelu oli sekin varsin mukavaa pitkän erämaajakson lopulla. Etenkin listoille juuri ponnahtanut ja siksi radiosta vähän väliä kuulunut Red Hot Chili Peppersin Scar Tissue kolahti meihin aivan täysillä. Toisaalta tuntui oudolta kuunnella radiosta juhannusta juhlivan nuorison ryyppyjuttuja, kun itse olin erämaassa kahden absolutistin kanssa vajaan 30 kilometrin päässä lähimmästä ajotiestä.

Auringonpaistetta ja nakuilua

Viimeisen kokonaisen maastopäivämme kolusimme Maaterjärven itä- ja kaakkoispuolella olevia järviä ja lampia. Tämä oli sikälikin poikkeuksellinen päivä, että liikuimme tosiaankin päiväsaikaan. Päivän lajisto ei tarjonnut isompia yllätyksiä – joskin jo ennen maastoutumistamme näimme tuvan ikkunasta kotkan. Vesilinnuista havaitsimme kuikkia, joutsenia, tukkasotkia, alleja ja tukkakoskeloita, ja kahlaajalajeista olivat edustettuina jo tutuksi tulleet lajit kuten punakuiri, suokukko, mustaviklo, suosirri, lapinsirri ja vesipääsky. Taivaalla taas kaarteli piekanoita ja korppeja ja siellä täällä lekutteli tunturikihuja. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja innostuimme retkeilyn ohessa jopa uiskentelemaan muutamassa hiekkatievojen keskellä olevassa lämminvetisessä lammessa. Uimalampien väliä kulkiessamme meitä alkoi huvittaa ajatus Norjan ja Suomen rajaa valvontasatelliittien avulla tarkkailevista NATO-hemmoista, jotka varmaan parhaillaan ihmettelivät kolmea rajan tuntumassa kulkevaa alastonta miestä, joista yksi kantaa konekivääriä (= Aappo & Swarovski).

Viimeisenä iltanamme näimme itsekin monenlaisia kulkijoita. Ensin allekirjoittanut hoiti huusipinnaksi kärpän ja kohta Maaterjärven eteläpäähän alkoi kerääntyä poroja – satoja ja satoja poroja… Sääskiäkin alkoi ensimmäistä kertaa olla jo sen verran että pojat suihkuttelivat itseensä jotain myrkkyjäkin. Jossakin vaiheessa järven vastarannalle ilmestyi jopa muutama ihminenkin, ja kohta järvelle laskeutui vesitaso. Lentäjä eli Anuntin Risto – jonka oli seuraavana aamuna tarkoitus tulla meitä noutamaan – huuteli koneestaan terveisiä. Hän oli käynyt jonkun porukan kanssa eräällä läheisellä järvellä kalassa, ja syystä tai toisesta kone ei ollut oikein suostunut nousemaan järveltä (ilmeisesti suuren painolastin takia), joten porukka oli käpsytellyt Maaterjärvelle paremman kiitoradan ääreen. Risto olisi ollut valmis hakemaan meidätkin vielä samana iltana, mutta pitäydyimme alkuperäisessä sopimuksessamme eli päätimme viipyä erämaassa vielä yön yli.

Käsivarren koukistajat ja loppusanat

Viimeisenä aamuna heräsin outoon röhkinään ja vilkaistuani ikkunasta pihalle huomasin pihamaan olevan täynnä poroja. Suuri osa edellisiltana laskemastamme noin 1500 poron tokasta oli sulloutunut kämppämme edustalle! Herätin pojat katsomaan moista ihmettä, ja kävimme ripeästi nostamassa kaukoputkemme ja muut pihaan jääneet romppeemme suojaan, jotteivat porot niitä teloisi. Viimeisenä retkenä kävin vielä Jannen kanssa läheisen Maderoaivin laella bongaamassa sen rajapyykkinä toimivan keltaisen kiviröykkiön, jonka kohdalla oli Suomineidon hauiksen huippu. Lopulta tuli poislähdön aika, ja samalla hetkellä kun Risto laskeutui koneellaan järvelle, ylitsemme lensi viiden metsähanhen parvi, joka oli suurin koko pari viikkoa kestäneissä inventoinneissamme näkemämme hanhiparvi. Valitettavasti vain nämäkään hanhet eivät olleet sitä hartaasti etsimäämme lajia. Lentäessämme Maaterjärveltä kohti Hettaa näimme Pöyrisjärven ympäristössä vielä pari noin 1000 poron tokkaa. Hettaan päästyämme kävimme pikaisesti syömässä (tällä kertaa kuitenkin jotakin muuta kuin pastaruokaa) ja Aappo lähti heti ensimmäisellä bussilla kohti Oulua ja itse kävin Jannen kanssa hakemassa autoni Näkkälästä. Yhteenvetona reissustamme laitoimme Lintutiedotukseen seuraavanlaisen viestin: “Enontekiö, Pöyrisjärven erämaa-alue 12.-19.6. ja 21.-27.6.: Myrskylinnun lisäksi mm. tunturikihu 130, merikihu 2, kotka 8, tunturihaukka, muuttohaukka, piekana 25, alli 75, mustalintu 31, keräkurmitsa 4, punakuiri 25, suosirri 39, lapinsirri 29, vesipääsky 93 ja suopöllö 10. Lajeja yhteensä 76″ – ja siinäpä olikin retkemme saldo tiivistetyssä muodossa.

Vaikka kiljuhanhia ei löytynytkään, ylitti retki hurjimmatkin odotuksemme. Onneksi meille maksettiin nimenomaan kiljuhanhien etsimisestä, ei löytämisestä. Kiitokset retkemme onnistumisesta kuuluvat ennen kaikkea työnantajillemme eli allekirjoittaneen kohdalla Metsähallituksen Ylä-Lapin luonnonhoitoalueelle ja Jannen ja Aappon osalta Suomen WWF:lle. Lisäksi Rajavartiolaitos antoi meidän käyttää kämppiään, mistä myös isokokoinen kiitos.

Pirkka Aalto

15.5. Vihdoin koitti kauan odotettu aamu, jolloin PPLY:n kevätretki Viroon alkoi. Retkiseurue koostui pitkällisten vaiheiden jälkeen ainoastaan seitsemästä hengestä, eli retkelle lähtivät allekirjoittaneen lisäksi Helge Eskelinen, Kari Kivirinta, Mauri Hautaniemi, Jukka “Piippo” Piispanen, Hanna Soikkeli ja katalonialaisvahvistus Oriol Clarabuch.

Aamukuudelta lähdimme Raksilan marketeilta kohti etelää – ja tuntematonta – autot jo valmiiksi edellisenä päivänä lastattuina. Yllättäen lähtö onnistui suunniteltujen aikataulujen mukaan, eikä edes pankkiautomaatti, joka imaisi Helgen kortin hidastanut lähtöä. Niin kova oli ornien into.

Heti alkumatkasta karavaanimme järjestyi siten, että Piipon keltainen “riemurasia” halkoi tuulta edellä ja Maurin volkkari seurasi sitä kuin hai laivaa. Kulkuettamme täydensi myös Helsinkiin luokkakokoukseen matkalla ollut kulkuri/liftari, joka totteli nimeä Pirkka.

Matka sujui rauhallisesti retkipinnoja laskien. Pysähdyksiä ei juuri maltettu tehdä ennen kuin oli pakko, eli kun volkkarista loppui nafta. Siinä sitten olimme keskellä mäkeä parkissa ja yritimme täydentää retkipinnalistaamme Viitasaaren pohjoispuolelle ehtineillä muuttolinnuilla, kun Piippo lähti tyhjien kanistereiden kanssa kohti seuraavaa bensa-asemaa.

Matkan sittemmin jatkuessa oli mukava huomata, kuinka puut alkoivat vihertää ja lämpötila nousta. Helsingin lähestyessä autoissa alkoikin olla jo läkähdyttävän kuuma.

Lautalla Eestiin

Helsingissä löysimme lauttarantaan ilman suurempia vaikeuksia. Mainittakoon kuitenkin, että riemurasia ajoi edellä kaikki Helsingin liikennevalot keltaisessa aallossa, jolloin meillä peränpitäjillä oli lieviä vaikeuksia ehtiä vanhoille vihreille.

Satamassa suoritimme sitten rahanvaihtoa oikein urakalla ja lautallekin meidät päästettiin, vaikka olimmekin ostaneet henkilöautojen liput (“vain” puolet halvemmat).
Kaukoputkikin oli raahattu kannelle muiden matkustajien ihmeteltäväksi, eikä turhaan sillä heti satamasta irtosi oululaisorneille vuodareita haahkasta ja kyhmyjoutsenesta. Toki staijaus tuotti parempaakin tulosta, mm lapasotkakoiraan, muutaman valkoposkihanhen, 8 riskilää parvessa, ruokin, tusinan merikihuja, gavioita ja kaukana muuttavia vesilintuja, joista suurin osa oli alleja.

Tallinnan satama lupasi myös hyvää, sillä parin hylkeen lisäksi meren aalloissa kellui todella runsaasti vesilintuja seassaan ristisorsia, ja myös lautan matalalta ylittäneet 6 harmaahaikaraa lämmittivät pohjanmaalaisten sydämiä.

Lautan pysähtyessä satamaan näytti hymy olevan kaikilla herkässä lukuunottamatta Oriolia, joka pelkäsi huolitaanko häntä ollenkaan maahan. (Jätettäköön kertomatta, kuinka vaikeaa ulkomaalaisen tulo Suomesta Viroon voi olla). Onneksi kuitenkin myös Oriol saatiin pienten etsintöjen jälkeen mukaan kyytiin ja näin me kaikki saimme nähdä myös kataloniaisen Hangon keksi-imitaation. Sivuhuomautuksena mainittakoon, ettei Virossa ole maihin menemistä ilman autossa olevaa FIN-tarraa, jonka myös Mauri joutui ostamaan.

Tallinnassa emme viipyneet pitempään kuin mitä tankkien täyttö (puolet totuttua halvemmalla bensalla) vaati, ja ohitettuamme muunmuassa Turban ja Rumban saavuimme vihdoin Matsalun kylään, jonka piti olla ensimmäinen yöpaikkamme. Etsittyämme majapaikkaa hetken aikaa marssimme – keskellä yötä – kysymään neuvoa ainoasta talosta, jossa vielä oli hieman valoa havaittavissa. Onneksemme rakennuksessa asui itse majatalon pitäjä ja niin pääsimme vihdoin raskaan päivän päätteeksi lepäämään ja haaveilemaan siitä, mitä auringonsäteet tullessaan meille paljastaisivatkaan.

Lintuja, lintuja, lintuja!

16.5. Aamulla heräsimme keskelle paratiisia. Ensimmäinen lintu, jonka näin verhoja avatessani oli vierestä lentävä kattohaikara. Ikkunasta “raikasi” erilaisten lintujen laulu, joista pohjoisen talven keskeltä tullut ei heti tuntenut puoliakaan.

Ulos päästyämme löytyi heti ensimmäisistä pihapuista tiklejä, hemppoja, nokkavarpusia sekä muita yleisempiä “kesälintuja”, joita ei Oulussa olisi näkynyt vielä viikkoihin. Joka puolelta kuului lintujen laulua: lehto-, pensas- ja hernekerttuja, pari kultarintaa, mustarastaita ja satakieliä. Kottaraisia oli myös valtavasti, mutta kaikkein omituisinta oli kova pauhunta, joka kuului läheisiltä pelloilta. Singahdimme ohi pihalammikon – jossa ui pari harmaasorsaa ja heinätavia – kohti peltoja, joiden arvasimme olevan pullollaan pauhuavia valkoposkihanhia. Ja mitä näimmekään; raa’asti arvioituna 10 000 valkoposkea ruokaili pelloilla useassa valtavassa ryppäässä. Haltioituneina katselimme hanhien ruokailua ja etsimme valkoposkien joukosta muuta mukavaa, mutta harmiksemme hanhien seasta löytyi kuitenkin vain jokunen merihanhi. Peltojen takaa näkyi hieman Matsalunlahden rantaa ja lähimmällä rantakivellä istui vierekkäin kaksi uljasta merikotkaa.

Aamupalan aikaan koko retkueemme jo herättyä pääsimme näkemään hanhien lähdön, joka ainakin minulle oli ehkäpä elämäni toistaiseksi hienoin lintukokemus. Ensin pelloilta alkoi kuulua valtavaa pauhua, ja kesti noin 10 sekuntia ennen kuin tajusimme, ettei kyseessä olekaan lentokone tai paikallinen Massey-Ferguson vaan hanhet. Ryntäsimme peltojen reunaan ja näimme tuhansien ja tuhansien hanhien nousevan yhtäaikaa ilmaan ja lähtevän jatkuvana ketjuna kohti Porkkalassa ja Vironlahdella kärsimättöminä odottavia staijareita. Kamerat lauloivat hanhien rundatessa muutaman kerran ylitsemme ja hetken kuluttua oli hiljaista ja kaikki pellot olivat täysin tyhjiä, ainoastaan laululintujen suloinen liverrys kuului taas.

Meidän yhä kierrellessä majapaikan lähistöllä hanhien lähdöstä huumaantuneina, olivat Helge, Mauri ja Piippo lähteneet tutustumaan lähistöllä olevaan Keemun lintutorniin. Ja niinhän siinä tietysti kävi, että Helge plokkasi viimeisestä paikalla pyörivästä valkoposkiparvesta punakaulahanhen. Kun me muut saavuimme hetken kuluttua tornille ei hanhea enää löytynyt. Paikalta löytyi kuitenkin mustapyrstökuireja, punakuiri, muutama merikotka ja hanhien seasta yksi tundrahanhi.

Saarenmaalle

Päivällä hylkäsimme haikein mielin loistavan majapaikkamme ja suuntasimme kohti iltapäivän ja seuraavan päivän retkikohteeksi valittua Saarenmaata. Saavuimme lauttarantaan juuri parahiksi, sillä lautta oli juuri lähdössä. Lauttamatkalla, joka ei kestänyt juuri kauempaa kuin Hailuodon lauttamatka, staijasimme taas ahkerasti. Tuloksena oli retken ensimmäinen riuttatiira, gavioita, merimetsoja ja lapasotkia.

Saarenmaalle päästyämme löysimme riuttatiiran nuijanneiden helpotukseksi niitä lisää Väigeväin sillalta, josta jatkoimme matkaa kohti Santlalahtea, joka Suomessa hankkimiemme nuottien mukaan olisi aivan kohtalainen lintupaikka.

Kun Santlalahtea ei etsinnöistä huolimatta alkanut löytyä, erehdyimme kysymään tietä kylänviisaimmilta, kahdelta paikalliselta deekulta (isolla Deellä), joista toinen halusi välttämättä lähteä näyttämään meille tietä. Kohta ajoimmekin sievässä jonossa Ladan perässä halki niittyjen ja lehmihakojen. Päästyämme perille – ja Ladan ajettua puolet lahden linnuista karkuun – ongelmaksi muodostui, kuinka pääsisimme tästä innokkaasta oppaastamme eroon. Lopulta annettuamme hänelle lahjaksi pullon Sakua hän lähtikin valtavan leveä hymyksi tulkittava ilme naamallaan osoittaen samalla niemennokkaan, jossa hän sanoi olevan “rohkeesti lintuja”.

Kompattuamme ensin hiekkarannat (jotka muuten olivat niin täynnä hanhenpaskaa, että kaikilla kävi mielessä mitä kaikkea tällä määrällä tätä voisikaan tehdä) ja nähtyämme useita pikkutiiroja ja merikotkan kävelimme deekun osoittamaan suuntaan läpi katajikkojen. Lintuja oli todellakin rohkeesti! Ruovikkojen keskellä olevissa altaissa ui kymmeniä punasotkia ja harmaasorsia sekä muutama mustakurkku-uikku. Ruovikossa lauloi pari ryti- sekä 1 rastaskerttunen ja taivaalta löytyi kaartelemasta muuttohaukka. Lampareiden toiselta puolelta taas löytyi jokunen suo- ja lapinsirri sekä pilkkasiipiä.

Palatessamme autoille Piippo plokkasi oudon näköisen kirvisen, joka saatiin kuin saatiinkin tunnistettua nummikirviseksi ennenkuin se teki mystisen katoamistempun.
Illan jo hämärtyessä saavuimme vihdoin Saarenmaan pääkaupunkiin Kuressaareen, joka oli yllättävän suuri. Lopulta löysimme kaikille passelin yöpymispaikan käytyämme ensin läpi kaikki vaihtoehdot liian kalliista poikamiesmaatalosta liian kalliiseen hotelliin. Nuoriso majoittui säästösyistä hotellin slummipuolelle “vanhusten” (anteeksi sanamuoto) majoittuessa hienommalle puolelle.

Illalla vietimme yhden retken kohokohdista, kun söimme PPLY:n sponsoroiman illallisen. Ruhtinaallinen ja takuulla historiallinen illallinen sujui leppoisasti lukuunottamatta pikkiriikkisiä maksuongelmia. Ex-Venäjällä kun kaikki ei aina ole yhtä helppoa kuin Suomessa.

Kovaa revitystä

17.5. Kukko kiekui herätyksen ja myös me slummipuolella nukkuneet saimme ruhtinaallisen aamiaisen. Piippo kertoi nähneensä huoneensa ikkunasta mustaleppälinnun sekä kuulleensa ulkona turturin. (Meidän ikkunasta ei ollut kuulunut kuin satakielen laulua ja sitäkin liian lujaa ja koko yön.) Mulelia lähdettiin etsimään joukolla ja osa ehtikin nähdä siitä vilauksen, kun se vilahteli rakennusten katoilla. Hotellin pihalla huusi myös turkinkyyhky (esahohtolamaisesti).

Saarenmaan kaluamista jatkettiin aamuisella Sörvesäär-staijauksella. Sörvesäär ei vain tällä kertaa ollut maineensa veroinen lintupaikka, mutta muuten paikalla riitti kaikilla tekemistä. Ne, jotka eivät jaksaneet tuijottaa oliko jokaikinen haahka todellakin haahka, keräsivät fossiileja (Hanna ja Helge), joita löytyi todella mukavasti, tai tutkivat rojuja kuten vanhaa skootterinrämää (Mauri), tai kiipeilivät niemen kärjessä olleessa haaksirikkoutuneessa paatissa (Piippo). Vaikka arktikaa ei mennytkään saimme nauttia ainakin todella kauniista säästä, lämmintä oli noin 20-astetta ja aurinko paistoi. Matkamme jatkui kohti muita lintupaikkoja, mutta ainoita mainittavia havaintoja olivat Karin luonnollisista syistä metsästä komppaama harmaapäätikka sekä Löulahdella kaukana kaarrellut Aquila-kotka, joka jäi ikävä kyllä tunnistamatta.

Linnulahdella alkoi sitten taas lintujakin näkyä, kuten nimikin lupaili. Ruovikossa lauloi 6 rastaskerttusta ja humppahaikara puhalteli pulloon ratkiriemukasta humppaansa. Lähipuissa lauloi rautiainen (Karikin näki, kun se aukoi nokkaansa) ja lahdella uivat härkälintu ja naarasuivelo. Taivaan lintuja edustivat mm. kalasääski ja kanahaukka.
Seuraava lahti eli Kuressaarenlahti esitteli meille lintujen lisäksi muitakin villi- ja vähemmänvillieläimiä, sillä sekä erään talon pihalla nukkunut/aurinkoa ottanut kettu että ruovikon reunassa samoissa puuhissa löhöillyt iso rantakäärme eivät juuri villieläimiltä näyttäneet. Siivekkäitä ystäviämme edustivat tällä kertaa rytikerttunen, sekä monesta muustakin paikasta tutut harmaat eli -haikarat ja -sorsat sekä niin kotoiset vinku-vonkulinnut – mustapyrstökuirit.

Jo alkoi taas päivä olemaan ehtoopuolellaan, kun matkasimme väsyneinä mutta onnellisina kohti lauttarantaa. Parin ensimmäisen päivän revitys alkoi jo näkyä rautaisissa kuskeissammekin, jotka sinnikkäästi silmät kierossa taistelivat Nukku-Mattia vastaan, (joka vaani hansikaslokerossa vasaran ja eetteripullon kanssa). Juuri kun ainakin Mauri alkoi jo näyttää huolestuttavan väsyneeltä tapahtui sarja piristäviä tapahtumia. Ensin jonkin sortin nelijalkainen, arvatenkin kauriseläin, syöksähti tielle Piipon “hippimobiilin” eteen. Hätäjarrutusta ei kuitenkaan tarvittu – ei vielä. Vasta hieman myöhemmin testattiin keltaisen kuplan jarrujen pitävyyttä, mutta tällä kertaa syynä oli tien vieressä seissyt kaksijalkainen. Oli siinä nuorella liftaritytöllä ihmettelemistä, kun joutui autolastillisen “hieman” itseään iäkkäämpien ornien kyytiin.

Lauttarannassa tapahtuivatkin sitten perinteiset (ks. Aureola 2/91) eli jäimme lautasta, mutta tällä kertaa tapa oli kuitenkin aivan uusi. Piipon auto liftareineen mahtui hienosti lauttaan mutta meitä muita ei siihen huolittu, vaikka tilaa oli selvästi vielä yhdelle autolle. Pienen vironkielisen neuvottelun jälkeen kävi ilmi, että “kiirabi” oli tulossa täyttämään kyseisen kohdan. Näin siis jouduimme seuraamaan kuinka lautta erkani hippibusseineen, tyttöliftareineen ja ambulansseineen.

Arktikaa!

Ollessamme lautalla (yli tuntia myöhemmin) alkoi vesilintuja muuttaa ja saapuessamme Virtsuun oli muutto jo jotain aivan uskomatonta. Liftarista eroamaan joutuneet sankarimme olivat jo tohkeissaan niska kipeänä tuijottamassa ylitse lappaavia kaakattavia ja laulavia mustalintuja, pilkkasiipiä ja alleja. Tämä oli nyt sitä mitä olimme tulleet katsomaankin – liha liikkui! Lonkalta heitetty arvio illan aikana muuttaneiden lintujen määräksi oli noin 200 000, josta suurin osa oli alleja.

Muuton vaiettua matkasimme Penijöön, jossa sijaitsi majapaikkamme loppureissumme ajaksi. Suureksi riemuksemme pääsimme heti lämmittämään saunaa, ja saunavuoroja odotellessamme saimme ihailla kattohaikaran iltatouhuja, sillä se pesi heti majapaikkaamme lähimmässä sähkötolpassa. Saimme myös kuunnella pensassirkkalintujen jatkuvaa surinaa, ruisrääkän rääyntää sekä lehtopöllön huhuilua.

Saunan jälkeen nuorisoporukkamme kävi vielä pienellä yöretkellä, jonka saldoa olivat pari viitasirkkalintua, luhtahuitti ja lisää ruisrääkkiä. Mukavaa oli myös huomata, että yleensä niin vaikeasti nähtävä pensassirkkeli hakeutuu taskulampun valoon surisemaan. Oriolin onneksi näimme fikkarin valossa myös satakielen varsin hyvin.

Pinnat paukkuu!

18.5. Aamu alkoi emännän todella maukkaalla vastavalmistetulla aamupalalla, jonka jälkeen pihalta löytyi koputteleva valkoselkätikkapariskunta. Sitten lähdimmekin jo kohti Matsalun etelärannan lintutorneja. Kävellessämme kohti aivan majapaikan lähistöllä sijainnutta Penijön lintutornia alkoi tuntua, että päivästä tulisi todella kuuma. Helteessä lintuja näkyikin ihan mukavasti. Tornilta plokattiin mm. maakotka, merikotka, kanahaukka, jokunen haikara, riuttatiira ja tundrahanhi. Tornilta lähti myös muutaman kilometrin pituinen luontopolku, jota lähdimme kiertämään. “Radan” varressa luontoa riittikin. Kultarintoja lauloi joka puolella, ja muuta eläimistöä edustivat hirvi, kauris ja kettu. Paras pinna osui kuitenkin omalle kohdalleni, kun lähdin komppaamaan kosteahkolle niitylle kiuruja ja kirvisiä. Olin jo palaamassa pitkospuille, koska muut olivat jatkaneet matkaa, kun jaloistani lähti pieni kiuru äännellen räystäspääskymäisesti. Viron ensimmäinen lyhytvarvaskiuru näyttäytyi pariin otteeseen ennenkuin se lensi hieman kauemmaksi ruohomättäiden sekaan!

Palattuamme majapaikalle Oriol nyppäsi pihasta itselleen tutun viitatiaisen, joka myöskin teki nopean katoamistempun.

Tornikierrostamme jatkoimme Kloostrin tornille, joka edusti taas paikallista tornityyliä. Ilmeisesti vanhat venäläisten tähystystornit olivat järkiään 12-15 metriä korkeita rautahökötyksiä, joissa Liminganlahden huviloihin tottunut orni ei tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi. Pääasia kuitenkin oli, että tornista näkyi – ja vieläpä lintuja. Ällistyttävät 56 kattohaikaraa, 25 kurkea, 9 harmaahaikaraa, 2 merikotkaa ym. olivat niitä lintuja, jotka näin korkeasta tornista erottuivat.

Seuraavana oli vuorossa Suitsun torni, johon kävellessä kuulimme käenpiian huutoa ja valkoselkätikan rummutusta metsästä. Torni sijaitsi keskellä metsää eikä lintuja juuri ollut, ainoastaan merikotka ja kalasääski vilahtivat kaukana metsien takana.

Kun tornit oli kierretty kävimme Lihulan kylässä syömässä ja päätimme lähteä tutustumaan Puhdun lehtoon, joka sijaitsi Virtsun staijipaikan lähellä.
Lehto oli todella kaunis. Puut olivat suuria ja vehreitä ja kukkia oli todella paljon. Kaikkialla oli valko- ja keltavuokkoja sekä monia muita kukkia antamassa lisäväriä vihreyden keskelle. Lehdon keskellä kulkeneen tien varressa lauloi pari peukaloista ja kultarintaa. Tie kulki rantaan, jossa yllätykseksemme tormäsimme muutamaan suomalaisorniin, jotka olivat staijaamassa arktikaa. He olivat yöpyneet lintuasemalla, joka sijaitsi keskellä lehtoa.

Ilta-arktika alkoikin sopivasti ja päätimme itsekin jäädä paikalle. Ikäväksemme saimme huomata, että kaikki linnut muuttivat lähempää Virtsua, joten mekin päätimme vaihtaa maisemaa. Ilta oli valkoposkihanhien, sillä niitä muutti 27 000 mutta turhan kaukaa. Myös ensimmäiset sepelhanhet menivät mutta vain parin pikkuparven voimin. Muita lintuja olivat Virtsussa tavalliset kymmenkunta riuttatiiraa, jotka kalastelivat kaukana merellä.

Mahtavan päivän ainoaksi tahraksi täytyy mainita, että saimme kuulla Suomen hävinneen MM-jääkiekon kaksiosaisessa finaalissa Ruotsille 1-0.

Matsalun pohjoispuolta ja soita

19.5. Kello 04:20 silmät täynnä unihiekkaa aloitimme seuraavan päivän ja taas oli kohteena Virtsu. Gavioita ei harmiksemme näkynyt tuhansia, kuten olimme toivoneet, vaan jouduimme tyytymään vain muutamiin kymmeniin kuikkiin ja kaakkureihin, joiden menoa haittasi kovaksi yltynyt tuuli. Tyrskyissä muutti kuitenkin myös neljä vesipääskyä.

Aamupalan jälkeen lähdimme vaihteeksi tutustumaan Matsalun pohjoisrannalla sijaitseviin lintutorneihin. Tankatessamme autoamme Lihulan huoltoasemalla näyttäytyi retken ensimmäinen niittysuohaukka.

Haeskan tornille matkatessamme näimme taas niittysuon ja ajoimme jonkin matkaa auton sivuovi auki, jotta kaukoputketkin saivat raitista ilmaa. Eräällä rannalla oleili pikkutiiroja sekä laulujoutsen. Itse tornista näimme mustapyrstökuireja, lisää pikkutiiroja sekä pikkujoutsenen. Seuraavaksi matkasimme kohti Puisenniemeä ja jo matkan varrella näimme pelloilla 2/1 niittysuota sekä rannoilla 8 vesipääskyä ja kolme kuovisirriä.

Puisenniemi osoittautui ikäväksemme varsin puisevaksi paikaksi ja päätimme suunnistaa Haapsaluun ruokailemaan.

Ruokailu oli, kuten perinteeksi oli matkallamme muodostunut, hyvä ja ei kallis (halpa tarkoittaa eestiksi huonoa). Paikallisen riistakellarin metsäkauris valkoviinikastikkeessa oli opiskelijankin kukkarolle kohtuullinen hinta-laatusuhteeltaan.

Iltapäivällä suuntasimme (ainakin Karin kovasti odottamille) soille etsimään kotkia. Eikä kovin kauaa tarvinnut körötelläkään, kun Piippo plokkasi sellaisen leijailemasta erään pellon reunasta metsän päällä. Autoista “ulostautuminen” aiheutti väsymyksestä johtuen pientä kitkaa, mutta kun lintu osoittautui pikkukiljukotkaksi oli väsymys tiessään. Yllätykseksemme pomarinan seuraan ilmestyi toinenkin samanlainen ja yhdessä nämä komeat pedot esittivät meille soidinlentoa. Olipahan komeaa katsottavaa!
Seuraavan pysähdyksemme teimme suuren suon keskelle. Piippo ja Helge sammahtivat tien varteen mutta me muut aloitimme staijauksen. Isoja lintuja näkyikin taas: niittysoita, ruskiksia, hiirihaukka, kaksi merikotkaa, korppeja, kurkia ja kattohaikaroita. Illaksi saavuimme taas “kotiimme” Penijöön ja Oriol joutui lämmittämään saunan ja saikin suorituksestaan kiitettävän arvosanan. Sarvipöllökin huhuili pari kertaa todistaen olemassaolonsa.

Mustakikkejä ja väike-konnakotkaksia

20.5. Todella aikainen herätys. Molemmat viisarit olivat kolmen kohdalla, kun aloimme tehdä lähtöä kohti Kablin lintuasemaa. Parin tunnin ajomatkan jälkeen saimme ikäväksemme huomata, että asema oli kiinni. Valtava fella, johon lintuja yleensä “hirmutettiin”, ei ollut toimintavalmiudessa. Kablin lintutornista ja lähirannoilta löytyi lohduksemme kuitenkin lintuja, mainittakoon 8 rytkyä, kolme luhtakerttusta, rastaskerttunen, mustapääkerttu, palokärki, tundrakurmitsoita, pikkutyllejä sekä ylitsemme äännellen lentänyt kangaskiuru.

Koska aikamme ei kulunutkaan rengastuksen seuraamiseen keksi Kari korvaavaksi ohjelmaksi, että kävisimme tutustumassa Nigulan luonnonsuojelualueeseen, joka sijaitsee melko lähellä Latvian rajaa. Matkan varrella olleet metsät lupailivat jo hyvää, sillä parin pysähdyksen tuloksena kuului kaksi peukaloista, kultarinta, rautiainen ja kaksi kuhankeittäjää (Oriolia), ja sokerina pohjalla oli pikkusieppo, jonka Oriol kävi myös kaivamassa näkösälle lukuisista “jos menet metsään niin…”-kylteistä huolimatta. Yksi paniikkijarrutus tehtiin myös pähkinähakin takia ennen kuin saavuimme luontokeskukselle.

Keskuksen ummikkovirolaisesta oppaasta ei ollut meille juurikaan hyötyä ennen kuin hän soitti jollekin joka lupasi, että pääsemme tutustumaan luonnonsuojelualueeseen vain siksi, että Kari oli hoksannut liittyä Viron lintuseuraan.

Luonnonsuojelualue oli suuri suoalue, jolle lähti 6,8 km pituinen pitkospuilla varustettu luontopolku. Noin kilometrin kävelyn jälkeen saavuimme ensimmäiselle alueen kahdesta lintutornista. Hyvä että olimme kaikki torniin ehtineet kivuta, kun Piippo jo plokkasi mustahaikaran lentämässä kaukana suon reunassa. Kesken nautiskelun Helge “pilasi” tunnelman sanomalla: “Tuossa on toinen paljon lähempänä”. Tilanne oli niin hieno, että Piippokin kävi ihan tunteelliseksi sanoen: “Tätä olen koko ikäni odottanut”.
Hetken hehkuttelun jälkeen jatkoimme matkaa kohti toista tornia. Itse suo oli aivan uskomaton. Luonto oli kuin suoraan Lapista ja niin oli osaksi myös linnustokin. Toiselta tornilta näimme isolepinkäisen ja pikkukuovin. Toisaalta näimme kuitenkin myös mehiläishaukan, pari hiirihaukkaa sekä kaukana uljaan pikkukiljukotkan. Mainittakoon, että paikalla piti pesimän myös itse “kaljukotkaksenkin”.

Toiselta tornilta pitkospuut johdattivat meidät suon keskellä olevaan suureen todella rehevään lehtoon, jossa kuin vastakohtana suon lajistolle meille laulujaan esittivät kultarinnat, peukaloiset ja viisi pikkusieppoa. Retkipinnoiksi irtosivat myös puukiipijä ja käpytikka.

Palatessamme pitkospuita pitkin kohti autoja alkoi ensimmäistä kertaa reissun aikana sataa vettä ja niin kiiruhdimmekin nopeasti autoille ja jatkoimme Pärnuun syömään.
Illalla, kun olimme taas kerran matkalla Virtsuun poliisit pysäyttivät meidät. Itse ajoin ensimmäistä kertaa koko reissun aikana ja heti, totta kai, ilman “tulia”. Lisäksi Piippo ja Oriol olivat pakettiauton tavaratilassa enemmän tai vähemmän laittomasti sijoitettuina. Onneksemme nuoret poliisit eivät olleet kovinkaan skarppeina, sillä hetken papereita pyöriteltyään, ymmärtämättä ilmeisesti niistä mitään, he vetivät lippaan ja toivottivat meille jotain, mistä me taas emme ymmärtäneet mitään.

Virtsussa ei tällä kertaa ollut lintuja, mutta sataman kioskissa tapasimme erään paikallisen äijän, joka tiesi tarkalleen keitä olimme ja missä olimme liikkuneet. Oli aika hassua huomata, kuinka tarkassa vartioinnissa seudulla olimme.

Saunan jälkeen osa porukastamme päätti lähteä oikein kunnon yöretkelle polkupyörillä, jotka oli juuri siinä tarkoituksessa raahattu mukaan. Hetken poljettuamme tulimme paikkaan, jossa viitasirkkelit taas säksättivät. Paikalla huusi myös ruisrääkkä, jonka päätimme yrittää myös nähdä. Hanna, joka uskomatonta kyllä osaa matkia rääkkää varsin hyvin, joutuikin hommiin. Noin puolen tunnin rääkkäilyn ja hiiviskelyn tulos oli, että lintu oli parhaimmillaan meistä noin kahden metrin päässä ruovikossa mutta emme silti onnistuneet näkemään sitä.

Yö oli todella kylmä, varmaankin hallayö, mutta silti päätimme Hannan kanssa kiertää vielä noin 10 kilometrin pyörälenkin. Lintuja oli kylmyydestä huolimatta todella paljon, noin 100 satakieltä, 14 pensassirkkalintua, kolme viitasirkkalintua, kymmeniä luhtahuitteja, 32 ruisrääkkää ja luhtakerttunen.

Uusintoja

21.5. Aamulla päätimme, että kävisimme lähimmissä parhaissa lintupaikoissa uudestaan. Aloitimme kuitenkin epätoivoisella retkipinnojen komppauksella komealta lehmälaitumelta, jolla kasvoi paljon katajia. Lintuja ei juurikaan näkynyt mutta saimmepahan tutustua paikallisiin mölleihin, jotka olivat paljon vieraanvaraisempia kuin esim. Hailuodon Pökönnokan vastaavat.

Matsalun opastuskeskukselle matkatessamme näimme 3 laulujoutsenta. Hanhia ei pelloilla ollut enää ainoatakaan. Majatalon pihalammikossa uivat tällä kertaa ristisorsa ja heinätavi ja pihalla näkyi taas nokkavarpusia, tiklejä ja hemppoja. Keemun tornilta näkyi taas merikotka, mustapystökuireja, vesipääskyjä ja ristisorsia ja Kari onnistui näkemään pulmussirrinkin.

Erään Saastna nimisen kylän kaupassa törmäsimme taas uuteen äijään, joka tiesi meistä lähes kaiken, vaikka emme olleet käyneet siellä päinkään aikaisemmin. Huvittavaa!

Kun energia linturetkeilyyn alkoi loppua, päätimme että täytyyhän meidän käydä Penijön opastuskeskuksessakin, kun kerran olimme sen vieressäkin öitä nukkuneet. Paikallinen opas näytti meille diaesityksen, jonka kuvien paikoista moni olikin jo tullut meille tutuksi. Opas kertoi meille myös luontopolusta, jonka varrella olisi viinimäkikotiloita ja niitähän me emme vielä olleet nähneet ja kun ei muutakaan tekemistä ollut niin taas mentiin. Luontopolun löytäminen oli todella vaikeaa, sillä opasteita ei ollut. Harmiksemme saimme todeta myös kotiloiden löytämisen liian vaikeaksi, paikalta löytyi vain muutama kotilon pala eikä lintujakaan paikalla ollut mustapääkerttua lukuunottamatta. Illalla kävimme vielä kertaalleen Virtsussa staijaamassa jäähyväisstaijin, sillä seuraavana päivänä alkaisi paluu kohti kevääseen vasta valmistautuvaa pohjoista. Tällä kertaa saimme nähdä sepelhanhien alkavaa arktikaa. Sepelhanhia meni 260 rantaviivaa seuraillen ja osa parvista muutti suoraan ylitsemme. Illalla saunoimme vielä viimeisen kerran.

Loppusoitto

22.5. Autoja pakatessamme pihalle tuli pikkuvarpusia tiksuttelemaan korkeaa lauluaan. Matkalla kohti Tallinnaa suoritimme ainoan pysähdyksen Ristissä, jonka suurilla soilla piti olla monen sortin kotkia, mutta me näimme vain pari mehiläishaukkaa ja uuttukyyhkyä.

Tallinnassa suoritimme sitten kukin pakolliset shoppailut ja Vanha Tallinna kierrokset. Lintujakin ehdittiin vielä havaita. Parhaimpana Vanhassa Tallinnassa laulanut mustaleppälintu. Tallinnassa kävimme vielä syömässä porukalla ennen kuin suuntasimme kohti lauttarantaa ja Suomea. Lauttamatka sujui rauhallisesti välillä staijaten mutta pääasiassa shoppaillen. Tullissa olimme joutua matkatavaroinemme pulaan mutta saimme huomata hyödyllisiksi lähtiessämme tekemät henkilökohtaisten tavaroiden selvitykset. Niillä pystyimme vakuuttamaan monttu auki tavaroitamme tuijottaneen tullivirkailijan siitä, ettemme olleet ryöstäneet optiikkaliikettä vaan olimme vain lintuharrastajia.

Automatkalla Helsingistä pohjoiseenpäin alkoi näyttää siltä, että kuskit olivat jo antaneet kaikkensa eikä varakuskeillakaan tainnut puhtia riittää. Niinpä jouduimme muuttamaan suunnitelmiamme ja yöpymään Asikkalassa, vaikka tarkoituksenamme oli ajaa suoraan Ouluun. Jouduimmekin siten yöpymään noin viisi kertaa kalliimmin kuin mihin olimme tottuneet, vaikka saimme huoneet kuulemma supertingittyyn hintaan.

23.5. Aamuvarhaisella lähdimme taas ajamaan kohti pohjoista. Pihtiputaan Kortteisella bongasimme 11 keräkurmitsan parven eräältä pellolta, jonka omistaja toivotti meidät lämpimästi tervetulleiksi takaisin Suomeen heittämällä traktorin säiliöstä paskaa autojemme eteen. Toki automme olivat hieman tiellä, mutta kuitenkin…

Kärsämäellä kävimme vielä pakollisella kauppakäynnillä viikonlopun varalle, jonka jälkeen köröttelimme Ouluun, jossa olimme varhain illalla väsyneinä mutta onnellisina. (Onnellisuutta käytiin vielä lisäämässä Jätärillä, jossa oli jo jonkin aikaa oleskellut harmaasirkku, jonka piti olla hoidettavissa Virossa, mutta se olikin täällä!)

J.A.